NELJÄSTOISTA LUKU

See-Sea on pelastanut minut

Ruumiini vierähti eräänlaiseen laatikkoon. Seuralaiseni jäivät sen seinien ulkopuolelle. Pieni sysäys alta päin, töytäys puutuvaan kapaloruumiiseeni — ja sitten revähti ylläni katto, josta tuhannen tulisuihkua tulvahti vastaani.

Kuolema ja kirous! Se oli yksi ainoa, huikaiseva, kirvelevä, hirvittävä rovio. Se paistoi silmäluomienikin lävitse hehkuvana punametallilevynä —

Suuri armias Kaikkeus! Se oli murhaava hirviö, ahnas puolipäivän aurinko.

Kolme hetkeä! nauroin sisimmässäni. — Kolme hetkeä — tätä! Minä tukehdun!

Se tuli jostakin. Valahti kasvoilleni vilpoisena vetenä, huuhteli rintaani, vatsaani —. Höyrynä se sumensi auringon terän. — Ah, miksei se jaloilleni! — miksei se käsilleni! — Suuri armias Kaikkeus, jalkani! — jalkani — jalkani — —

— Tai-Mason! — See-Sea! — Rai-Sun! — ja sinä, Tai-Joon! — tämähän on nyt sitä, mitä aavistin. — Nauroinko! — Nauroin. — Miksen? Olihan tämä naurua. Kun ruumiini sätkätti, kieleni löpisi, huuleni —

Aa-aah! Tuo suloinen huijaus! — Jaloillani! — jaloillani!… Oliko minulla jalkoja —? Oliko minulla —?

Hlmp! — Kaikkeus! — Nielin suihkusta tukehtuakseni. Se valui virtana yli ruumiini, kirveli käsissäni, jaloissani —

Höyrykö oli niellyt auringon —?

Suuri armias Kaikkeus! Missä oli aurinko? Mitä tämä pimeys? — tämä liike? — Kuolemako —?

Silloinhan en kestänyt kolmea hetkeä, en kahtakaan —

— En puolta hetkeä! räkätti kieleni. Ja sydämeni nauroi yllätykselle: siinä lähelläni murjotti Oa-Jaon naama — —

— Hän on hengissä, oi suuri Tai-Simon, sanoi se.

— Mutta poltetuin jaloin.

— Suuri Tai Simon —

— Entä kädet! — kädet? Suuri Kaikkeus, se maksaisi kaksikymmentä tonnia!

Viliseviä kasvoja. Haparoivia käsiä ylt'ympäri ruumistani. Ja Tai-Simonin kyömynenä joka taholta puikkien.

— Voitele, Oa-Jao! Voitele, Oa-Jao! Kautta suuren Kaikkeuden, se maksaa kaksikymmentä tonnia —

Jotakin solahti huulieni väliin, jotakin herpautui ruumiini ympärillä; ja sitten kipu jaloissani, kirvelevä tuska sormieni välissä. Ah! — saatana! —

Tuon viimeisen sinkosin Tai-Simonin nenälle. Hänen kätensä oli ravistanut vasenta jalkaani. Eikö se katkennut polvitaipeesta —!

— Orja Lao-Koo! — Lao-Koo! Kaksikymmentä tonnia —

Hän hieroi käsiään, kiilutti silmiään ja kaasi itse voidetta jaloilleni. Se helpotti kummasti, tyynnytti, uuvutti. Ja minä siunasin Tai-Simonin hirvittävää nenää ja hänen makoista suutaan, joka ehtimiseen läpätti:

— Oa-Jao, — kaksikymmentä tonnia. Oa-Jao, — lihakset ovat ehyet. Oa-Jao, — kymmenen nousua ja orja on aarre! — Sen-Pat! vie orja Tai-Simonin palatsiin. Tämä on suuren, ylen viisaan Tai-Morris-Jeon määräys.

Ja minä olin näkevinäni hänen huulillansa hunajaa tuon vahvennetun laatusanan kohdalla. —

* * * * *

Auringon paahteessa olin muistellut Tai-Joonia kateudella, Rai-Sunia jonkinlaisen säälittelyn tunteella. Nyt oli edellinen mielestäni profeetta ja jälkimäinen marttyyri, joka nyrkiniskulla oli pelastanut minut omasta kovasta kohtalostaan.

Rai-Sun parka. Kukaties jo joku uusi uhri oli työntänyt sormensa hänen silmäkuoppiinsa. Ja minä elin.

Miksi? Kaksi kertaa olin katsonut suurta, hehkuvaa maailmanvaltiasta silmästä silmään — ja nyt lepäsin vilpoisen luolan mukavalla verkolla ja verrytin jalkojani, joiden kärventyneen ihon jumalainen palsami oli pehmittänyt.

Miksi? Saadakseniko katsoa ihanan See-Sean kasteisia silmiä ja tunteakseni hänen läsnäolonsa hetkien yksinäisyydessä? Lukeakseniko hänen sormiensa hellävaraisesta hivelystä jatkoa ihmeelliseen satuun.

Suuri Kaikkeus! Siksikö?

Minä häpesin Tai-Joonin haamun edessä. Häpesin Rai-Sunin silmäkuoppien tuijotuksessa. Eikö tuo kärventynyt luomakin hänen korvanlehdellään kalvennut pelkästä pettymyksestä! Ja Tai Mason! — Ree-Kiang! —

— "Meillä ei ole metallia." — "Kansa katsoo sinuun." — "Lunarian helvetti huutaa isän kirousta, äitien vaikerrusta, lasten itkua —"

Nat-jee! Sinunko siinä väräjävä äänesi, tutiseva kätesi, — valoton silmäsi! — Nat-Jee! Kuolema ja kirous! Minä — minä —

Suuri armias Kaikkeus! Minä tulen, tulen — tulen! —

Ja Nat-Jee hymyili. Ruumiini värisi hiessä. Se oli helpotuksen hikeä. —

See-Sean käsi hyväili kosteata ihoani. Minä suljin silmäni, kiipesin tajuntani. Hän, tuo ihana olento, oli aikojen takana, taistelun takana, suurten tekojen takana. Tahi — suurten pettymysten —

— Lao-Koo. Minä pidin sanani. Sinä olet täällä.

Minä värisin.

— Lao-Loo. He tahtovat lähettää sinut täältä kaivoksiin. Mutta he eivät saa —

Käteni nousi vastarintaan. Mutta se nousi raskaasti.

— Sinä olet pelastanut henkeni, See-Sea. Elä tee enää muuta.

Hän hymyili. Hänen poskensa hipoi poskeani, rintansa kosketti käsivarttani.

— Sinä et tunne kaivoksia, kuiskasi hän.

— Mutta minä tahdon nähdä ne.

— Sitten et näe enää muuta, Lao-Koo —

Hän säpsähti, suoristihe, tuijotti silmiini yllättyneenä.

— Lao-Koo! sanoi hän. — Sinä, joka et ole Lao-Koo— Hänen selittämätön ihastuksensa höperrytti minut.

— Sinä, sanoi hän äänellä, joka hypäytti sydäntäni. — Lao-Koo oli nähnyt kaivokset.

Ummistin silmäni. Paljastuksen pelko oli vähäisempi sitä riemua, mikä rintaani pulppusi. Ja kuitenkin tunsin, että minun piti vaieta.

— Sinä, sanoi hän jälleen, ja silloin minä paljastin orjanmerkkini.

Hän viivähti.

— Sinä, sanoi hän. — He voisivat polttaa minun kainalooni saman. Olisinko silloin orja? Mea-Jeo, he voisivat painaa leimansa otsaasi, he voisivat painaa leimansa rintaasi, he voisivat sokaista silmäsi Lunarian pimeydellä. Mutta sielusi, Mea-Jeo —

Minä vapisin. Hänen kuiskeensa oli käheä; se oli kasvavaa huutoa huulien sisäpuolella. — Mea-Jeo — Rai-Sunin rukouksessa se merkitsi: Minun Herrani!

— Eikö ollut sen nimen solvaamista?

Hän pelästyi. Minä avasin silmäni. Vielä hänen katseensa pohjalla välähti, sitten siveli hän kipeätä nilkkaani.

Huoneeseen astui irvikuva mieheksi Tai-Simonin suuren nenän saattamana.

— Eikö totta, Tai-Mara? Näetkö sen lihakset? Irvikuva vilkaisi ohitseni See-Seaan ja hymyili pistävillä silmillään.

— Kaunis See-Sea ymmärtää niiden arvon, sanoi hän. — Orja on kohta voimissaan.

— Se on See-Sean ansio, Tai-Mara. Hänen tulisi saada osuus tuotannosta. Uuden vatsavyön olen hänelle luvannut. Onko orja ollut valveilla, kaunis See-Sea?

— Vähän, Tai-Simon. Hänen kuumeensa ei vielä ole kaikonnut.

— Mikä nautinto sinulle, kaunis See-Sea, olisi tuo ruumis, köhisi Tai-Mara.

— Voimakkaampaa en ole nähnyt kahteenkymmeneen kierrokseen, suuri Tai-Mara.

— Kaunis See-Sea, ehätti Tai-Simon omituisen hermostuneesti. Mutta Tai-Mara katkaisi terävästi:

— Ja kuka silloin oli niin voimakas?

Näin See-Sean silmissä hillityn uhman. Ilmassa tuoksahti epämääräinen jännitys.

— Sama, jonka voitti Tai-Maran viekkaus: Suuri Tai-Mill, mieheni —

— Kaunis See-Sea —

Ei ollut enää epäilemistä: Tässä silmieni edessä oli lausuttu solvaus: sana, joka olisi riittänyt viemään miehisen miehen kaivoksiin. Näin, miten Tai-Maran sisässä kuohui, ja näin silmäyksen, jonka hän loi Tai-Simoniin. Ja tämän kasvoista, tai pikemminkin käsien hykerryksestä, ymmärsin, että solvaus oli hyvitettävä.

— Kaunis See-Sea, hymyili Tai-Mara, — voima on aina lopulta voittanut aineen. Vain sinun ihanat lantiosi säästävät sinut kielesi pahuuden seurauksilta.

Hän luhisti hartiansa kuin ivaten. Ja See-Sea poistui vartalo uhkeana kuin jumalattaren.

— Miten kauniisti helmivyö valelee hänen vyötäröään, Tai Mara! — Ah! kautta Avaruuden suurimman nautinnon, tuo nainen saattaa minut perikatoon —

— Totisesti, Tai-Simon. Olisipa hän minun, tietäisin kyllä, miten miehen kunnia on säilytettävä. Ja kautta toimeni lahjomattoman tarkkuuden, Tai-Simon, on hyvä sinulle, että poliisivalvoja on Tai-Mara eikä kukaan muu. Tai-Juang-Ho oli suuren Morris-Jeon suosikki, ja mitä on hän nyt —

— Kun suuri Tai-Mara paljasti hänen petturuutensa. — Ah, Tai-Mara, sinä olet Morris-Jeon vankin tukipylväs, ja sinun terävä silmäsi näkee minun uskollisen sydämeni pohjaan. Tai-Mara, hän on vain nainen, minun lihani tyynnyttäjä, silmäini ruoka lepohetken lohduttomuudessa —

— Tai-Simon!

Se oli ylemmän anteeksiantava äännähdys. Ja Tai-Simonin kädet hykersivät kiitollisuudesta.

Tai-Mara astui luokseni, kosketteli ruumistani tuntijan kädellä ja kopeloi pureman arpea vatsallani.

— Hao-Kea parka, köhisi hän. Sanotaan, että hän kuoli melkein heti.

— Kolme neljännestä pureman jälkeen. Viisi kylkiluuta poikki ja raivosylki juuri sydämen kohdalla. Orja teki työnsä tarmokkaasti.

— Ja omaksi onnekseen. Jos Hao-Kea eläisi, ei orja enää lepäisi tuossa.

— Mutta suuri Morris-Jeo ymmärsi —

— Suuri Morris-Jeo on itse viisaus, ainakin kun Tai-Simonin järki on hänen järkensä jatkona: orjan kuolema ei olisi korvannut kaunista Hao-Keaa, mutta parikymmentä tonnia —

— Korvaa sen yllinkyllin. Morris-Jeo tunsi jo kylläkseen Hao-Kean viehätyksen, sanotaan.

— Ylen hyvin! Kauniskin aine sitkistyy. — Orja!

Tahtomattanikin avasin silmäni.

Tai-Mara kurkisti niihin ja teki väkinäisen eleen.

— Orja! Katso minuun!

— Suuri Tai-Mara —, änkytin. Tunsin lentäjävalvojan maineen.

— Silmiini, orja!

Minä katsoin häneen ja onnistuin saamaan katseeseeni sellaisen pelon, että se hiveli hänen turhamaisuuttaan.

— Tai-Simon, sanoi hän. — Tuo ruumis on kuin luotu kolmellekymmenelle tonnille. Mutta kumma, miten raa'assa aineessa toisinaan voi pilkahtaa sielun hitunen. Minusta hänen katseessaan on jotakin tuttua.

— Niin minustakin, Tai-Mara. Mutta se on Tai-Joonin ansio.

— Sen petturin.

Tai-Mara sihahti halveksivasti ja käänsi minulle selkänsä. Väljä helmivyö oli valahtanut luiseville lonkille, hän kohotti sitä ärtyisellä nykäisyllä ja sihahti vielä kerran.

— Orja hän oli, vaikka valkoinen. Siksi en häntä koskaan todenteolla vaanittanut. Toista on, jos Tai-Mason olisi ruvennut —

— Hän on nero.

— Hän on pää ilman ruumista. Ja päälliseksi pelkuri. Sokea teorian ennätys, sitä hän on. Jollei hän uneksisi luolassaan kolmea kierrosta kerrallaan, kävisi hän vaarallisemmaksi kuin aikanaan Tai-Mill. Sillä kemian mies on jättiläinen parhaimmankin mekaanikon rinnalla. Sitäpaitsi Masonilla voi olla viekkautta, jota Tai-Millillä ei —

Ääni vaimeni seinän taakse. Ensi uteliaisuudessani tahdoin irtautua aineestani saadakseni edelleen kuunnella heidän keskusteluaan. Mutta olin oppinut varovaiseksi: Tai-Mara ainakin olisi haistanut vieraan hengen läsnäolon ja vaiennut. Ja kukaties olisi se herättänyt hänen vaanijavaistonsa.

Tai-Mara! Niin, kuinka usein olinkaan kuullut tuon nimen Tai-Joonin huulilta! Ja millaisella värähdyksellä! Hän oli kansan kauhu ja hän oli myöskin lentäjäin kauhu. Tuskinpa hänestä piti itse Tai-Jeokaan muutoin kuin aseena. Ja hänen naisensa, ne kävivät hänelle varmaankin kalleiksi —

Seinässä raksahti. Se oli ruokailun merkki. Kuinka usein se toikaan mieleeni muinaisuuden vellikellon.

Minä imin kaksinkertaisen annokseni ja nukahdin. —

* * * * *

Se oli See-Sea.

Hänestä juuri olin uneksinut rohkean unen. Ja kun raotin silmäni, häämötti hänen yläruumiinsa siinä verkkoni laidalla. Hänen vasen kätensä leikitteli vyön helmillä, ja oikea lepäsi kevyesti otsallani. Katsoin viehkeätä kainaloviivaa ja ojensin käteni kuin jatkuvassa unessa hänen vyötäreilleen.

— Mea-Jeo! sanoi hän hiljemmin kuin kuiskaten. — Huomenna pääset suuren, hyvän Tai-Suanin luokse.

— See-Sea!

Mikä kumma minun otteeni herpaisi. Siinä silmänräpäyksessä hän olisi vaipunut tuliseen syleilyyni. Ja kesken kaiken — oma käteni nousi vastarintaan.

Tai-Mason! Tai-Joon! — Ne tulivat vasta nyt. Ja See-Sean antautuva, uhkea vartalo pysyi saavuttamattomissa.

— Tai-Suan, tieteen ja uskonnon valvoja? sanoin kylmästi.

— Niin.

Hän kumartui vielä, silmät kosteina, ruumis väristen. Sitten hän nousi, astui poispäin — ja käännähti.

— Mea-Jeo, kuiski hän. — Minun sylini voi vielä juovuttaa Tai-Simonin. Ja juopukoon hän siitä kymmenesti, jos antaa sinut Tai-Suanille orjaksi.

Hän kiiruhti pois. Kauniit olkapäät vavahtelivat. — Olinko kuullut nyyhkytyksen?