KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kun soraseinä viheltää

Hänen kertomuksensa ei ollut pitkä. Vai liekö johtunut siitä, että hänen äänensä helinää siinä korvani juuressa olisin halusta nousupasuunaan asti kuunnellut.

Olin sen jo etukäteen aavistanut: Tarkastusretkillään suuri Tai-Jeo oli keksinyt La-Lin ja ennen nousua oli hänen lähettinsä saapunut La-Lin luokse. Vastustelu ei auttanut; olihan suuren Morris-Jeon himo alhaisen orjan lihaan tälle suuri kunnia.

Mutta La-Lille tämä kunnia oli ollut käsittämätön. Kolmanneksen kierrosta hän oli Tai-Jeon palatsissa viipynyt ja turhaan oli suuren Morris-Jeon liha hänen lihansa syttymistä odotellut. Sillä välin hänen isänsä ja veljensä yhteisestä tuumasta Lao-Koo oli keinotellut itsensä naiselaan ja surmattuaan ylivartijan yrittänyt kuristaa sisarensa.

Yritys epäonnistui. Lao-Koo pääsi pakoon. Kolmen polttajaosaston takaa-ajamana hän varastamallaan koneella pääsi Ontarion jäätikölle asti, jossa Rai-Sunin polttotanko hänet saavutti.

Kiukuissaan Tai-Jeo lähetti La-Lin Kolmannen piirin kuoriaiskaivoksiin ja sieltä vihdoin tähän metallihelvettiin.

— Ja etkö kadu, La-Li? kysyin hänen äänensä helinän vaimettua.

— Mitä katuisin! Tuolla ylhäällä ei minulla enää ole ketään. Lao-Koo on kuollut, isäni Pao-Lao on poltettu. Ja täällä alhaalla, kun väsynyt pääni on soralle painunut, kun korvani ei enää mitään kuule, olen usein nähnyt Lao-Koon ja —

Hänen äänensä sointu oli äkkiä särkynyt, ja käsivarteni tunsi hänen ruumiinsa värinän.

— Jatka! sanoin hiljaa.

Hän vaikeni. Minut valtasi epämääräinen, viehkeä aavistus. Puristin hänen ruumiinsa lähemmäksi ruumistani.

— La-Li! kuiskasin. — Anna minun kuulla äänesi. Miksi tulit minun luokseni nyt, kun tähän asti ole sinua turhaan houkutellut?

Hän nyyhkytti.

— Siksi, että Lao-Koo on minulle monasti sanonut: "Lao-Koo tulee luoksesi; Lao-Koo pelastaa sinut." Ja nyt — kun piesty ruumiini hetki sitten päästi henkeni tuokioksi vapauteen — sanoi Lao-Koo minulle: "Lao-Koo on tullut" —

Minä olin unohtanut helvetin, olin unohtanut valituksen. Sylissäni oli hento, vavahteleva ruumis, joka tuntui tahtovan kätkeytyä minun lihasteni suojaan Koko sieluni oli pyrkinyt huulilleni jonkin sanottava muodossa. Ja minä sanoin:

— Lao-Koo on tullut, — La-Li! —

* * * * *

Siitä hetkestä alkaen ei Shi-Kai merkinnyt minulle mitään. Siitä hetkestä oli olemassa vain La-Li ja minä. Ja tämän huumaavan onnekkuuden taustalla kuin välttämättömänä pahana valkoinen metalli, laskupasuuna ja aika-ajoittainen ravintoletkun tarve.

Kuudessa laskussa oli La-Lin hento, sairas ruumis päässyt valopatsaalle sylissäni leväten, kuutena päivänä hän käsivarteeni nojaten oli imenyt ravintonsa minun pitelemästäni letkusta, ja kuudessa nousussa olin kiidättänyt kaksi mittaa metallia Tai-Lanen ahnaaseen viemäriin. Enkä elämässäni ollut tiennyt orjan työtä nautinnoksi.

Ja seitsemäntenä päivänä La-Lin jalat tahtoivat itse tehdä tehtävänsä.

— Minä olen väkevä, sanoin moittien.

— Ja sinun väkevyytesi on tehnyt minut väkeväksi, vastasi hän.

Valopatsaalla vaivuin ihailemaan hänen vartaloansa. Sen entinen ryhdikkyys ilahdutti minua, ja samalla tunsin sisimmässäni tyytymättömyyden pistoksen. Raskain mielin astuin esiin nimeäni huudettaessa, ja kun siitä jälleen pääsin, heitin epävarman silmäyksen louhokseen, joka oli ollut suuren onneni puitteina.

Tarvittiinko minua siellä enää? Shi-Kai oli ollut vihamieheni; hänet olin kukistanut. La-Li oli ollut rakkaimpani, häntä olin suojannut. Edellinen oli viimeksi eilen pasuunavalosta ryömittyään minusta piittaamatta kulkenut ohitseni; eikö jälkimäinen huomenna samalla tavalla sivuuttaisi —

Minä värisin. Olinko tullut tänne vain ruhjomaan ja parantamaan, iskemään maahan ja maasta nostamaan! Enkö sitten ollut —? Sitähän olin kuvitellut, määrääjän osaa tavoitellut.

Ja nyt se ei enää maistunut.

Minä värisin jälleen. Todellisuus oli todellisuus. Mutta se oli toisessa hahmossa. Sen olemiselle oli ilmennyt ehto. Ja se ehto oli — La-Li.

Olin kävellyt La-Lin louhokseen.

Sitähän olin odottanut, ja kuitenkin se teki repivän vaikutuksen: La-Lin kädet olivat alkaneet ahertaa.

Minä näin, että hänen katseensa välähti puoleeni, ja tunsin, että hänen sielussansa jotakin liikkui.

— Louhos on antava, sanoin väkinäisesti. — Sinä et tarvitse apuani, La-Li.

— En, Lao-Koo, tuli vitkastellen. — Mutta louhos on suuri; siinä on tilaa myöskin sinulle.

En voinut vastata. Katselin hänen käsiään; ne liikkuivat hermostuneesti.

— Vai tarvitsetko, Lao-Koo, yksinäsi tällaisen alan! helähti kuin pakosta.

— En, La-Li.

Hän hämmentyi työssään. Ja käsien haparoimisessa oli jotakin kysyvää. Ja silloin en enää sitä pidättänyt.

— Louhos on liian suuri tonnimäärälleni, sanoin järeästi, — mutta ei edes tarpeeksi työkyvylleni. Minä tahdon päästä viiteen sadannekseen.

— Se olisi tyhmää. Tai-Lane voisi lisätä tuomiotasi. Tarvitsethan vain kolme.

— Ja sinä?

— Olen sinulle velkaa yhdeksän sadannesta, Lao-Koo. Minä tahdon maksaa sen.

— Miksi?

Olinko kuullut väärin! Vai olinko itse päästänyt nyyhkytyksen?

— Siksi, että minä en tahdo olla velkaa kenellekään, tuli kuin väkipakolla.

Siinä äänessä oli itkua.

Hän yritti tehdä työtä, mutta kädet olivat saamattomat; ei yksikään metallimurunen ottanut osuakseen mittaan.

— Lao-Koo, sanoi hän epävarmalla äänellä, — en tahdo sinua pahoittaa. Mutta Tai-Lane on tarjonnut minulle kevyempää työtä tuolla ylhäällä. Shi-Kai on luvannut poimia minunkin osani täällä alhaalla. Moni muu on samaa korvaani kuiskannut. Ja minä olen evännyt heidän ehdotuksensa. Velassa en ole tahtonut olla ja maksaa — sitä en ole myöskään halunnut.

Myönnän, että vastaus minua katkeroitti.

— La-Li, sanoin, — enempää ei tarvitse sanoa. En aio sinulta periä saatavaani enkä edes tahdo tunnustaa sitä. Korvausta ajattelematta olin sinua auttanut; tietoisena siitä olisin sen jättänyt tekemättä. No niin, minä en ole Tai-Lane, en myöskään Shi-Kai; ostamalla en jumalaista lihaasi koskaan tahdo omistaa. Noista yhdeksästä sadanneksesta esitän sinulle aikanaan korvausvaatimuksen ja samalla myöskin suoritustavan, joka enintään riistää sinulta muutaman hetken unen. Suostutko, La-Li?

Minä tiesin, että hänen sielussaan väreili epäröinti.

— Ja jollen suostuisi? tuli hiljaa.

— Silloin jätän louhoksen sinulle.

Minä tunsin, että epäröinti taisteli. La-Li nousi kuin pakosta ja seisoi edessäni louhoksen mustaan suuhun tuijottaen.

— Lao-Koo, sanoi hän, — jos maksamistavan itse saan hyväksyä tai hyljätä, niin suostun. Päivää on jo hetki hukkaan kulunut.

Minä ymmärsin. Hillitsin voimakkaan haluni saada sulkea hänet syliini ja asetuin poimimisasentoon hänen mittansa taakse.

— Ei niin, sanoi hän äänen yrittäessä helähdellä. — Me olemme toveruksia, sinun paikkasi on minun rinnallani.

— La-Li, koetin nauraa, — Shi-Kai ei voisi olla itsepäisempi kuin sinä.

* * * * *

Tämä aika kävi minulle koettelemuksen ajaksi. Joka nousussa olin toivonut saavani täyttää La-Lin mittaa, joka laskussa hieroa hänen kangistuneita jäseniään. Mutta noususta laskuun, laskusta nousuun oli minun läsnäoloni tarpeeton, ja lepokauden ensimmäinen hetki loi aina unettomain silmieni eteen hohteessa käden ulottuvilla lepäävän naisen, jonka viettelevään olentoon käteni ei saanut koskea.

Toinen koettelemukseni oli valkoinen metalli. Monasti, kun unhoa hakien olin hanakasti iskenyt metallin kimppuun, huomasin helposti voivani päästä päivässä kuuteenkin sadannekseen. Ja silloin tulin laskeneeksi, miten vähäisessä ajassa voisin Tai-Masonin tarpeen täyttää, kun vain kykenisin toimittamaan metallin hänen saatavilleen.

Vieläköhän Mason ylimalkaan muisteli minua? Vai oliko hän jo kaiken sellaisen jättänyt laskujensa ulkopuolelle?

Jälkimäinen otaksuma tuntui uskottavammalta. Sillä epäilemättä Tai-Mason tiesi, että minä olin täällä, ja sehän merkitsi samaa kuin olemattomissa.

Mutta siitä huolimatta Masonin leveä otsa aina vilahteli silmissäni, ja hänen tyyni, voimakas äänensä alinomaa ärsytti korviani. Se tuntui väittävän mahdotonta mahdolliseksi. Ja sen lumoissa kaasin monasti määräsadannesteni ylijäämän louhoksen syrjäiseen soppeen.

— Kaiken varalta, olin selittänyt La-Lille. — Voisihan sattua, että jonakin päivänä sairastuisin.

Mutta Feo-Fanille, joka sattumalta louhoksessa käydessään oli keksinyt varastoni, ei kelvannut tämä selitys.

— Tai-Lane voi siitä saada vihiä, sanoi hän huolestuneena. — Kun räjähdyskone ensi kerran ruhjoo seinämää, voi kätkösi tulla näkyviin.

— Olet oikeassa, vastasin. — Mutta tuo seinä on silkkaa maata ja kaivaminen käy tähän suuntaan. Kerran pari olen sitä puikollani tökkinyt saamatta aavistuksen vertaa metallia. Mutta Feo-Fan kuulosti huolestuneemmalta.

— Sinun sijassasi kätkisin sen paremmin, vaikkapa tuon soraläjän taakse, sanoi hän. — Jos Tai-Lane nuuskisi seutuja, huomattaisiin heti, ettei metalli ole siinä niin eristettynä luonnostaan.

Siihen se jäi sillä kertaa. Mutta siitä lähtien ei se ajatus antanut minulle rauhaa. Laskelmani mukaan piti sopessa olla viisitoista sadannesta metallia, ja se oli minusta aarre.

Kerran, kun se ajatus minua tavallista kovemmin vaivasi, tuli ravintoletkulla viereeni uusi naapuri.

— Lao-Koo, kuiskasi hän omituisen hiljaisella äänellä, juuri kun pasuuna ilmaisi ruokailun päättyvän, — Lao-Koo, minä ja Feo-Fan olemme hyviä ystäviä.

Tirkistin äänettömänä pimeään.

— Lao-Koo, jatkoi hän, — Feo-Fan on uskonut minulle asian, joka minua miellyttää.

Minua se kaikkea muuta kuin miellytti. Mutta nyt muistin, että Feo-Fan viime päivinä oli ollut merkillisen miettivä.

— Minä olen Ka-Hara, jatkoi ääni. — Salli minun puhua kanssasi louhoksessasi.

Hänen nimensä ei minua rauhoittanut, mutta se toi mieleeni Tai-Millin kapinan.

— Minä en ymmärrä sinua, sanoin varovaisesti. — Miksi tahdot puhua minun kanssani?

Hän tarttui käsivarteeni, talutti minua muutaman askeleen ja kuiskasi huulet korvanlehdelläni:

— Ka-Hara on vanha ja tuntee tavat. Ei kukaan tiedä, että Ka-Hara on ollut luonasi. Ei edes naisesi tule kääntämään kylkeään.

Mikä mies oli tämä Ka-Hara? Kuusisataa kierrosta sivuuttanut vanhus, joka Feo-Fanin puheen mukaan oli ottanut osaa Tai-Millin kapinaan ja sen alusteluun jo ennen Tai-Millin syntyä. Nyt hän oli virunut tässä helvetissä alun viidettäkymmentä kierrosta ja oli yhä epäiltyjen kirjoissa, toisin sanoen, hänen nimensä mainittiin joka laskussa, huudettiinpa sitten kymmentä tai kymmentä sataa.

Ja totta tämä Ka-Hara oli puhunut. Vaikka olinkin valveilla, en liikettäkään aavistanut ennenkuin ääni korvani juuressa sanoi:

— Nukkuuhan naisesi, Lao-Koo?

Vastasin myöntävästi; silmäni oli tottunut sen lukemaan La-Lin jäsenten asennosta.

— No niin, sanoin, — mitä on Feo-Fan sinulle kertonut?

— Että sinulla on metallia kätkössä. Vavahdin. Feo-Fan oli siis kertonut siitä.

— Minun louhoksessani on paljon metallia kätkössä, Ka-Hara, tokaisin.

Luulin kuulleeni sisällisen naurahduksen.

— Lao-Koo, sanoi hän, — Ka-Hara ei herätä sinussa luottamusta. Entäpä herättääkö suuren Tai-Millin nimi sinussa kunnioitusta? Minulle riitti suositukseksi se, että olet lyönyt suuren Tai-Maran polttajain läsnäollessa maahan. Riittääkö sinulle se, että olen seisonut Tai-Millin vierellä neljäkolmatta kierrosta ja menettänyt molemmat poikani Gordonin kahakassa? Ja kautta suuren Kaikkeuden, ei ollut Tai-Millin vika eikä yhdenkään hänen miehensä se, että kapina paljastui ennen aikaansa ja johti hätäiltyyn rynnistykseen. Oliko, Lao-Koo? Onko joku kansasta sitä jälkeenpäin sanonut?

— Ei, Ka-Hara. Mutta mitäpä siitä enää? Mitä metallilla sen kanssa tekemistä?

Ka-Hara kosketti olkapäätäni.

— Metallilla? Tietäisinpä minä sen! Mutta muistan Tai-Millin sanoneen Tai-Taolle kolme nousua ennen loppua: olisipa meillä heidän voimansa, olisipa meillä ollut jokunen tonni valkoista metallia!

— Tai-Taolle? — Suuren Tai-Joonin isälle? äännähdin.

Ka-Hara päästi äänen, joka ei merkinnyt hyväksymistä.

— Jos Tai-Taon poika on suuri, ei hän ole käynyt isänsä jälkiä, tuli halveksivasti. — Tunnetko hänet?

— Tunsin. Hänet poltettiin Suuren Veden yllä suurena kiihoittajana. Hän oli minun ystäväni.

Ka-Hara puristi olkapäätäni sanatonna. Liikahdukseni tuntui hänet vihdoinkin herättäneen.

— Lao-Koo, sanoi hän huoahtaen, — minun piti sanoa, etten ole unohtanut suuren Tai-Millin sanoja. Ikäänkuin hän olisi käskenyt minua sitä tekemään, olen koonnut metallia, minkä voimani ovat sallineet; minulla on lähes puoli tonnia.

— Sinulla!

— Niin. Ja minä luulin sinun tietävän, mitä sillä tekisimme.

Tunsin innostukseni nousevan. Mutta varovaisuuteni pidätti minua rajoissa.

— Näytä minulle aarteesi, Ka-Hara, sanoin.

Hän kuunteli valitusten kuoroa.

— Se ei ole kaukana, sanoi hän. — Kolmas louhos tästä letkujen suuntaan. Kunhan tuo ulvonta paisuu tarpeeksi, voimme ryömiä sinne.

Se oli totta. Kun valitusten yltyessä seurasin vanhan oppaani jäljestä monimutkaisen louhossikermän sisustaan, teki hänen muutama kädenliikkeensä suorastaan ihmeitä: silmieni eteen lumoutui valomeri, jossa karkeamöhkäleinen metalli paistoi kuin auringon hohde kasteisen töyrään harjalla.

— Louhos on tyhjä, sanoi Ka-Hara peittäen sopen soralla. — Tänne ei tulla enää. Jollei louhintavalvojan päähän pälkähtäsi täyttää louhos kokonaan.

— Ja jos pälkähtäisi —?

— Tai-Tan-Li on liian laiska sitä tehdäkseen. Hän on käynyt täällä alhaalla viimeksi kolme kierrosta sitten. Pysyttelee mieluummin ylemmillä kerrostumilla jossa hengitys on huokeampaa. Hänen edeltäjänsä, Tai-Ja-Kan, sulatteli alinomaa takaseiniä koviksi ja täytteli tarpeettomia syvänteitä; mutta hän saikin surmansa vieremässä.

Paluumatkalla emme puhuneet sanaakaan. Vasta louhoksen edustalla Ka-Hara pidätti minut tuokioksi.

— Lao-Koo, kuiskasi hän, — sinun silmissäsi ei ole sama kiille kuin muiden. Luulin sinun tietävän, mitä metallilla tekisimme.

Minun sisässäni kumpuili. Sama ajatus riehui aivoissani nyt entistä rajumpana. Peläten puhuvani liikaa jätin vanhuksen vastausta vaille ja kiiruhdin louhokseni yksinäisyyteen. —

Viimeisen lepohetken kuluessa minun päätökseni oli kehittynyt toiminta-asteelle. Kärsimättömästi odottelin La-Lin heräämistä ja laskupasuunan töräystä. Eikä edes lepäävän La-Lin jumalaisen hurmaava ruumiinasento kyennyt tällä hetkellä ajatuksiani sanottavasti samentamaan.

Valopatsaalta kiusallisen pitkän odotuksen jälkeen vihdoin palattuamme annoin La-Lin aloittaa työnsä ja rupesin itse valikoimaan rouhintapuikkoja.

— Lao-Koo, sanoi hän, kun puikko kädessä tulin hänen luokseen, — Shi-Kai tahtoo sinulle pahaa.

— Joko taas? naurahdin kärsimättömänä. Mutta La-Li ei nauranut.

— Vanha Mata-Rea siitä kertoi. Hänen tyttärensä Kea-Sin haltija oli puhunut siitä Shi-Kain kanssa. Heitä on yhdeksän miestä, ja he aikovat yllättää sinut louhinpuikoilla.

— La-Li, keskeytin, — kun vain tiedän Shi-Kain olevan jalkeilla, en aio kulkea aistit nukuksissa. Olen jo oppinut nukkumaankin hermot vireillä.

— Sinä et nuku lainkaan, Lao-Koo. Ja kuitenkin valvoisin sinun nukkuessasi. Milloin saankaan aloittaa velkani maksamisen?

Hänen äänessään oli lempeää moitetta, ja se minua miellytti.

— La-Li, sanoin, — kenties jo piankin tulen tarvitsemaan apuasi. Sinä tiedät, että olen säästänyt metallia. No niin, työskentele tuolla lähempänä aukkoa ja ilmaise minulle, jos joku tulee. Aion kaivaa aarteeni perimmäisen sopukan seinään.

— Seinä on kova; enkö saa auttaa sinua?

— Et, La-Li. Olet suuremmaksi hyödyksi aukon suulla.

— Mutta — jos seinä sortuu —

Hänen äänensä helinä lämmitti sydäntäni.

— Se kestää kyllä; siinä on sitkeitä mira-suonia. La-Li kääntyi ympäri ja lähti aukolle. Hillitsin haluni anoa jonkun niistä monista sanoista, joita oli pulpunnut huulilleni, ja riensin sorakasan yli louhoksen pimeimpään pohjukkaan.

Muutamien kirkkaampien metallikimpaleiden hohteessa iskin puikkoni sitkeään seinään. Kaikesta päättäen oli tunnontarkan Tai-Ja-Kanin sulatustanko tässä aikoinaan työskennellyt, sillä pintakerros oli samaa sitkeää lasia kuin kallion kuve Tai-Joonin luolan ulkopuolella. Tarkoitukseni oli ollut lohkaista kannen tapainen kappale tätä pinta-ainetta ja sen taakse kaivaa tarpeeksi syvä ontelo aarrettani varten.

Ja minä onnistuin siinä. Runsaan hetken kesti tosin kansilaatan irroittaminen, mutta seuraavan hetken kuluessa olinkin jo saanut valmiiksi ontelon, johon mahduin vyötäreitä myöten. Ja siihen olisinkin kaivamisen lopettanut, ellei ontelon perältä olisi kimaltanut pieni metallin silmä.

Se oli mitättömän pieni murunen. Tuolla louhoksessa niitä vilisi tuhansittain yhdenkään käden vaivautumatta niitä poimimaan. Mutta täällä, elottoman, pimeän soran seassa, sillä oli erityinen vetovoimansa: Kenties sen takana oli toisia, suurempia, sadanneksen kappaleita —

Sora rapisi jalkojeni välitse, ja puikkoni iski hanakasti murenevaan seinään. Silmä siellä, toinen täällä opasti haluani eteenpäin, ja hien valuessa ruumiistani olin lyövinäni aina "viimeisen iskun". — Jos kymmenes silmä vielä oli yhtä vaivainen, lopettaisin työni silmänräpäyksessä. —

Mutta jo kuudennella iski puikkoni sitkeään maahan. Sora ei enää ottanut murentuakseen.

Minä lepäsin. Jalkojeni lomitse katsoin taakseni. Suuri Kaikkeus — valomöhkäleeni hohtivat kaukana kantapäitteni takana. Olin kaivautunut hyvinkin kaksi miehenmittaa seinän sisään.

Potkin soraa aukkoa kohti ja vetäydyin taapäin. Miten kauan olin tässä ahertanut? Kenties oli jo ruokailuaika ja La-Lin ääni ei minua tavoittanut. Kuolema ja kirous!

Mutta minä pysähdyin. Pasuunan äänenhän kyllä kuulisin? Ja sitäpaitsi — oliko jo kulunut neljä hetkeä? Ei mitenkään. Minä vitkastelin. Sormiani syhytti louhinpuikon vilpoinen metalli —

Ase töyhälsi sitkeään aineeseen, peräytyi ottamaan vauhtia ja iski uudestaan. Parinkymmenen iskun jälkeen järkeni sanoi, että tällä tavoin menetin päiväsadannekseni, ja kolmenkymmenen perästä aseeni juuttui seinään.

Minä kiersin ja kampesin varresta. Viimein se irtosi. Ja siinä silmänräpäyksessä korvaani osui kaukainen viheltävä ääni.

Oliko se pasuuna! Kuuluiko se kenties vain ininänä tänne? Ei, sehän törähti lyhyeen, ja tämä ei ottanut lainkaan vaietakseen.

Jokin hipaisi hikistä päälakeani. Se oli henkäys, viiltävä veto! Kuumeisella kiireellä käteni haparoivat seinää, sormeni hipoivat louhinpuikon lukuisia jälkiä. Siinähän se oli, viheltävä reikä —! Kasvoni työntyivät sen tasalle. Suuri Kaikkeus! Silmääni vihmaisi ilkeä ilman veto. Tuolla takana oli onkalo, louhos — mikä lie —

Ja siinä tuokiossa väsähti kiihtymykseni. Sehän olikin kenties sama louhos, jossa Ka-Haran metalliaarre oli; kaartuihan se peräpohjukallaan tännepäin.

Mutta tuo vinha vihellys —!

Vielä leimahtaneen kiihtymykseni masensi kumea mylvinä. Se oli ruokailupasuuna. Ja tuota ainoaa ajatellen luikersin nopeasti tunnelistani ja sovitin kansilaatan sen aukolle. Terävä vihellys muuttui äkkiä tukahtuneeksi pihinäksi.

— Lao-Koo! kuiski hätääntynyt ääni vastaani pimeässä, — Lao-Koo!

— Minä tulen, läähätin sorakasaa kohti hapuillen.

Sen juurella tapasin käteeni La-Lin käsivarren. Tunsin sen vapisevan. Sanaakaan sanomatta likistin hänet rintaani vasten ja riensin eteenpäin.

— Lao-Koo! sai hän äännetyksi, kun jo olimme louhoksen aukolla, ja hänen povensa pyrki irtautumaan sylistäni.

Minä hellitin. Hän astui askeleen poispäin.

— Onnistuitko? läähätti hän kuin jotakin sanoakseen.

— Onnistuin. Ontelo on valmis.

— Ja senkö vuoksi —?

Hänen äänensä petti, ja hän pujahti äkisti aukosta ulos. Minä riensin hänen jäljestään.

Ensi kerran olin jäänyt puolelle ruoka-annokselle. Mutta nyt sekään ei tahtonut maistua.