KAHDESKYMMENES LUKU

Shi-Kain käsi lyö harhaan

Pasuunan ääni havahdutti minut horroksistani. Silmäni hakivat La-Lia, joka oli karttanut minua kuin ruttoa. Näin hänen jostakin tulevan ja livahtavan louhoksen aukkoon.

Minä ajoin häntä takaa. Äsken olin ollut liiaksi menehtynyt ruvetakseni karkoittamaan hänen typeriä ajatuksiaan; nyt aloin tajuta, että minun se sittenkin oli tehtävä. Toisin sanoen: minun oli korjattava oma typeryyteni; olinhan antanut tytön ymmärtää, että olin orja, joka kykeni eroittamaan sielunsa ruumista.

Ei silti, että olisin La-Lia epäillyt: olihan hänen äskeinen hellyytensä osoittanut, että hän rakasti minua. Mutta ajattelemattomalla sanalla, punnitsemattomalla eleellä hän saattaisi paljastaa erikoisuuteni ja siten pilata kaikki.

Mikä rajaton itsekkyys: minua jähmetytti pelkkä sellainen olettamus, että minut vietäisiin täältä ja eroitettaisiin La-Lin seurasta. Polttotanko eli — niinkuin sitä täällä lempinimellä mainittiin — "kirkas autuus" ei sen rinnalla johtunut edes mieleenikään.

Mutta ikävä yllätys oli vievä ajatukseni toiselle tolalle. Kohta pasuunan töräyksen kaiuttua oli kaivoskuumeessa kamppailevan naisen tuskainen valittelu ylittänyt kaikki heikommat äänet, ja nyt tullessani sen lähettyville vihlaisi sydäntäsärkevä pyytely korvaani.

— Ah, säälikää, säälikää! rukoili se, — suuren Kaikkeuden nimessä — auttakaa minut huudolle! — vain tämä kerta! — ah! —

Ääni päättyi vinkuvaan henkäisyyn, ja sitten jälleen:

— Tämä kerta — vain tämä kerta! Huomenna jo jaksan itse — ah! — poimin teille kymmenen sadannesta — sata sadannesta — ai — ai — aiiih —

Tuo viimeinen kiiri jäänä pitkin selkäpiitäni. Tai-Lanen pasuuna oli jo huudellut nimiä, ja muuan nimi oli juuri kaikunut turhaan. Valitusta ei enää kuulunut, sensijaan kieriskeli maassa jotakin, josta tulvi kaamea huohotus.

Näytelmä oli jokapäiväinen, mutta näyttelijä ei ollut.

— Sera-Jawa, matkin nimeä, joka viimeksi oli tunkenut korviini, ja hapuilin piehtaroivaa ruumista.

— Sera-Jawa! kuului armontörähdys, ja nainen sylissäni tuntui saavan vetokohtauksen.

Mutta sylissäni hän oli, ja minä kiidätin häntä valopatsasta kohti. Karjuen karkoitin sitä piirittävän joukon kahtia ja vapisin pelatessani uuden nimen kaikuvan.

— Lao-Koo! äännähti taakkani heikosti. — Kiitos! Ja siinä silmänräpäyksessä kohotin Sera-Jawan kasvot valoon.

Tunsin jähmettyväni. Vanhuksen huulet eivät avautuneet huutoon; kasvoilla lepäsi liikkumaton tyytyväisyys.

Tuon vihjeen niin hyvin tunsin.

— Sera-Jawa! korotin ääneni, mutta huutoni sekoitti pasuunan töräys:

— Ha-Ke-Rai!

Peräydyin vainaja sylissäni; elävillä oli paikkaan pakottava etuoikeus. —

Puoli hetkeä huudon päätyttyä laskihe valosta polttotanko. Viimeinen töräys oli määrännyt nytkin Shi-Kain sen käyttäjäksi.

— Tse-Kin! — Sera-Jawa! tärisi poltettavain kuolinmessu, ja Shi-Kai kiiruhti paikalle itkevä poika-parka kovissa kourissaan.

Sera-Jawan ruumis virui juuri valopatsaan rajalla. Sen hehkussa näin Shi-Kain kasvot; ne kääntyivät minuun päin.

— Hiljaa, penikka! sanoi hän poikaa ravistaen. — Vanhemmalle etuoikeus.

Hän virnisti julmasti ja ryhtyi sysäämään ruumista valokehään. Ymmärsin hänen julman tarkoituksensa: pitikö poikaparan oman loppunsa valmistukseksi nähdä, miten tuli nieli vanhuksen lihan!

— Shi-Kai! sanoin astuen hänen eteensä. — Tee työsi huudon mukaan!

Hän muljautti silmiään.

— Minä teen työni, Lao-Koo, nauroi hän, — ja toivon saavani nauttia kunniasta sinunkin vuorosi tullessa.

Pitäen poikaa niskasta hän potkaisi vanhuksen ruumiin valokehään ja tarttui polttotangon kahvaan. Lapsen kirkuna oli hirvittävä kuulla. En voinut katsoa sen runneltujen raajojen sätkytystä. Nyrkkini nousi —

— Kas noin, sanoin poloisen äänen äkisti katketessa. — Ensi kerran, Shi-Kai, se kohoo halkaistakseen sinun pääkuoresi.

Näin välähdyksen jättiläisen silmissä; käsi kohotti uhkaavasti polttotankoa. Minun nyrkkini — sen tiesin — olisi pudonnut saman silmänräpäyksen osalla.

— Tse-Kin! — Sera-Jawa! tärähti pasuunasta, ja murhaava silmäys muodosti jäähyväisemme.

Se merkitsi: näkemiin. —

Louhoksessa tapasin La-Lin jo työssä. Se ilahdutti mieltäni. Tosin hän oli siirtynyt liian kauas keskisuonesta voidakseni millään tekosyyllä hakeutua hänen läheisyyteensä; mutta kuitenkin hän oli jäänyt louhokseen, ja se oli pääasia.

Väkipakolla tein työtä pari hetkeä ja mittani oli jo täyttymäisillään, kun hermostoni alkoi työlästyä tähän kiusalliseen äänettömyyteen. Syyttä suotta nousin ja rupesin louhinpuikolla mureata seinää möyrimään.

Se ei tehonnut. Vaikka kimpale silloin tällöin vierähti melkein La-Lin käden ulottuville, ei tyttö näyttänyt sitä huomaavankaan; ja kun viimein uhalla astuin hänen mittansa ääreen, tarttui hän sen sankaan ja nousi lähteäkseen.

Silloin panin jalkani sen laidalle.

— La-Li, sanoin, — miksi kartat minua? Onko minussa huomaamasi ominaisuus sinusta niin kammottava, että katkaiset sen toveruuden, joka meitä tähän asti on sitonut?

— La-Li, jatkoin, — olithan ystäväni. Etkö tahdo olla nyt, kun yhä enemmän tunnen ystävyyttäsi tarvitsevani?

Hän pysyi yhä vaiti. Käsi vain herposi mitan sangalta.

— La-Li, sanoin lämmeten, — minä tiedän, että sielussasi väräjää sama ääni kuin minunkin, tiedän, että olennossasi elää sama polttava pyyde kuin minunkin. Elä yritä sitä tyynnyttää, elä yritä sitä jäähdyttää; se ei onnistu. La-Li, siitä emme enempää puhu. Mutta vastaa: saako tämä seikka tehdä meidät vieraiksi toisillemme?

Hän väisti lähentelyäni.

— Lao-Koo, helisi ääni, jota häiritsi pakko, — ei ole olemassa myötätuntoa Tai-hengen ja orjan sidotun sielun välillä. Heidän ruumiinsa — äitini sen sanoi — voivat toisinaan piintyä toisiinsa, mutta sielujen välillä on ero yhtä suuri kuin minun elävän käteni ja tuon avuttoman soramurusen välillä: käteni voi sen ottaa ja jälleen jättää; murunen siitä kenties nauttii; mutta omasta tahdostaan se ei voi käteeni tulla eikä siitä poistua.

— La-Li!

— Ja hyvä niin. Isäni sanoi, että oli olemassa vain yksi ainoa Tai, jota orja ymmärsi. Mutta se Tai on kuollut. Toinen, suurempi Tai sen tappoi.

Hän oli ottanut mittansa ja kääntyi.

— La-Li! sanoin. Sydämeni sykki rajusti. — Sinä saat oppia tuntemaan toisen Tain. Olet minulle velkaa vielä seitsemän sadannesta: onko sopimuksemme vielä voimassa?

Hän pysähtyi.

— Minä maksan ne, milloin vaadit, tuli heikosti.

— No hyvä, tänään työn päätyttyä vaadin yhden hetken. Palaa paikallesi, La-Li; en häiritse sinua enää.

Metalliviemäriltä palatessani yhtyi seuraani Feo-Fan. Hänen levottomasta käyttäytymisestään aavistin, että hänellä oli jotakin minulle sanottavaa.

— Oletko kätkenyt aarteesi? kuiskasi hän louhokseen tultuamme.

— En. Mutta miksi sinua aarteeni huolettaa? vastasin purevasti.

Hän oli hetkisen vaiti; siitä tuoksahti alakuloisuutta.

— Minä ajattelin, että olisit löytänyt sille varman piilopaikan, tuli nöyrästi. Ja sitten: — Voitko uhrata minulle neljänneksen lepohetkeäsi, Lao-Koo?

Tuokion viivähdin; sitten palasin La-Lin luokse. Hän oli istuutunut ja tasoitteli soraa pääni aluseksi.

— Saat nukkua, sanoin, — herätän sinut, jos unta tarvitsen.

Hän ei vastannut. Mutta minä tunsin, että hän istualtaan katseli jälkeeni. Vein Feo-Fanin louhoksen perälle ja paneuduin sorakasalle.

— No nyt, Feo-Fan, sanoin. — Mitä on sinulla puhumista?

— Ka-Hara on ollut luonasi, alkoi hän. — Ka-Hara on mies, johon voi luottaa. Ja hän tietää, kelle hän pelotta voi aarteensa paljastaa.

— Niin. Minä luotankin Ka-Haraan. — Et Feo-Faniin?

— Vilpittömyyteen, kyllä. Muuten en kuuntelisi puhettasi.

Feo-Fan tuntui nielaisevan jotakin, mikä ei ollut maukasta. Mutta hän jatkoi kuitenkin:

— Ka-Haralla on ystäviä; minulla on ystäviä. Ja nämä meidän ystävämme ovat kuulleet asioita, jotka tekevät vanhan Ka-Haran levottomaksi. Shi-Kai on huomannut, että Ka-Haralla on asiaa autioon louhokseen, ja hän on vannonut ottavansa asiasta selon. Epäilemättä he tulevat vakoilemaan Ka-Haraa —

— Häntä on varoitettava.

— Se tehdään. Mutta Ka-Haran on sinne kumminkin mentävä. Shi-Kai on ovela ja voi löytää aarteen, ellei sitä saada turvalliseen paikkaan.

— No, sitten se on saatava turvalliseen paikkaan.

— Miten? Aarteen olemassaolon tietää vain Ka-Hara ja me.

— Kuolema ja kirous! — Me teemme sen siis.

— Sitä on puolitoista tonnia, Lao-Koo.

Hänen huolestumiseensa oli syytä; se oli totta. Mittoihin mahtui viisi tai kuusi sadannesta, ja siten saisimme kumpikin kahta mittaa retuuttaen tehdä tuon vaivaloisen matkan kymmenien leposijojen ohi kuusi seitsemän kertaa.

— Luuletko, että Shi-Kai ensin koettaa vakoilla Ka-Haraa? kysyin.

— Varmastikin. Ainakaan pariin päivään hän ei ryhtyne muuhun.

Se oli otaksuma; mutta siihen täytyi toimenpiteitten nojautua. Kiiruhdin La-Lin luo. Hänen asennostaan huomasin, ettei hän ollut nukkunut.

— La-Li! kuiskasin.

— Tahdotko, että valvon? sanoi hän nousten.

— En. Tahdon vain sanoa, että lepäisit. Feo-Fan valvoo tämän kerran.

Tahtomattani olivat sanani tuoksahtaneet kyllästymältä. Tunsin hänen tahtovan vastata jotakin, mutta mieleni paloi takaisin pimeikköön.

— Feo-Fan, sanoin kiireisesti, — ensi levolla toimitamme metallin tänne. Mutta nyt tulee sinun aloitteeksi uhrata hetki unestasi. Näetkö tuon hohteen takana tuon mustan kaaren?

— Näen sen.

— No, seiso siis tässä ja katso herkeämättä aukkoon. Jos joku ilmestyy siitä hohteeseen, niin ryömit sorakasan yli tänne ja varoitat minua.

— Viheltämällä?

— Ei, vaan viskelemällä soraa sopen pohjukkaan. Feo-Fan oli tuokion vaiti.

— Minä teen sen, sanoi hän sitten alakuloisesti. Ja minä olin tuntevinani äänessä tyytymättömän sivusävyn.

Olin ahertanut otsani hiessä lähes puolitoista hetkeä, mutta niinpä olikin kaksinkertainen työntulos saavutettu. Keskelle "tunneliani" olin saanut kaivetuksi haudan, johon hyvinkin kolmekymmentä tonnia mahtui, ja siitä louhimani soran olin mättänyt suurimpien kimpaleiden varaan tunnelinpuoleisen aukon tukkeeksi.

Vain heikko ilmanhenkäys pihisi äskeisen huminan asemasta, kun tyytyväisenä nousin haudasta ja ryhdyin asettelemaan laattaa paikalleen.

— Suuri Kaikkeus! siunasin itsekseni, — olisipa Mason tuolla toisella puolella, ja minulla kymmenen Ka-Haran säästöt!

Ja mielikuvitukseni jatkaessa hurjaa lentoaan kiipesin kuin horroksissa sorakasan yli.

Feo-Fanin liikahdus palautti minut ynseään todellisuuteen.

— Joku kävi aukolla, sanoi hän kuiskaten.

— Etkä varoittanut minua! kivahdin. — Se katosi melkein yhtä pian.

— Shi-Kai?

— En tiedä. Se tuli hohteeseen, häilyi naisen leposijan kohdalla ja livahti pois, ennenkuin olin ehtinyt liikahtaa paikaltani.

Levottomana kiiruhdin La-Lin luokse. Hän nukkui.

— Feo-Fan, sanoin tyyntyneenä, — kukaan muu se ei ole voinut olla.

Luultavasti hän tarkkasi ulkoa kuuluvaa valitusta.

— Ei ole voinut, sanoi hän sitten kuin muuta ajatellen.

La-Li käännähti unessa. Selvästikin hänen leponsa oli puolinaista: levoton henki yhä taisteli uupuvan ruumiin kanssa.

— Huomenna siis, virkahti Feo-Fan. — Minä menen.

Viivähdin tuokion; sitten pälkähti mieleeni jotakin: se oli kuin väkipakolla nouseva katumus.

— Feo-Fan, sanoin, — huomenna teemme sen. Kaivantoni on kyllin suuri tarkoitukseen. — Ja sitten purkausi kuin välttämättömänä sanottavana: — Ja huomenna myöskin uskon sinulle ja Ka-Haralle suuren salaisuuden.

— Lao-Koo, tuli kuin moittien.

— Niin, Feo-Fan, minä luotan sinuun. — Naisten ulvonta yltyi yhä, ja siihen sekoittui kohta jokunen karkea sadatus: Aukon ulkopuolella jymähti pehmeästi, ja sen jälkeen kuului epäselvää äänten sorinaa.

— Feo-Fan! olin huutamaisillani pimeään, mutta miehuuteni voitti oudosti tykkivän tunteellisuuden, ja minä lohduttelin itseäni takomalla tajuntaani, että menettelyni yhä vahvensi Feo-Fanin uskollisuutta. —

* * * * *

Laskupasuunaan herätessäni ilkeä aavistus sanoi minulle, että jotakin oli epäkunnossa. La-Lin sanattomuudella tuo pahantuntu ensin olemassaoloaan pönkitti, sitten valopatsaalle mentäessä väen kuumeisella kuiskeella.

Ihan varmasti kuulin monella taholla mainittavan nimeäni ja tungoksen taakse pysähtyessäni tajusin jostakin tulevan Shi-Kain syvän keuhkoäänen. Se kuulosti naurahtelevan. Ensi tappionsa jälkeen tämä ylimielinen jättiläinen oli kerhossa visusti ollut vaiti.

— Shi-Kai! törähti vihdoin hänenkin huutonsa.

— Shi-Kai, vastasi voimakas ääni, ja miehen ryhti tuossa valopatsaassa oli sama kuin ensi kerran hänet nähdessäni.

Vimmastuneena rynnistin tungokseen. Väki väistyi muristen ja iskien. Ja sitten äkkiä alkoi suhina ympärilläni paisua. Se laajeni, loittoni, kiisteli — ja katkesi lopulta henkeäpidättäväksi äänettömyydeksi.

— Lao-Koo! törähti pasuunasta.

Joku naurahti.

— Lao-Koo, huusin valoon pulpahtaen ja äänellä, joka ylitti Shi-Kain äskeisen kopean.

Kuulinko oikein? Eikö väkijoukosta päässyt sama huuto? — Lunarian sokeus! — Sehän tuli kuin pasuunan suusta sekin. Ja katkesi lyhyeen kuin keuhkonsa halkaisseen ääni.

— Kirous! parahti joku edessäni tungoksessa. — Lunarian piina!

Väen väistyessä näin uomaan häviävän jättiläisen haamun. Se ei ollut minulle tuntematon. Jokin erityinen halu minua nyt kannusti sen jälkeen, mutta ennen kuin pääsin louhossokkeloiden rajalle, tekivät jalkani kuin väkipakolla tenän.

Miksi viivyttelin? Mitä odotin? — Varmasti oli pasuuna huutanut jonkun nimen.

— Feo-Fan! törähti toistamiseen korkeudesta.

Minun päätäni huimasi, suonet ohimoilla tykyttivät, ja rintaani paisutti pitkällinen imuhenkäys.

— Feo-Fan! kiljaisin äänellä, joka itseäni hirvitti.

Vain ilkkuva kaiku vastasi tuhannen sokkelon pohjukasta. — Feo-Fan! Muistin pehmeän jymähdyksen, äänten sorinan ja La-Lin varoitukset. Ja ymmärsin äkillisen katumukseni Feo-Fania kohtaan.

Louhoksen aukolta hänet löysin. Hohteessa näin kuolinvamman hänen takaraivollaan. Se oli louhinkangen jälki. —