KUUDES LUKU

Taistelu Suuren Veden yllä

Tai-Mason, toinen vaaleaihoinen, ja me läksimme viimeksi. Erottuamme katselin kauan pohjoista kohti pyrkivää, lukuisien lentäjäin muodostamaa, hajautuvaa viuhkaa.

— Eikö tuo voi herättää epäluuloja? kysyin levottomana.

— Kaikki voi herättää epäluuloja, vastasi Tai-Joon alakuloisesti. — Mutta ennenkuin he ehtivät asutuille seuduille, on rivi harvennut tarpeeksi. Sinua miellytti Mason, eikö niin?

— Erinomaisesti. Oikeastaan ihailin hänen itseluottamustaan ja laajaa otsaansa. Ja tunsinpa, että siinä ruumiissa oli väljyyttä ja kodikkuutta.

— Ja tyhjältä tuntuva kohta aivokopassa, naurahti Tai-Joon.

— Useampiakin. Mitä hän aikoo yrittää?

— Suurta. Suurempaa kuin yksikään muu on tohtinut haaveilla. Oi Joo-Kee, Mason aikoo ryhtyä jättiläistyöhön, joka tulee kysymään aikaa, työvoimaa ja ainetta. Ja aikaa meillä on, työvoimaakin voimme jotenkuten saada haalituksi, mutta aine — siinä on pulma. Me tarvitsemme paljon metallia, hirveän paljon, sekä punaista että valkoista. Mistä sen saamme? Kaikki metalli on tarkoin laskettua, ja raaka-aine kulkee hallituksen toisesta kädestä toiseen, joten hitustakaan ei voida varastaa.

— Mutta onhan kansalla omissa huoneissaan metallia.

Tai-Joon naurahti.

— Huoneissaan! Olenpa tosiaankin unohtanut käytännöllisen kasvatuksesi. Kansallahan ei ole mitään huoneita. Niin, minä tiedän, että teidän aikanne kansa omisti jotakin; nyt se ei omista mitään, ei edes omaa ruumistaan. Huoneet, koneet, siivet, ravintoaine — kaikki on hallituksen ja kukin saa työtänsä vastaan välttämättömät elinehdot. Tämä on yhtä vanha ihanne kuin koko Uusin aikakausi, ja jo sitä ennen tunnettiin sama aate — maltahan —

— Kommunismin nimellä!

— Aivan niin, kommunismin.

— Mutta silloinhan on kaikki yhteisomaisuutta.

— Totta kyllä. Ensin sitä nimitettiin kansan yhteisomaisuudeksi, sitten hallituksen omaisuudeksi, ja nyt se on Tai-Jeon yksityisomaisuutta. Minä tiedän, että kansa on itse allekirjoittanut orjuussopimuksensa, vieläpä vaatinutkin sitä, pitänyt aatetta ihanteena.

Tai-Joon vaikeni ja katsahti taakseen.

— Näetkö yhtään siipeä? kysyi hän huomattavan levottomana.

Olimme saavuttaneet jäärajan. Idässä aurinko jo aika-ajoin sinkoili punaisia kielekkeitä yli taivaanrannan ja edessä häämöitti punainen maa kelmeässä aamukajastuksessa.

— Kolme siipeä etelässä, vastasin, — mutta hyvin kaukana.

Tai-Joon antoi siipien hurista vimmatusti.

Seuraavatko ne meitä?

— Ei siltä näytä. Ne suuntaavat huomattavasti koilliseen. Mitä aioitkaan sanoa, Tai-Joon? Onko kansa siis auttamattomasti —

— Maltahan! virkkoi hän turhaan taakseen pälyen ja antaen koneen kohota. — Minä en näe heitä vieläkään, mutta kummastelen — huu, kuinka kylmyys on raakaa!

Hän nieli pillerin, epäröi hetken ja palasi sitten puheeseensa.

— Ei auttamattomasti. Silloinhan ei olisi mitään toivoakaan jäljellä. Mutta metallia ei ole helppo saada. Huoneet tarkastetaan visusti kerran kierroksessa, ja vähäisinkin vajaus vie kaivoksiin. Kuitenkin on meillä toivoa saada "punaista" metallia: Mason väittää sitä löytyvän meidän piiristämme, joskohta niukalti ja verraten syvältä. Ja juuri sitkeimmäksi paahtuneen maan alta. Mutta me tarvitsemme myöskin valkoista metallia, tarvitsemme välttämättä, ja sitä on ainoastaan punaisen kielekkeen kohdalla — toisin sanoen: saavuttamattomissa.

Hän pälyi jälleen taakseen.

— Eikö siis ole mitään keinoa? kysyin yhä tämän aiheen valtaamana.

— Ei mitään, mitä voisi keinoksi sanoa. Kaivosväki ei koskaan pääse maan pinnalle, kaikki metalli kulkee vahvan vartioston turvissa, eikä Tshung-Kingiin kukaan pääse kutsumatta. Ja kuitenkin — hän kiihtyi äkkiä ja jatkoi rajusti — kuitenkin meidän täytyy sitä saada! Ennenkuin Masonin työ on loppuunsuoritettu, tulee meillä olla vähintäin kolmekymmentä tonnia valkoista metallia, muuten olemme tehneet turhaa työtä.

— Mutta millainen sitten on itse —

— Joo-Kee! Näetkö siipiä?

Hänen levoton äänensä pakotti minut jättämään keskustelun juuri tärkeimmillään. Mutta mitä näinkään, kun katsahdin jo sivuuttamallemme merenselälle!

— Tai-Joon! huudahdin. — Ne ovat aivan lähellä meitä — etkö näe?

— En vielä. Pidä silmällä!

Koneemme käännähti suoraan pohjoiseen, vaikka Kolmannen piirin rannikko siten jäi meistä itään. Tarkkasin visusti takaa-ajajiemme liikkeitä ja sainkin kohta omaksi hämmästyksekseni ja Tai-Joonin kauhuksi ilmoittaa:

— Ne kääntyvät myöskin.

Tai-Joon murahti. Kone teki äkkiä tuiman käänteen suoraan itään, ja siipien suhina kiihtyi vihlovaksi vinkumiseksi. Silmänräpäyksessä taivalsimme merenselän, ja vanhan Afrikan manner oli jälleen allamme, kun nyt jo omaksi säikähdyksekseni havaitsin takaa-ajajien hajaantuneen ja kunkin suunnaltaan pyrkivän suoraan meitä kohti.

— Kuolema ja pimeys! läähätti Tai-Joon. — Vain "Lentävän silmän" koneet voivat pysyä tämän rinnalla. Joo-Kee, me ehtisimme hyvin perille, mutta silloin olisimmekin hukassa. Minä eksytän heidät. Mene ja kuuntele, mitä he puhuvat, mutta kautta Kaikkeuden elä sano sanaakaan!

Ymmärsin, ettei minulla ollut mitään pelättävää. Ja tuskin olin heihin katsahtanut, kun jo huomasin olevani heistä erään rinnalla. Kotvaan aikaan ei tämä vainoojamme tullut niin lähelle tovereitaan, että sananvaihtaminen olisi voinut tapahtua, mutta vihdoin, kun Tai-Joonin siipi oli tehnyt kolmannen äkkikäänteen, tällä kertaa länteen, yhtyi kaarteessa toinen vainoojistamme meihin.

— Se on hän, virkkoi minun mieheni innostuneena. — Ainoastaan Tain siipi voi tehdä tuollaista.

— Se tyhmyri paljasti itsensä. Luuletko, että sen pesä on täällä päin?

— Tottapahan nähdään. — Mies nauroi karkeasti. — Ajamme sen kyllä pesäänsä ennen nousua. Mo-Man!

Ohi suhahtava kolmas vastasi huutoon, ja minun mieheni pitkitti:

— Jos se kirottu uskaltaa liian kauas ulapalle, niin painamme päivän noustessa Kongoon. Mikset polttanut, kun kiiti juuri editsesi?

— En ehtinyt tähdätä.

Koneet olivat jälleen loitonneet toisistaan. Kaukana lännessä kaarteli Tai-Joonin siipi, kaksi vainoojista seurasi sitä lakkaamatta, ja minun mieheni näytti pitävän jonkinlaista vartiota.

Kuinka mieleni tekikään tarttua tuohon voitonriemusta puhisevaan punaiseen paholaiseen! Olisin halusta iskenyt häntä keskelle leveätä, kiilusilmäistä naamaa ja suistanut hänet koneineen päivineen syvällä allamme vaalenevan valtameren syliin. Mutta mitäpä voin? Aineeton käteni, jos niin voin sanoa, oli voimaton. Säikähdin, kun hän äkkiä vilkaisi ympärilleen ja hetkeksi näytti menettäneen rattoisan mielensä. Varmaankin hän oli ikäänkuin aavistanut jonkun sivullisen läsnäolon. Seuraavalla hetkellä olin jälleen Tai-Joonin rinnalla ja selitin hänelle kuulemani.

— Joo-Kee, sanoi hän vakavasti, — minä luulen, että olen hukassa ja että tällä auringonnousulla puhelemme viimeisen kerran. Jos palaan mantereelle, seuraavat he kintereilläni mihin laskeudunkin; jos taasen pysyttelen täällä, lähtevät he pakosalle vasta viime hetkellä, ja silloin on myöhäistä ohjata luolaan. Näes, heillä on lyhyempi matka varjoon, mihin tahansa menen. Vain oman luolamme lähistöllä voin heitä viivyttää, kunnes päivä ajaa heidät pakoon. Mutta silloin olemme kaikki hukassa: yön ensi hämyssä he pyrähtävät ilmoille tähystämään, ennenkuin ehdimme paeta.

Hän antoi koneen kohota yhä, vaikka sieraimista tippuvia verikarpaloita vieri pitkin hänen läähättävää rintaansa. Itäinen taivaanranta leimusi jo tulipunaisena, ja uhkaavan auringon kielekkeet levittivät kaukaisen manteren yli salamamaisia välähdyksiään. Juuri rannikon uloimman niemekkeen kohdalla vartiokoneen metalli kimalteli ruskon hohteessa, ja suoraan allamme sen molemmat toverit pysyttelivät arveluttavan lähellä meitä.

— Joo-Kee, jatkoi Tai-Joon, — minä aavistin jotakin tämäntapaista. Mutta minua se ei sureta, sillä ennemmin tai myöhemmin sen kumminkin täytyi tapahtua. Miksei sitten nyt: olenhan tehnyt tehtäväni ja osoittanut kansalle uuden Tai-Jeon. Älä keskeytä minua, Joo-Kee, vaan anna minun puhua. Kun olen osani suorittanut, lähdet sinä luolaan, varustaudut Rai-Sunin avulla matkaan ja pakenet heti auringon laskettua. Elä viivyttele, sillä "Lentävä silmä" on jo aavistanut asuinseutumme.

Vainoojiemme äkillinen lähentely pani hänen kiinnittämään kaiken huomionsa koneen kohottamiseen, ja silloin sain sanotuksi:

— Tai-Joon, eikö mitään voida tehdä? Enkö voi hakea apua? Rai-Sun tulisi koneellaan ja minä toisella.

— Ei. Se olisi meidän kaikkien yhteinen perikato. Ei, Rai-Sun on hyvä palvelija, luota häneen.

Veri syöksähti hänen suustaan ja sieraimistaan, ja hän jatkoi hätäisesti:

— Heillä on aseita, meillä ei. Näetkö kipinät? He keskustelevat vartijan kanssa. Ah! olisipa minulla ase ja puoli hetkeä aikaa! Kuolema ja kirous!

Taivaanrannalta lennähti häikäisevä valonsäde: se oli auringon ensimmäinen varoitus. Allamme leijailevat siivet tekivät vielä kerran äkillisen yllätys-yrityksen, ja Tai-Joon antoi siipemme jälleen kohota.

— Oh, suuri Kaikkeus! läähätti hän vereen sokaistumaisillaan. — Heillä on hyvät keuhkot. Täällä on vain aavistus ilmaa. Joo-Kee, loppu on käsissä. Kuule — kansa on järjestymässä, kapina nousemassa — ota sen kohtalo käsiisi — tue sitä — innostuta — vapauta se! Tai-Mason — Tai-Ree-Kian — siinä miehesi. Sinulla on kyky — sinulla on taito — voima. Ja vaikkapa sinulla ei sitä olisikaan, niin kansa kuitenkin uskoo niin. Ja sehän on pääasia. Kiihokkeekseen kansa tarvitsi hengen. Minä valitsin sinut. Ja sinussa on enemmän kuin mitä ensin uskalsin toivoakaan. Niin, nyt sinä olet se, sinun tulee se olla — herra — herra ja — Tai-Jeo!

— Tai-Joon! Anna minulle neuvo! Salli minun pelastaa sinut! huudahdin epätoivoisena. — Tai-Joon! Isäni! Ilman sinun apuasi olen muukalainen tässä maailmassa.

Sanat kuolivat — vartijakoneen kiitäessä rannikolta meitä kohti ja molempain toisten selvästi laittautuessa pakosalle. Tai-Joon päästi käheän sadatuksen ja tarttui koneen kumpaankin kampeen. —

— Sinun vuoksesi — minun täytyy, änkytti hän. — Säälin noita kurjia — mutta säälin enemmän kansaa.

Ja vainoojien kääntyessä itään Tai-Joonin kone sähisten porhalsi niiden ohitse, kieppuen hetken niiden yläpuolella ja sitten äkkiä kuin saalista väijynyt kotka syöksyi luotisuoraan niiden kimppuun.

— Ainakin pari — ainakin yksi! Jää hyvästi, oi suuri henki!

Ympärilläni kuulin huutoja, siipien suhinaa ja terävän räiskähdyksen. Sitten välähti tuli, sähähti höyrypilvi ja kolme yhteen sotkeutunutta siipeä syöksyi ilman halki rasvatyynenä kiillottavan meren syliin.

— Tai-Joon! Tai-Joon! huusin tuskissani.

Ja jostakin loitolta, kuin jälleen asettuneen vedenpinnan alta olin kuulevinani vaimenevan äänen:

— Kiiruhda, Joo-Kee — pelasta kansa — sinä olet herra ja mestari.

Luulin nähneeni vilahdukselta muutaman usvapilkun, mutta niitä hakiessani äkkäsin koilliseen kiireesti pyrkivän siiven, viimeisen.

Tai-Joon oli vienyt molemmat toiset muassaan perikatoon.