YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Lunan-Kongon tunneli

Vajain vatsoin palasin "tunneliini". Mutta sitä täydempi oli pääni. Olin laskenut Ka-Haran aarresopukan aseman ja tullut siihen vakaumukseen, ettei se voinut ulottua näin pitkälle. Ja mikä oli vieläkin kiihoittavampaa, koko kaivos tuntui päättyvän tähän sokkeloon ja viheltävä reikä viittasi suoraan ulospäin.

Millä innolla ryhdyinkään reikää laajentamaan! Mutta yhtä innokas tuntui olevan seinän vastarinta. Hyvinkin puoli hetkeä ahersin puikkoineni, ennenkuin palanen jälleen lohkesi ja vihellys aleni humisevaksi puhinaksi. Saatoin nyt pistää käteni aukkoon, enkä malttanut olla sitä tekemättä.

Ääretön Avaruus!! — Käteni hapuili tyhjää tuntematonta ja vain reiän ympärillä tapasi sileän, pystysuoran pinnan.

Pitkän tuokion hellittämättömän hikoilun jälkeen sain aukkoon ahdetuksi pääni ja toisen käteni. Korviani terästäen pudotin alas nyrkinkokoisen lohkareen. Se kolahti johonkin kovaan, joka ei voinut olla miehenmittaa syvemmällä. Innostuneena sinkosin toisen möhkäleen vaakasuoraan suuntaan. Sen pudotessa kuului kolahdus — sitten toinen —

Lunarian sokeus! pääsi huuliltani kirous. Ja vajaan puolen hetken perästä olin rouhinut aukon miehenmentäväksi pyöriöksi. Takaperin siihen vielä en uskaltanut, mutta jalat aukon reunamiin jännittäen kurottauduin riipuksiin ja hapuilin louhinpuikolla pohjaa.

Siinä se oli. Ja mikäli puikon kärjellä sen tunsin, oli se kova ja sileä kuin seinäkin.

Kuumeinen jännitys oli tasoittunut jonkinlaiseksi pitkälliseksi kiihtymystilaksi. Vetäydyin takaisin tunneliin ja mietiskelin. Kaikesta päättäen tämä tuntematon luola oli autio, joten saatoin turvallisena jättää aukon tukkeamatta. Sensijaan oli ilmanveto kaivokseen visusti ehkäistävä.

Luikersin ulos tunnelista. Vedon puhina oli verraten voimakas, mutta raskas kansi tuntui sen kestävän. Pää täynnä tuumia ja hartiat vedosta kipeinä riensin louhokseen. Päivän urheilu oli vähentävä varastoani kolmella sadanneksella.

Eivätkä käteni enää sinä päivänä ryhtyneet työhön. Äänettömänä seurasin La-Lin ahertelua ja vatvoin omia ajatuksiani. Ja kun olimme vieneet saaliimme metalliviemäriin, annoin La-Lin laittautua levolle.

Mutta tyttö makasi pää kyynärvarren varassa ja leikitteli metallimurusilla. Tuolloin tällöin hohde paljasti hänen kasvoillaan epäröivän ilmeen, ja hänen ruumiinsa kääntelehti lepoa saamatta.

— Mikset nuku, La-Li? sanoin hiljaa.

Hän liikahti. Hohteessa näin välähdyksen hänen herttaisista silmistään.

— Minä olen aloittanut velkani maksamisen, vastasi hän. — Sinä olet väsynyt tänään. Salli minun valvoa pari hetkeä sinun nukkuessasi. Jos joku tulee, herätän sinut ajoissa, mikäli se ei ole Feo-Fan.

— Luotatko Feo-Faniin?

— Miksen luottaisi! Onhan hän ystäväsi.

— Tiedätkö hänestä mitään muuta?

— Tiedän vain, ettei hän täällä ole tehnyt pahaa kenellekään.

Tuo oli herättänyt minussa ajatuksen. Ottaisinko Feo-Fanin uskotukseni ja veisin hänet tunneliin? Hänen avullaan voisin laskeutua luolaan.

Ei. Miksen mieluummin käyttäisi toista keinoa? La-Li valvoisi ruumiini vieressä ja pudistaisi minut hereille. Ymmärtäisikö tyttö —?

— La-Li, sanoin kerkeästi,—minä voin nukkua sikeästi. Luuletko saavasi minut hereille silmänräpäyksessä?

— Minä ravistan sinua voimaini takaa.

— Juuri niin. Ja jollei se auta, niin huuda korvaani ja tuki suuni ja nenäni. Ei, se ei ole vaarallista. Hengenahdistus pakottaa minut heräämään. Montako sadannesta laskemme hetkeltä, La-Li?

Hänen naurunsa helähti lyhyeen.

— Montako hetkeä sadannekselta, siitä on kysymys, sanoi hän.

— Vaikkapa niin. Siitä ehdimme sopia, päätin paneutuen levolle.

— Siis hetki ja sadannes, nauroi hän kooten soraa pääni alle. — Muuten en suostu.

— Sovittu, sanoin halaten lepoon kuumeisen kiihkeästi.

Ja seuraavassa tuokiossa en tiennyt muuta kuin että ruumiini antautui hyvin ansaittuun liikkumattomuuteen ja sieluni silmien eteen avautui ahdas tunneli, jonka toisessa päässä houkutteli salaperäinen tuntematon sileäseinäisen aution luolan hahmossa.

Vielä vilahdus La-Lin soraa kokoovasta kätösestä ja sitten — kaitainen ontelo, jonka ylälaidassa valkoinen juova viivasuorana viiletti kaukaiseen pimeyteen.

Nyt sen vasta tajusin. Tämä "sileäseinäinen luola" oli tunneli. Puolenkolmatta miehenmitan päässä kaivoksen uloimmasta pohjukasta oli sattuma minulle paljastanut yhden näistä suurista valtasuonista, joiden rakentamisen suuri Tai-Wang-Jeo oli aloittanut ja jotka vasta tuhatkunta kierrosta takaperin lopullisesti menettivät merkityksensä.

Mihin suuntaan tämä tunneli kulki? — Nyt vasta aloin käsittää, miten avuton ruumiista riippuvainen sielukin erinäisissä tilanteissa voi olla. Ei ollut ollenkaan vaikeata pulpahtaa maanpinnan yläpuolelle ja määrätä, ilmansuunta tähtitaivaan avulla. Mutta sen vertaaminen valottomaan tunneliin ja siten viimemainitun suunnan määrääminen osoittautui naurettavan monimutkaiseksi tehtäväksi. Silmänräpäyksessä saattoi tuntea olevansa ylhäällä taivaanlaella, jonne nousevan auringon läikkeet puhaltuivat, ja silmäillä karttaa, jolle kolmen Piirin rantaviivat piirtyivät; mutta kun saman silmänräpäyksen murto-osassa tajusi olevansa pimeän tunnelin puitteissa, ei enää sopinut ajatella aineettoman olennon paikallistumattomuutta, vaan alkoi tuntea, että oli rajansa senkin näköpiirillä.

Se oli kiusallisen sekoittavaa. Ja kuitenkin, pannen merkille erinäisten töyräitten ja syvennysten asennon, luulin lopulta voivani päätellä, että tunneli tuolla normaaliasteen neljänneksen syvyydessä kulki kaakosta luoteiseen. Pienen Veden tuolla puolen se kaiken todennäköisyyden mukaan sivuutti Gordonin ja päätyi Kongoon.

Silmäilin hetken aikaa kaivosalueen lukuisia maa-aukkoja ja tulin houkutelluksi niistä suurimman sisäpuolelle. Jos olin toivonut näkeväni Tai-Lanen, olin osunutkin oikeaan aikaan. Nostoviemäri purki parhaillaan sisällystään lentotuoleihin, ja muuan apureista luetteli Tai-Lanelle kunkin nimen ja määrän.

— Montako polttoa tänään, Tai-Tan-Li? kysyi Tai-Lanen naisekas ääni.

— Ei yhtään, Tai-Lane, vastasi luetteleva apuri. — Mutta kolme on tiedossa: La-Mao, vanha Sera-Java ja Tse-Kin. Heiltä ei kahteen nousuun muruakaan.

— Olivat kunminkin huudossa?

— Olivat. Mutta huomenna ei ainakaan vanha Sera-Java.

Minä muistin: tuo vanha nainen oli viime huudossa lysähtänyt kokoon tuskin jaksettuaan nimensä henkäistä.

— Shi-Kai ei paranna mittaansa? jatkoi Tai-Lane

— Ei. Olenpa varma siitä, että siellä alhaalla o tapahtunut tonnimiehen vaihdos.

— Tarkoitat Lao-Koota, Tai-Tan-Li?

— Juuri häntä. Ja minä uskon, että hän kantaisi huokeasti neljänkymmenen tonnin tuomion. Hänen mittansa on säännöllisesti tarkka, liian tarkka.

— Annamme hänelle pienen kurinpito-lisäyksen. Sitäpaitsi — minä ja suuri Tai-Simon olemme keksineet — mutta se on toinen asia. Sanoppa, miten on La-Lin laita. Yhäkö hän täyttää mittansa?

— Viime aikoina yhä paremmin. Joko hän on saanut antavan louhoksen tahi joku auttaa häntä; joka tapauksessa on varmaa, että hänen suloinen ruumiinsa on löytänyt haltijan.

— Kirous! Orjan liha siis oli maukkaampi. Minulle hän tarjosi elottoman ruumiinsa jäätävää himottomuutta.

Tai-Lanen huulilla väreili julma hymy ja hänen silmänsä laski loittonevan kuormasiipijonon pituutta.

— Täysi lentue vielä tänään, sanoi hän äkkiä, — suuri Kaikkeus tietänee, miten on kierroksen lopulla Nouseeko kuolleittemme luku viiteenkymmeneen?

— Virallisesti ylikin, oi suuri Tai-Lane. Mutta oikeastaan —

— Virallisesti, keskeytti Tai-Lane kuin joka tavua purren. — Entä mahdollisuudet?

— Kuudeskahdeksatta louhos hyötää yhä kaasuaan ja imuri ei kykene sitä nielemään. Mutta louhos on liian antava suljettavaksi.

— Totta, Tai-Li. Siihen meillä ei ole varaa. Mutta jollei Tai-Simon kykene lähettämään meille enempää kuin kaksikymmentä, olemme ennen kierrosvaihdetta huutavassa hukassa. Tai-Morris-Jeo vaatii sadannesten lisäystä, ja Tshung-Kingin uusi himoittelupalatsi nielee tulevalla kierroksella satakaksikymmentä tonnia —

— Tai-Lane! keskeytti Tai-Tan-Li, tehden merkitsevän ovelan eleen ja luhistaen hartiansa. Eikö sinustakin tunnu, että suuri henki parhaillaan vaatii tilaa tajunnassamme —

Näin Tai-Lanen ilmeen jäykistyvän. Hänen hienotekoiset olkapäänsä pyöristyivät, ja käsi lerpahti kontaktikoneen kammelta.

— Ah, suuri Tai-Jeo, sanoi hän matelevasti, — Suuren Mantereen herra, Suuren ja Pienen Veden valtias — —

Minä en kuunnellut enää. Läsnäoloni oli säikyttänyt kaivoksen pelätyn hirmun, ja omasta puolestani pelästyen halusin louhokseeni La-Lin ja oman lihani luokse. —

Mitäkö näin? Uhkasiko vaara lepäävää ainettani? Makasihan La-Li ruumiini vieressä kädet kasvojani pidellen ja silmät silmiini pälyen.

Viivähdin tuokion. Suloinen aavistus pakotti minut sen tekemään. Pieni keko hohtavaa metallisoraa valaisi liikkumattomia kasvojani ja tytön silmiä, joissa hehkui lempeä tuli.

— Lao-Koo! kuiski hyväilevä ääni. — Etkö vielä herää! — Ja jälleen painautui poski elottomalle poskelleni, jälleen siveli käsi näkemättömiä silmiäni.

La-Li liikahti. Kävi väreily läpi hänen suloisen olemuksensa, ja kaihtaen kietoutui hänen ruumiinsa elottoman ruumiini syleilyyn. Niitä silmiä! — Vilahdukselta näin niiden uupuvan hehkun: se oli hienoa, puhdasta, jumalaista pyydettä.

Voimakkaasti imeydyin aineeni kahleisiin. Mistään huolimatta tahdoin vierittää elävöitetyn ruumiini hänen pyyteiseen helmaansa, puristaa huohottavan rintani hänen kaipaavaan poveensa.

— La-Li! sanoivat huuleni silmäini auetessa, ja käteni nousivat. Mutta niiden voima oli puuduksissa, ja säikähtynyt olento livahti niiden ulottuvilta.

Minä hillitsin himoni. Häpesin, että olin tuollaista ajatellut.

— La-Li, sanoin teeskennellen, — olenko nukkunut kauan?

Tyttö läheni jälleen.

— Hetken perästä kuulemme kai pasuunan. Minä — minä luulin, että olit kuollut.

— Miksi niin, La-Li?

— Minusta tuntui kuin olisi veresi kylmennyt ja suonesi lakannut sykkimästä.

Olin vastaamaisillani jotakin sikeästä unesta, mutta hylkäsin valheen. Tällä hetkellä valtasi minut rajaton luottavaisuuden tunne.

— La-Li, sanoin, — lepää tässä vierelläni. Tiedätkö, sinun valvoessasi olen käynyt eilisen kaivantoni tuolla puolen.

— Unessa, Lao-Koo?

— Niin, tahallisessa. Eilen oli puikkoni kahden miehenmitan päässä pinnasta solahtanut tyhjään. Siellä oli uusi kaivos. Ja nyt, La-Li, tiedän, että se ei ole kaivos, vaan tunneli — valtatie Lunariasta Kongoon.

Olin kuiskannut tuon viimeisen ja tavoitin nyt La-Lin kättä. Hän vetäytyi poispäin, ja minä kuulin hänen hapuilevan sanoja.

— Lao-Koo, tuli viimein arasti, — sinä et ole orja! Vain suuri Tai voi hengessä kulkea matkoja. — Ja sitten ääni särkyi nyyhkytykseen: — Ah, minä aavistin — — suuri armias Kaikkeus! —