NELJÄSKOLMATTA LUKU

Elämäni ihaninta aikaa

Tämä oli elämäni ihaninta aikaa. Neljä päivää vietin tässä huumaavassa yltäkylläisyydessä, kuunnellen La-Lin ääntä, katsellen hänen vartalonsa elävää suloa ja siunaten valoa, joka tuuma tuumalta loihti tunteilleni uusia jumalaisia arvoja.

La-Li! Jos hekuman hellitessä käänsinkin palaavan tarmoni vaunun ja kontaktikoneen tutkintaan, riitti silmäys hänen metallinvälkkeiseen ihoonsa lamauttamaan aikeeni, ja kun hänen katseensa syvyydessä pilkahti kaipuun aavistus, surisi korvissani kiusaajan lumoava ääni:

— Lao-Koo, sinulla on kammiosi, ravintosi, naisesi, vapaus, jota yhdelläkään tuolla ylhäällä ei ole. Sinun on paratiisi — pidä se.

Ja usein häpeissäni tunnustin, että omalle osalleni se riitti.

Mutta Masonin leveä otsa ilmestyi jälleen eteeni: eikö sen ihoa juomuttanut huolien koukeroinen vako? Ja Kara-Hunin kouristuksen jännittämä käsi viittasi tunnelissa hohtavaan metallikuorinaan.

La-Lin maatessa sormeni kerran keksi kontaktikoneen vian. Äkkiä virranpäästäjästä lähti elon kipinä. Ja silloin olin jälleen oma itseni, se, jonka Tai-Joonin puhe kerran oli minusta sorvannut.

Kara-Hunin osoittama Masonin oleskelualue oli ollut liian laaja aineettoman henkeni häilähtelevälle paikallistajulle. Oliko koneen tarkkausneula näyttäytyvä siinä pätevämmäksi?

Kuumeisella innolla määrittelin paikan lähtökohdakseni ja annoin neulan ahtaassa luovinnassa seurata Gordonin-Kongon tunnelijatketta.

Suuri Kaikkeus! Täysi-Jacksonini näköpiiri oli nyt ympyrä, jonka säde oli puolitoista normaaliastetta. Joutuisiko Mason milloinkaan sen ahtaaseen piiriin!

Kunpa tunneli olisi ollut valaistu! Mutta tuolla syvyydessä ei kertaakaan kumottanut hohde, joka olisi todennut edes sen, että tosiaankin seurasin vanhaa valtatietä.

Toivottomana hellitin neulaa nähdäkseni maanpinnan aurinkoisen autiuden — ja uusin innoin painauduin jälleen syvyyteen.

Ei valoa, ei ääntä, ei elonmerkkiä missään. Ja neula tärisi jo lähellä läntistä rantaa.

Silloin — avuttomana pintaa lähetessäni — silmiini osui epämääräinen valoaukea. Siellä täällä kumotti fosforihohde, vilahteli liikehtivä ihmisjäsen, ja korvani täyttyi kumean kalskeen kaiulla.

Siinä työskenteli Masonin kuusikymmenmiehinen joukko, murisematta, ääntä päästämättä. Haltioissani katselin sen uutteraa raadantaa.

Vihdoin korvaani osui ääni.

— Tai-Mason! huusi se. — Tai-Mason! Tämä kaari on kyllin vankka, mutta tuo itäinen tuskin kestää painoa. Neljänneksen tonnia —

— Tai-Mason on mennyt, kuului huuto toisaalta, ja senjälkeen epäselvä keskustelu, joka päättyi lyhyeen: — Mena-Loa, minä noudan hänet.

Pinnistin katsettani. Ylhäältä kaarien ja pylväiden välistä laskeutui mies; pimeikössä hän tuokioksi hävisi näkyvistäni, mutta suuren valokehän kupeella hänet jälleen äkkäsin. Kirous! Pääsikö hän puikahtamaan —!

Sormeni vavahteli herkällä neulalla. Mies oli pysähtynyt vähäisen aukon laidalle, ja syvyyteen kiisi pieni valopilkku. Hänen asiansa unohtaen tiukensin neulaa ja tunsin painuvani huimaavaan nieluun, jonka alapäässä kajaste vahveten karkasi vastaani.

— Tai-Mason! huusin itsekseni ja tavoittelin keskitysnappulaa. Mutta samassa äkkäsin laajaotsaisen ystäväni takana Tai-Ree-Kianin kookkaan vartalon. Masonin lempeän ilmeen rinnalla tämän toimenmiehen naama oli suorastaan irvistynyt.

— Tai-Kee, puhut sinä, Tai-Kee, sanoi hän työlästyneesti. — Joka päivä on huulillasi sama vaikerrus. Tai-Kee oli asiallemme jotakin niin kauan, kun toivoimme hänen saavuttavan aseman, missä oli mahdollisuuksia hankkia metallia. Jo hänen kaivokseen jouduttuaan ymmärsin, ettei Tai-Kee meille enää hiventäkään merkinnyt; ja niin ollen on hänen kuolemansa vain todistanut väitteeni, joka ennakolta oli selvä.

— Hän oli suuri henki, Ree-Kian, intti Mason.

— Suuri tahi pieni, Mason, kivahti Ree-Kian sormiellen käsissään soramurusta. — Joka tapauksessa hänen lopullinen kohtalonsa oli sama kuin tämän malmittoman kiven, kun heitän sen tuonne soran sekaan: jo ennen heittämistä se on arvoton.

Mason teki tuskallisen eleen. Käsi otsalla hän tepasteli edestakaisin ja istahti viimein laitteen ääreen, jonka moninainen sekamelska pani minut ajattelemaan kemiallista koepöytää.

— Mutta mistä saamme valkoista metallia! huoahti hän toivottomasti. — Minä uskoin varmasti tähän viimeiseen seokseen, mutta nyt huomaan, että siitä puuttuu päätekijä, voimaa imevä aines. Heliotoolia ei voi millään korvata.

— Koeta vielä kerran.

— Turhaa! Kun olen menettänyt luottamukseni siihen, en enää jaksa päivääkään; hituisella toivolla ahertaisin kymmenen kierrosta. Koneisto on valmis, pohjarakenne kohta samoin. Suuri Kaikkeus! Pintasilauksen saatuamme lennättäisimme ohuen kuoren ilmaan, ja silloin ei enää Tshung-Kingin paahdesuppilo olisi ainoa aurinkovoiman imijä tällä pallolla. —

— Sinua kutsutaan, Mason, keskeytti Ree-Kian kylmästi.

Silloin en enää malttanut itseäni hillitä. Survaisin keskitysnappulaa. Naksahtaen hupeni näköpiiri koneeni mustaksi laataksi, ja sen keskelle odotin Masonin kasvojen sukeltuvan.

Kului pitkä tuokio. Sitten napaus ilmaisi, että joku oli astunut koneeseen.

Ei hiiskahdusta kuulunut.

— Mason! sanoin järeästi. — Kuolema ja kirous! — Tuo vaivainen puoli-Jacksoninne ei salli minun nähdä kasvojasi. Tunnetko minut?

Ei vieläkään vastausta.

— Mason! Ree-Kian! latelin. — Kumpi lienetkin, ei vastauksesi voi asiaa pahentaa. Olen löytänyt rakennuksesi, olen kuunnellut puhettanne ja tahtoisin pistää sanan pari keskusteluunne.

— Kuka olet? sanoi Ree-Kianin ääni.

— No helvetti! Sama, jonka äsken kivenä nurkkaan sinkosit. Tahdon puhutella Masonia.

Huudahdus ilmaisi, että vähemmän kohtelias puheeni oli tehonnut, ja tuossa tuokiossa tuli korvaani Masonin levoton ääni.

— Kuka ystävistä uskaltaa asettaa neulan tälle pisteelle? sanoi se.

— Autiossa tunnelissa ei kukaan vakoile neulan asemaa, Mason, vastasin. — Sinä et tunne kasvojani; no niin, edessäsi on Tai-Kee, ja minulla on sinulle paljon sanottavaa.

— Tai-Kee on kuollut Lunan kaivosräjähdyksessä; vain puolet orjista siinä jäi eloon. Sano nimesi, ystävä!

— Olen sen sanonut. Kara-Hunin kanssa lähdin kaivoksesta. Hän makaa nyt Lunan-Gordonin tunnelissa ja hänen eloton aineensa vartioi vaunullista valkoista metallia.

Kuulin puhaisun Masonin keuhkoista. Kesti tuokion, ennenkuin hän kykeni mitään sanomaan, ja sillä välin olin selostanut hänelle Kara-Hunin historian.

— Mason, lopetin, — metalli on kymmenen asteen päässä Lunasta. Ree-Kian keksinee keinon, millä noutaa sen sieltä.

Kuulin kiihkeän keskustelun. Sitten tärähti korvaani Ree-Kianin ääni:

— Tai-Kee! Tie on ummessa Gordonin kohdalta. Mutta minä avautan sen. Meillä on kaksi vaunua, jotka tottelevat virtaa. Oi suuri Tai-Kee, ennen kolmatta laskua olen luonasi, jos este vielä on minun jäljeltäni.

Minä naurahdin.

— Lunan-Gordonin tie on ruoaton. Elävänä et sieltä minua löytäisi. Sadan miehenmitan vahvuinen vieremä on teljennyt minut vieraanvaraisempaan tunneliin. Katso koneesi osoittajaa! Jos minun näyttää oikein, olen Lunan—Tshung-Kingin valtatiellä.

— Hukassa! huudahti ääni. — Sen ainoa aukko on Tshung-Kingin keskustassa.

— Kiitos suuren Kaikkeuden on metalli saatavissa, Ree-Kian.

Hän ymmärsi katkeruuteni ja antoi paikkansa Masonille. Runsaan puolen hetkeä hiveli tuon kiitollisen neron ihastunut ääni kuulokalvoani, ja me erosimme ystävinä, hän odottamatonta asemaani itkien ja minä hänen suurelle työlleen menestystä toivoen.

— Ree-Kian auttaa sinua, jos hänen kykynsä suinkin siihen riittää, huokasi Mason.

— Sano Ree-Kianille, että olen hänelle siitä kiitollinen, vastasin. — Jos aikeemme onnistuu, niin tapaamme Tai-Jeon palatsissa. —

* * * * *

Olin sulkenut virran ja mieli happamena riuhtauduin näkemäni puitteista. La-Lin pehmoinen käsivarsi kiertyi kaulalleni, ja hänen poskensa hiveli polttelevaa otsaani.

— Lao-Koo, sanoi hän hellästi, — uhkaako meitä vaara?

Katseeni tapasi hänen katseensa pohjan. Suuren yrityksen mitättömyys siinä tuokiossa saavutti huippunsa. Jos Masonin yritys onnistuisi, niin mitä se liikutti minua, kuka uuden vallan käsiinsä ottaisi!

— La-Li! sanoin, puristaen hänen päänsä käsieni väliin. — Luuletko rakkautemme saavan viehkeämmän värityksen, jos tuolla tunnelin päässä löydämme tuhathohteisen palatsin ja syleilyn lomassa imen huuliltasi makeata hyytelöä?

— Lao-Koo, sinun huulesi ovat paremmat kuin makea hyytelö, ja meidän valkea valomme sallii minun nauttia katseesi kirkkaudesta.

— La-Li! Jos kierroksen, parin perästä meille avataan tunnelin suu ja sanotaan —

— Lao-Koo! Minä rukoilisin heitä, että he loisivat sen jälleen umpeen, helähti itkunsekainen ääni. — Suutele minua, Lao-Koo!

Ja lämpöä uhkuvan ruumiin painautuessa syleilyyni imin huuleni La-Lin itkusta väriseviin huuliin. —