KAHDEKSAS LUKU

Minusta on tullut orja Lao-Koo

Siipisarjan pärinän kiihtyessä äkäiseksi vonkumiseksi aatokseni yhä viipyivät äskeisessä kodissani, kunnes tunne-johdelma toi mieleeni kuvan muinaisuudesta.

Näin itseni Ruskon vetämillä kirkkorattailla pälyämässä yhä loittonevan kotiveräjän punaristikkoa niskantaittamisen uhalla ja kuumat vesikarpalot poskillani. Silloin olin ensi kerran kouluun lähdössä. Nyt olin ensi kerran —

Niin, mihin olin lähdössä?

Se kysymys sävähti salamana mieleeni. Aivastelin ankarasti ja aloin tuntea ilkeää puristusta rinnassani, kun mietteeni huhkaisivat tuon yhdeksänkymmenen vuosituhannen matkan takaisin nykyisyyteen. Missä oli Rai-Sun? Missä olin itse? Lempo soikoon, missä —!

Se tuli muinaisuudesta, tuo kirous, mutta se näytti tehoavan nytkin. Silmäys ala-ilmoihin paljasti totuuden. Huimaavan matkan päässä alhaalla häämöitti tasanko. Rai-Sunista ei jälkeäkään. Idässä pimenevä avaruus, lännessä kukkuloiden takaa hehkuva aurinko. Ja minä tässä autiudessa! Kuolema ja pimeys! Minähän ajoin pystyohjaajalla!

Heti tartuin kampeen vääntääkseni sen ylösalaisin. Ja tutisevaa kättäni saanen kiittää siitä, etten kimmahtanut avaruuteen kuin herne rokkapyssyn hihnalta. Sormeni näet tekivät työnsä lyhyin nykäisyin ja koneen vauhti hiljentyi ennenkuin pysähtyi, syöksyäkseen sitten vinhasti alaspäin. Ja sitä vaaraa minä en sillä hetkellä olisi tullut ajatelleeksikaan, sillä Tai-Joonin mielestä tällaisella siivellä ei mitenkään voinut tehdä itsemurhaa.

Vielä vähemmän tulin ajatelleeksi, että alaspäin saattoi pudota riittävää vauhtia ilman koneellista apua. Jos Rai-Sun olisi ollut yhtä hajamielinen kuin minä, olisimme tässä taivaan ja maan välillä räiskähtäneet yhteen ja jätteemme olisivat Bei-Woon suureksi pettymykseksi tomuhiukkasina laskeutuneet luolamme lähistölle. Nyt sensijaan Rai-Sun suhahti kuin aavistus ohitseni käden ulottuvilla, ja minä kerkisin jälleen tarttua kampeen juuri parahiksi välttääkseni törmäyksen Kolmannen piiriin kuivaan maaemoon.

Nyt vihdoinkin oli asema minulle selvinnyt. Ja samalla kun huomasin olevani tajuntani herra, oivalsin hajamielisyyteni maksaneen muutamia kalliita minuutteja. Siinä nyt, saatuani kammen keskiasteelle, koneeni surisi kuin sudenkorento paikallaan, ja Rai-Sun painautui taitavasti vierelleni.

— Meidän on lähdettävä, herra, läähätti hän. — Kongosta on vajaan puolen hetken matka. Eikö siipi ole kunnossa?

— Siipi! Kyllä se on kunnossa. Mutta luulenpa, että itse olen epäkunnossa.

— Se on ohimenevää levottomuutta, herra. Suokoon suuri Kaikkeus, että se pian olisi voitettu.

— Sinä siis epäilet!

— En tahtoisi, herra. Mutta tällä hetkellä "Lentävä silmä" jo suuntaa sadat siipensä tälle asteelle.

Sudenkorentoni vavahti ja teki harppauksen, joka äkisti vei minut kymmenisen syltä Rai-Sunin edelle. Mutta juuri asettaessani ohjausnuolen parin välikön nousulle lounaiseen hän jo oli taaskin rinnallani ja jatkoi puhettaan luoden levottoman silmäyksen pohjoisen hämärään.

— Pimeys meidät pelastaa, virkoin, mielihyvin tarkaten koneen vakiintuvaa vauhtia.

Rai-Sun huokasi vastaukseksi. Aloin leikitellä ohjausnuolella, jonka vähäisintäkin siirrähdystä siipi herkästi noudatti. Eikö sittenkin ollut parhain keino tuo linnun matkiminen! juolahti mieleeni ajatellessani muinaisuuden monenmoisia yksi- ja kaksitasoja. Miksei jo silloin uskottu, että yhden ainoan siipiparin laajuus voitiin korvata hyttyssiipien paljoudella, variksen harva hahinta kärpäsen lyöntien taajuudella? Miksi? Sepä kysymys! Siksi, että tavoiteltiin rekordia toisella suunnalla. Ihminenhän on aina mässännyt saavutuksensa täydellisyydessä — jota tuleva polvi sittenkin vielä täydentää. Usko kuvitelmaan, tuo jumalainen taito — siinähän ihmisparan suurin lahja.

— Lunarian sokeus! kirahti Rai-Sun katkaisten syvämietteisen filosofoimiseni. — Meidän täytyy ohjata etelään, jos mieli välttää Lunan apujoukkoa. Senhän tiesin minäkin.

Kotvaan aikaan emme vaihtaneet sanaakaan. Rai-Sun kovensi yhä vauhtia ja katsahti aina minuun ikäänkuin kysyen, tokko kykenin pysymään rinnalla. Vihdoin innoissani sysäsin vauhdinlisääjää niin kovakouraisesti, että siipien vongunta nousi huikean oktaavin ja jäi väräjämään kuin elähtäneen operettinaikkosen korkea b. Ja sitten minut saavutti Rai-Sunin ääni:

— Herra! Herra! Minä en jaksa pysyä rinnalla. Savessani on varmasti jokin vika. Ja kuitenkin — äärettömän Avaruuden nimessä — meidän pitäisi joutua.

— Mehän joudummekin, Rai-Sun! riemuitsin. — Tuolla häämöittää meri, ja Lunan linjakin on sivuutettu. Puolen hetken perästä voimme kääntää länteen, ja kun lentueet kohtaavat toisensa tuolla luolamme ympärillä, voimme rauhassa suunnata jäätiköille.

— Minä tunnen heidät, herra. Jos ohjaamme jäätiköille suoraan, saamme parikymmentä siipeä niskaamme. Täytyy kun täytyykin värjötellä tuolla puolen seitsemänkymmenen viimeiseen hetkeen, jos mieli vähänkin jäätikkösuojilla levähtää.

— Onhan meillä pillereitä tarpeeksi?

— On, herra. Mutta heillä on myöskin. Ja sitäpaitsi — heidän nahkansa on karaistu.

— Pelkäätkö omaasi?

— Omaani! — Miehen ääni töksähteli. — En omaani, herra, mutta —

— Ole huoletta. Minun rakenteeni korvaa ihon puutteet. Mutta sinä sanoit, että voimme perillä hetken levähtää. Löytävätkö piilopaikkamme? Eikö luola ole varmassa paikassa?

— On, herra. Siellä olemme turvassa päivän tai pari, korkeintaan kolme. Kauemmin ei kestä jäätikön perinpohjainen tutkiminen, kun he saavat tietää, että siellä olemme.

— Ja mistä he sen tietävät?

— Mikseivät tietäisi! Kun luolamme on tyhjä, sanoo Bei-Woo: He ovat lähteneet. Itään he eivät ole uskaltaneet, lännessä on paha meri, pohjoisessa suurin vaara. He ovat lähteneet etelään. Ja sitten: Lunan joukko ei nähnyt heitä; siis he ovat ohjanneet aukealle. Ja sieltä he kaartavat —

Terävä raksahdus tempasi huomioni tähtitaivaasta, juuri kun tarkkasin Etelän Ristin vasenta siipeä ja mittelin, miltä paikalta se muinoin oli merimiehelle tuikkinut.

— Lunarian sokeus! Minulla ei ole enää kontaktia! huudahti Rai-Sun alkaen painua alaspäin.

— Ei kontaktia! Kuinka se on voinut —?

Näin hänen tekevän rajuja liikkeitä, kuulin koneen pari kolme kertaa räiskähtävän, ja sitten kuului altani epätoivoinen huuto:

— En — löydä — tasapaino-nappulaa —!

— Pidä malttisi, Rai-Sun! vastasin tarkaten hänen tempoavaa putoamistaan. — Sehän on juuri oikean polvesi kohdalla. Lempo soikoon, olethan sinä vanha lentäjä, pidä —

Tukin suuni. Nyt vasta huomasin hätäännyksissäni katsoneeni hänen kuperkeikkojaan polvieni lomitse. Eipä ihme, etten saanut vastausta hyvään neuvooni, sillä siirtäessäni katseeni aluesuurentajasta laidan yli näin hänen pienenä mustana pilkkuna häviävän maan hämäryyteen. Seuraavassa tuokiossa olin sivuuttamaisillani merirajan.

— Tuhannen tulimmaista! kuulin omien huulieni mutisevan. Ja vauhtia hiljentämättä siirsin ohjausnuolta vasemmalle, alas, vasemmalle, enemmän alas, kunnes piirsin ahdasta korkkiruuvia juuri rantaviivan reunalla ja pääni tuntui pyörivän irtonaisena hyrränä hyvän matkaa olkapäitteni yläpuolella. — Mitähän, jos minäkin kadottaisin kontaktin!

Jollakin ihmeen keinolla tapasin jälleen ohjausnuolen, ja nyt tuntui kuin olisi pääni nyhtäisty sijoiltaan. Mutta tähtiviirut saavuttivat kohta entisen pistemuotonsa, eikä aikaakaan, kun jo huomasin kiitäväni suoraa viivaa pohjoiseen.

Kesti kotvan ennenkuin erotin Rai-Sunin varovaisen merkkikipinän. Suuntasin sitä kohti ja suunnittelin tilaisuuteen sopivaa sadatusta, jonka kuitenkin unohdin, kun mies epätoivoisesti valitti:

— Oi herra, kaikki on hukassa! En voi löytää vikaa. Olen vanha lentäjä. Olen tuntenut tämän koneen jokaisen nivelen paremmin kuin oman itseni. Ja nyt se — Suuri armias Tai-Mabit! Pitääkö meidän tällaisen vian vuoksi joutua perikatoon! En saa edes valoa heijastajaan.

— Ota minun! esitin.

Hän änkytti muutaman sanan, tarttui heijastajaan ja suuntasi valon siipeensä. Miten olikaan hänen hermostunut hapuilemisensa jo herättänyt minussa epäilyjä, ja kun neljänneshetken tuloksettoman työn perästä valaisija, hänen sitä huolimattomasti käsitellessään, lennätti taivaalle huikaisevan valosuihkun toisensa perään, oli epäluuloni muuttunut varmuudeksi.

— Rai-Sun! sanoin. — Oletko pyörryksissä? Eivätkö takaa-ajajamme voi nähdä valomerkkejäsi? Ja minun nähdäkseni olet tyyten unohtanut eristäjän.

— Eristäjän!

Siinä äänessä värähti jo puolinainen tunnustus. Ja silloin minun sisimmässäni kuohahti. Tempasin heijastajan ja käänsin sen päin hänen kasvojaan.

— Suuri armias Kaikkeus! valitti hän peräytyen. — Oi suuri henki!

— Vaikene, ulkokullattu orja!

Hän päästi surkean ulvahduksen, joka soinnullaan jo ilmaisi minulle asian oikean laidan. Mutta tuntiessani eristäjässä virran vavahduksen käsitin vasta tilanteen koko merkityksen. Ja se oli kauhistava: Olin ypöyksinäni tämän kolkon mantereen kamaralla, edessäni kuollut meren aava, takanani tuhottu turvapaikka ja ylläni kylmä, sydämettömän autio taivas, jota neljän piirin vaanijat paraikaa jostakin käsin risteilivät.

Ja tuo tuossa, ainoa ystäväni tässä oudossa maailmassa, oli häpeällisesti minut pettänyt. Kenties hän olikin tätä jo kauan mielessään hautonut ja nyt aikoi —

— Rai-Sun! sanoin kiukuissani. — Tule tänne, tähän eteeni!

Hän läheni kuin koira isäntänsä ruoskaa.

— Sanoit, että olet kadottanut kontaktin. Hakekaamme! Pistä kätesi tuohon jakajalle, vähän ylemmäksi — tuohon! Ja purista!

— Herra!

— Purista!

— Oi herra — oi suuri henki —

— Rai-Sun! Miksi vapiset? Siinähän ei ole virtaa; näetkö, se on kuin kuolleen käsi.

— Oi suuri henki — sinun kätesi tuossa —

— Minä käsken, Rai-Sun! Taikka — Avaruuden nimessä — tällä kädelläni puristan hengen viheliäisestä kurkustasi — tällä samalla kädelläni.

Vaikenin. Miesparka oli lysähtänyt kokoon koneen vierelle, ja minä näin hänen ummistetuin silmin puristavan jakajan tankoa. Sain kolmasti mainita hänen nimensä, ennenkuin hän vavahtaen kohotti katseensa. Ja silloin en enää voinut pidättää rajua vastavaikutusta.

— Rai-Sun! sanoin. — Avaruuden nimessä, niin totta kuin suuri Kaikkeus on sinussa ja sinä olet suuressa Kaikkeudessa — sinä ajattelit tuolla Lunarian syvyyksissä olevaa äitiäsi —

Hän purskahti hillittömään itkuun.

— Ajattelit vaimoasi, lapsiasi —

— Oi herra —

— Tahdoit vielä kerran Joo-Keen päällä ostaa heille vapauden. Rai-Sun, äitisi nimessä —

Ravistin hänen nytkähteleviä hartioitansa ja otin hänen ruman päänsä käsieni väliin.

— Äitisi toivoman autuuden nimessä — ajattelitko sitä jo luolasta lähtiessämme?

— Oi suuri henki — en — en!

— Kiusaus tuli nyt?

— Oi herra, näin aavan meren, muistin Bei-Woon polttajan — ja näin äitini tuolla alhaalla turhaan odottavan poikansa vapaussanomaa. Oi suuri henki, vannon kautta suuren Kaikkeuden, että tämä oli viimeinen heikkouteni, vannon, että jätän omaiseni kaivoksiin ikiajoiksi, vannon sen kautta lasteni viattomain päiden, kautta vaimoni suuren rakkauden, kautta äitini paikan suuren Kaikkeuden sylissä.

— Rai-Sun! Elä vanno!

Meren kostea henkäyskö värisytti selkäpiitäni! Miehen hirvittävä vala minua ainakin kauhistutti. Ravistin hänen päätänsä, kunnes viimeinkin vannomisyrittely juuttui hänen kangistuneen kielensä taakse, ja sitten nostin hänet kuin lapsen koneen istuimelle.

— Olemme hukanneet yli puolen hetkeä. Saat mennä minne tahdot, Rai-Sun. Minä lähden jäätikölle.

Hän kohotti katseensa.

— Niin, sanoi hän laskien sen vitkaan.

— Ja sinä?

Hän näytti vaivoin hillitsevän parahduksen, avasi virran, sulki sen, avasi jälleen — ja katsoi minuun läpi sinisen hämärän.

— Herra, sanoi hän oudolla äänellä, — tahdotko, että nyt puristan tankoa? Se ei minua enää peloita. Käske, oi suuri henki!

— Minä kiellän!

Hän tempasi kätensä jakajalta. Siinä liikkeessä oli rajaton määrä iloa.

— Oi herra, sanoi hän molemmin käsin etelän kuulakkaan hämärään viitaten, — seuraan sinua jäätikölle, pelastan sinut heidän kynsistään, tahi ainakin annan kuolintörmäyksen Bei-Woolle. Oi suuri henki, minä olen vannonut.

Hänen siipensä pyrähti lentoon, nousi kymmenen sylen korkeudelle ja liehakoi kuin uskollinen halli isäntänsä edellä. Meren mustan aavan suoltuessa alleni kuulin sen yksitoikkoisen sähinän sulautuvan oman siipeni sätkytykseen. Ja minä kovensin tahallani koneeni vauhtia.

Nyt jo tunsin sen, minkä vasta sittemmin ymmärsin: äskeinen tapahtuma oli herättänyt uinuvan omintakeisuuteni. Noustuani merisumun yläpuolelle pani tuhattuikkeinen taivaankansi rintani ylväästi paisumaan, ja katseeni haki ylpeästi näköpiirin takaa kaukaista Kuunsyöksyä. Sen laelta tahdoin tänä yönä silmäillä tätä avaraa kurjuuden pesää ja singota sille pöyhkeän taisteluvaatimukseni. Sen ja minun välilläni oli vain tähtikirkas taivaanreitti ja vajaata kolmeneljänneshetkeä.

Ja ensimmäisen neljänneksen kuluttua olin jo päämäärästäni täysin selvillä. Olinhan mies, olinhan herra, olinhan n.s. suuri henki — ja minähän panin peliin vain oman olemukseni.

— Joo-Kee! huusin tyhjään avaruuteen. — Joo-Kee! Tässä maailmassa on kymmeniä, jotka nimittävät sinua herraksi ja Tai-Jeoksi; tässä maailmassa on tuhansia, jotka mielellään tekisivät samoin. Ja sinulla olisi elämäntyö —

Eikö totta, Etelän Ristihän tuolla nyökkäsi hyväksyvästi! Ja taivaanrannan kuulakka hohde huokui kuin miljoonain hurraa-huudoista…

— Joo-Kee! Joo-Kee! Sinä olet herra, sinä olet suuri henki — suuri henki — suuri henki!

Luulin keuhkojeni pakahtuvan siitä ilmanpaineesta, jonka tarvitsin huutaakseni ihastukseni noille miljoonille haamuille. Mutta silloin juuri muuan niistä puhisi ihan korvani juurella.

— Oi herra! Oi suuri henki! Ne tulevat! Lunan joukko katkaisee tiemme! Ja tuolla — takanamme —

— Mikä? Missä?

Huurupatsaana pakeni ilma keuhkoistani, ja ennenkuin sain uutta, näin Rai-Sunin lounaiseen osoittavan käden suunnassa vähäisen, mustan viirun, joka verkalleen siirtyi "Ojaman kolmikon" huipputähteä kohti.

— Me käännymme! virkahdin.

— Katso, oi herra!

Takanamme, melkoista lähempänä, näkyi kuin sumusta juuri eristyneenä kolme erillistä täplää.

— Se on Bei-Woo. Hän on nähtävästi viipynyt luolallamme. Muuten hän olisi jo meidät sivuuttanut.

— Me sukellamme sumuun, Rai-Sun!

— Ei käy, oi herra. Usva on liian hatara, ja Woo on jo meidät keksinyt. Mutta, herra, pakene sinä. Rai-Sun on takaa-ajajasi. Sinun ihosi on tarpeeksi punainen. Ontarion aavikolla poltin kerran Lao-Koon. Häntä ei olisi saanut polttaa.

— Rai-Sun! Me kaarramme sumussa länteen. Kenties löydämme Masonin varamajan.

— Oi herra, se olisi kuolema. Oi suuri henki, kuule palvelijasi ääntä. Suuri kaikkeus varmaankin sen toi mieleeni. Sinä olet punainen Lao-Koo, olet ollut suuren Tai-Joonin palvelijana — olet nyt minulta karannut ja minä ajan sinua — oi herra — näitkö? Bei-Woo vaihtoi sanan Lunan joukkojen kanssa. Suuri armias Kaikkeus olkoon meidän puolellamme!

Ja kipinäin yhä jatkuessa lounaisessa jo särkyneen viivan uloimmassa pisteessä Rai-Sun ajautui arveluttavan lähelle siipeäni ja höpisi hätäisesti:

— Alas! Sumuun! Karkaa, oi herra! Minä pysyn aina kintereilläsi! Ja kuuntele, mitä minä puhun!

Sillä hetkellä tein sen hautoen vielä omaa suunnitelmaani. Painauduin sumuun sellaisella vauhdilla, että hetkeksi sivuutin sen alaliepeenkin. Töin tuskin välttäen mustana lepäävän merenpinnan kiidin huimassa kaarteessa kohti synkkää pohjoista. Oikealta puolelta kuuluneen rapsahduksen johdosta silmäsin ympärilleni ja olin vähällä menettää mielenmalttini. Olin pyrähtänyt läpi puolikymmen-lukuisen vaanijajoukon ja kuullut hirvittävän parkaisun: — Lunarian sokeus!

Se oli nähtävästi Bei-Woon apujoukko, joka piti silmällä alareittiä. Mitä oli minulla silloin enää toivomista!

Mutta minä halasin pohjoiseen. Tahdoin välttämättä pohjoiseen. Koetin vaimentaa mieleeni väkisinkin tulleet epäilyt. "Mitä minä siellä? Ja entäpä, kun olen sivuuttanut merirajan?" Merirajan! Sehän oli myöskin sumun raja! Usvaa viilsi äkkiä valkoinen juova hipaisten vasempaa siivistöäni. Pyörtäessäni länteen kuulin takanani heikon huudahduksen ja samassa näin vähän matkan päässä edessäni kirkkaasti valaistun koneen. Tehden äkkisukelluksen painauduin sen alitse luoteeseen.

Kuolema ja kirous! Edessäni vilahti ensin yksi ainoa valojuova. Se tunnusteli kuin jättiläisetanan sarvi ympäristöä, sokaisi silmäni ja asettui eteeni leveänä valoviuhkana, salvaten minulta tien.

— Oi herra! kuului heikko läähätys takaani. — Palaa ylös, oi herra! Ne ovat piirittäneet meidät ja kiristävät rengasta.

— Ennen kuolema! tiuskasin kääntyessäni Rai-Suniin. Mutta tunsin, että oma järkeni nousi sellaista ajatusta vastaan.

— Oi herra — herra — minä en voi pysyä — kintereilläsi, kuului Rai-Sunin haihtuva läähätys.

Seuraavalla hetkellä äkkäsin rimpuilevani huikaisevassa valomeressä. Tuon tuostakin olin törmätä takaa-ajajiini, jotka sumussa näyttivät siipihaamuilta. Puoleksi sokaistuna pulpahdin tahtomattanikin usvan yläpuolelle, ja kun silmäni vihdoinkin tottuivat tähtikuulakkaan ympäristöön, huomasin olevani keskellä vainoojiani. He muodostivat ikäänkuin sirkuksen katsomon, jonka paikat olivat täytetyt ylintä riviä myöten.

— Oi veljet! kirkui takaani tutunomainen ääni. — Varokaa! Varokaa! Hän se on — Lao-Koo — joka tahtoi riistää sisarensa — suurelta Tai-Morris-Teolta! Polttakaa! Polttakaa!

Tämä viimeinen sana ajoi ruumiiseeni puistatuksen. Ampaisin kohti korkeutta, ainoata avonaista paikkaa tässä elävässä tynnyrissä. Mutta suppilon yläreuna kohosi edelläni ja supistui tiehäksi hatuksi, josta oli mahdoton suoriutua.

— Alas! Alas! Alemmaksi, orja! kuului huutoja ympärilläni.

— Horna vieköön! kirosin mielessäni ja siirsin nuolen tasapainoasteelle.

Kihisevästä keosta erosi puolikymmentä siipeä välittömään läheisyyteeni, ja keilan kärjestä heitti yksinäinen heijastaja valonsa tähän ahtaaseen piiriin. Rai-Sunin murhaava katse häiritsi hetkeksi malttini, mutta huomioni kiinnitti kohta terävä ääni, joka sanoi:

— Sinä olet Rai-Sun, entinen kuudennen osaston vaanija. Mikä on tämä mies?

Se oli eilinen leveänaamainen.

— Suuri Bei-Woo, hän on Lao-Koo, orja, joka uskalsi uhmata Suuren Mantereen herraa.

— Lao-Koo on kuollut; häntä ei ole nähty neljään kierrokseen.

— Lao-Koo elää. Hän on ollut nämä neljä kierrosta Tai-Joonin palvelijana ja kirotun Tai-Joonin kanssa kohdellut minua pahemmin kuin orjaa.

— Olet ollut Kolmannen piirin pesässä?

— Olen kitunut Kolmannen piirin pesässä ja toivonut sinun kaikkivainuavan silmäsi keksivän olinpaikkani, kunnes eilen, Tai-Joonin kadottua, minun onnistui voittaa tämä orja. Hän oli vioittanut koneeni, joten jäin hänestä jäljelle. Mutta saavutin hänet ajoissa.

— Ja minä olen nyt vanginnut hänet. Näytä kasvosi, orja!

Minä kohotin kuuliaisena kasvoni ja katsoin häntä silmiin.

— Lunarian pimeys! sanoi hän vavahtaen. - Rai-Sun! Oletko varma siitä, että tämä mies on Lao-Koo, polttamani Pao-Laon sikiö?

— Kautta molempien silmieni, Bei-Woo.

— Lunarian pimeys! Elä katso noin, orja! kivahti leveänaamainen. — Kautta Avaruuden viheliäisimmän tason, tahtoisin tuossa paikassa sulattaa silmät ruumiistasi.

Hän pyörähti Rai-Sunin vierelle, ja minä kuulin tämän kuiskaavan:

— Tai-Joon oli suuri henki. Ja hän on opettanut Lao-Koolle paljon.

— Hyvä! kivahti Bei-Woo kiertäen ahtaassa piirissä keon ympäri. — Tähystäjät! Kolme vartijaa orjalle, kaksi Rai-Sunille! Onko Ontarion ja Austrian väki saapuvilla?

Keon yläpäästä kuului sekavia ääniä, jotka hukkuivat siipisarjain kiihtyvään surinaan.

— On! Siispä Tshung-Kingiin! Bei-Woo on puhdistanut Kolmannen piirin pesän. Suuri Kaikkeus suojelkoon suurta Tai-Morris-Jeoa.

Keon äänekkäästi hajaantuessa katsahdin Rai-Suniin. Hänen silmänsä liekehtivät. Kolme siipeä asettui ympärilleni.

— Eteenpäin, orja! karjaisi minulle mies, joka kaikesta päättäen oli syntynyt orjaksi.

Idässä vaaleni taivaanranta, ja tuon tuostakin heitti vielä kaukainen aurinko sille heikon punajuovansa. Sumumerta oli vielä silmänkantamiin.

Olin Lao-Koo, joku, joka oli tahtonut pelastaa sisarensa Morris-Jeon kynsistä, ja jonka Rai-Sun oli polttanut Ontarion aavikolla. Ja olin matkalla Tshung-Kingiin.