VIIDES LUKU

Missä on herruutta, siinä on orjuutta

Kuinka joutuisasti aika kuluikaan! Kierroskymmenet vierivät ohitseni hämärään liukuvana liutana ja ehdin tuskin imaista letkusta, jolla uskollinen Rai-Sun ruumiillista ihmistäni aika-ajoin ruokkieli. Tähtitiede, fysiikka ja kemia olivat sokaisseet minut aavistamattomilla ennätyksillään, ja tämä kaikin puolin karu ja viheliäinen maailma kohosi silmissäni sitä mukaa kuin tietoni sen salatuista ihmeistä laajeni. En enää kaivannut kasvi- ja eläinkuntaani, en surrut kielitieteen kangistumista klassillisuuden kaavoihin enkä liioin säikähtänyt filosofian kouraantuntuvaa konkreettisuutta, vaan heittäydyin innokkaasti opin houkuttelevaan lähteeseen ja ahmin sitä hanakammin, mitä runsaammin sen suonet pursuivat ja mitä oudommalta sen sisältö minusta aluksi tuntui.

Geologiaan ja Uusimman ajan historiaan syventyessäni unohdin koko ympäristöni. Entinen piintynyt maailmankatsomukseni romahti täydelleen, ja ryhdyin uuden katsantotavan luomiseen niin kokonaan, että hylkäsin opettajani ehdottamat, ennen niin mieltäkiinnittävät kiertoleijailutkin ja vietin päiväkaudet tuon ihmeellisen kontaktikoneen ääressä, silmät näkölaattaan naulittuina, kuulematta ja näkemättä muuta kuin Kiinan valtakunnan lukemattomia vaiheita, maapallon valtaamisesta liittovaltion purkautumiseen ja Tai-Wang-Jeon perustaman "yhden-ainoan-miehen" rautahallituksen alkuun asti.

Tämän uuden Napoleonin urotöitä pakostakin ihaillessani minut muuanna päivänä keskeytti Tai-Joon.

— Joo-Kee, sanoi hän pannen kätensä olalleni. Olen huutanut sinua jo neljänneksen hetkeä. Sinä ihailet Wang-Jeoa. Hänen suuruutensa oli kerta kaikkiaan hänen kykynsä irtautua aineestaan. Silloin tuo kyky oli vielä harvinaista. Mutta sen jälkeen kuin sama kyky on kehittynyt n.s. yläluokan varsinaiseksi tunnusmerkiksi, on helppous hallita tätä kykyä ainoa erikoisuus. Mutta se myöskin velvoittaa. Muinainen filosofi Fontell sanoi, että kun ihminen on tottunut käsittelemään ruumistaan sinä, mitä se itse asiassa on, vaatetuksena, silloin on syntynyt yli-ihminen. Wang-Jeosta lähtien on siinä kehitytty ja siihen sukua kasvatettu. Nyt on Maan valtijasuku yli-ihminen; mutta sen rinnalla on myöskin toinen ihminen — ja tämä toinen — siitä, Joo-Kee, kehitetään parhaillaan Uusimman ajan eläintä. Niin, eläintä! Jos suuri Tai-Wang-Jeo, sensijaan että polki sen jalkoihinsa, olisi raastanut sitä muassaan, kehittänyt, opettanut — Ah! Joo-Kee! Silloin hän olisi ollut —

Tai-Joon sihahti kärsimättömästi ja viittasi minua kiirehtimään. Tein työtä käskettyä — pieni tahdonjännitys riitti siirtämään minut ruumiini ulkopuolelle — ja jäin ihailemaan lepäävän aineeni ihmeteltävää kokoa.

— Voimakas, myönsi Tai-Joon. — Mutta et olekaan enää lapsi, olet kolmenviidettä vanha. Niin juuri kolmenviidettä, ja se on jo miehen ikä. Mutta aika ei ole hukkaan kulunut.

Ja hämmästykseni hän karkoitti jatkaessaan samaan hieman närkästyneeseen äänilajiin:

— Olet oppinut sen, mitä minä, viheliäinen palvelijasi, olen kyennyt sinulle opettamaan. Ja sillä välin on maailma rientänyt eteenpäin, kuohu on noussut maljan partaille. Oi suuri henki, herää, nouse, pudista päältäsi levollisen velttouden kahle ja omista kansalle suuret lahjasi. Oi suuri Tai-Kee, kansa on sinua odottanut, nyt on hetki tullut.

— Tai-Kee! sopersin selittämättömän ihmettelyn ja yhtä selittämättömän ihastuksen valtaamana. En ymmärrä sinua, Tai-Joon.

— Tule! sanoi hän vaivoin riistäytyen viime sanojensa aiheuttamasta liikutuksesta. — Tule! Minä tahdon näyttää sinulle kansan, tahdon tutustaa sinut sen mielentilaan, sen toiveisiin. Ei, ei, anna aineesi levätä!

Hän istuutui lentotuoliinsa, painoi nappulaa, ja puheemme aikana tyyten mykistyneen Rai-Sunin jäädessä syvimmän kunnioituksen asentoon me kiidimme ulos pimeään yöhön.

Seutu lepäsi harmaana ympärillämme. Vain läntisellä taivaanrannalla erottui punertava kukkulajono. Mutta nyt, kuten ennenkin, näki aineeton henkeni kuin aavistaen seudun syvimmänkin syvennyksen pohjaan.

— Tämä ei ole joutuisaa, virkkoi Tai-Joon kuin ajatukseeni vastaten, — mutta muuta en voi: kansa on aina kansa, se ei koskaan tyydy pelkkään henkiseen. Ei, sinua en voinut panna alttiiksi vaaralle. Punainen piiri on aina vahvimmin vartioitu, se kun on ainaisen kuohunnan pesäpaikka.

— Onko Morris-Jeolla tästä vihiä? kysyin äkillisen levottomuuden valtaamana.

— Epäilyksensä hänellä aina on, vastasi Tai-Joon, — mutta hän on asemastaan varma, senjälkeen kun Viidennen piirin jäätiköltä löydettiin Liau-Joon pojan ruumis ja —

— Liau-Joon pojan? Hän naurahti.

— Niin. Siitä on jo lähes kymmenen kierrosta. En ole tahtonut häiritä sinua siitä kertomalla. Näes, "Lentävä silmä" olisi viimein kuitenkin löytänyt meidät, ja siksi keksimme pienen kepposen: muuan meikäläisistä vei jää vyöhykkeen rajalle kuolleen poikasen ja jätti erääseen hylättyyn luolaan vanhan tutkimuslevystöni; no, ennen pitkää "Lentävä silmä" keksi jäätyneen ruumiin, löysi luolan, ja johtaja sai vapauden, joskin Morris-Jeo petkutti häntä palkinnon toisen puolen suorittamisessa.

— Ja sitten? Mitä sinusta arvellaan?

— He ovat olleet tarpeeksi tyhmiä uskoakseen ilmiantajan narrijuttua. Ensin kyllä epäiltiin kuolintapaani, mutta nykyään oletetaan — perin imartelevaa muuten — että olen siipivian vuoksi ensin heittänyt pojan jäätikölle ja sitten paetessani joutunut auringon kuivattavaksi. —Näetkö jo rannikon?

— Suoraan lounaassa, kyllä.

— Näetkö yhtään siipeä?

— En — kyllä, lännessä kolme matkalla pohjoiseen.

— Tarpeeksi loitolla, koska en kykene näkemään. Me emme seuraa valtareittiä. Nuo kolme ovat Austrian linjalla, ja Tshung-Kingin linja on meistä vasemmalla. Leikkaamme kohta jälkimäisen, mutta meidän tarvinnee tuskin pelätä, jollei joku Tai ole matkalla.

Nyt kiidimme hetken aikaa äänettöminä. Allamme häämöitti tummanharmaa merenselkä, jonka tyynen pinnan halkaisi kaakosta luoteiseen leveähkö vaalea vyö: valtavan merivirran välke taivaanrannan viimeisessä valonkajastuksessa; takanamme vielä kuumotti muinaisen Afrikan mantere, ja edessämme, runsaan sadan peninkulman päässä, kohosi Etelä-Amerikan mahtava vuorirannikko, jonka korkein huippu, Kuunsyöksy, nousi kahdeksan peninkulmaa merenpinnan yläpuolelle.

Tuntiessani pelkällä tahdolla voivani tuossa tuokiossa suorittaa matkan minua ikävystytti seuralaiseni vitkallinen kulku, enkä saattanut olla siitä hänelle mainitsematta.

— Totta kyllä, naurahti hän. — Minun siipeni ei ole huonoimpia, mutta matka on kohtalainen puolentoista hetken matkaksi, lähes kuusisataa peninkulmaa. Vajaa hetki sitten olimme polttopiirin kohdalla, ja nyt jo tunnen kylmän karmivan hipiääni. Ennenkuin sivuutamme eteläisen raja-asteen, saan niellä parikin pilleriä.

— Mutta sehän on tuolla puolen kuuttakymmentä.

— Jäävyöhyke, niin kyllä. Mutta me pysähdymme vasta seitsemänkymmenennen asteen kohdalle. Sinne saakka ei Morris-Jeon vakoojalauma mielellään tule, joten seutu on omansa kapinoitsijain pesäpaikaksi. — No, mitä näet?

— Siipiä suoraan lounaassa — ah! — kahdeksan — — yhdeksän siipeä!

— Tulossa?

— Tulossa. Törmäämme kohta yhteen.

— Eipä vaaraa. Se on kuljetuslentue Lunasta Tshung-Kingiin. — Tai-Joon väänsi pientä kampea, ja kone kääntyi äkkiä länteen. — Totta tosiaankin, luulenpa itsekin näkeväni sen. Mutta miehistö on pelkkää rahvasta.

Tai-Joon päästi halveksivan maiskutuksen. Lentue oli pyyhältänyt kaukaa ohitsemme ja loittoni huimaa vauhtia koillista kohti. Hän väänsi kampea, ja siipi piirsi sievän kaaren palaten reitilleen, josta poiketen olimme tehnet varmasti kymmenen peninkulman mutkan.

Sivuutimme Kuunsyöksyn hyvin läheltä. Näköpeilin avulla olin tullut sen tuntemaan jonkinlaisena teräväkärkisenä kaksoistornina ja vielä merenselältä katsoessani verrannut sitä kotikaupunkini kellotapuleihin; mutta nyt vasta käsitin sen jylhän suurenmoisuuden ja havaitsin, että huiput olivat tasankoja, matalamman, eteläisen laki hyvinkin neliöpeninkulman laajuinen.

Liian myöhään ilmaisin haluni saada pohjoisen keilan huipulta silmäillä alas yölliseen maailmaan; silloin olimme jo sivuuttaneet koko vuorijonon ja Tai-Joon virkkoi:

— Palatessamme — jollet halua jäädä hetkeksi jäljelle.

Ei, siihen ei minulla ollut halua, vaikka ymmärsinkin, että helposti saavuttaisin hänet jälleen. Sensijaan aloin tarkastella allamme vilahtelevia valopilkkuja ja vaalenevan vuoristomaiseman punaisia väri vivahduksia. Muualla oli maanpinta väliltään keltaisen ja ruosteenpunaisen sekoitusta, täällä se oli ylipäänsä punaista, selvää veren väriä, ja raja kulki rantavuori jonon ja manner-ylängön välillä.

Äkkiä lakkasi siipi suhisemasta. Valopilkut tihenivät ja sulautuivat vihdoin melkein yhtenäiseksi laajahkoksi valoaukeaksi.

— Lunassa on aina hiljaista; täällä ei edes yrtinpoimijain lauma häiritse, sanoi Tai-Joon laskien koneensa lähemmäksi maata. — Näetkö yhtään siipeä loitommalla?

— En.

— Katsohan! Tuo valorivi johtuu kaupungin huomatuimmista asumuksista. Siinä on tavallaan kaupungin valtakatu. Toisilla valoruuduilla näet numeron, siellä on väki valveilla; toisilta numero on poistettu, siellä on asukas levolla. Ja näethän nuo muutamat valottomat aukot. Siellä ei ole ketään kotona, eikä sinne, hallituksen valtuutettua lukuunottamatta, ainoallakaan ole oikeutta pistäytyä.

Tai-Joon pisti pillerin suuhunsa. Kaupungin valoviirut olivat jo jääneet kauas taaksemme, ja kone viiletti yläilmoja suoraan etelää kohti. Lounaisessa häämöitti tasaisesti kaartuva laakea rannikko, ja lähemmäksi tultuamme keksin pari kolme valoläiskää, jotka suurenemistaan suurenivat. Äkkiä älysin mitä ne olivat, ja kaamea muisto puristi rinnastani huudahduksen.

— Niin, ne ovat kaivoksia, huomautti Tai-Joon antaen koneen kohota. — Mutta oikeat kaivokset, kuoriaisten ja valkoisen metallin hankkimot, ne ovat tuolla luoteisella kielekkeellä. Nämä ovat vain peninkulman tai puolen syvyisiä, ja näissä työskennellään melkein vapaaehtoisesti.

— Melkein?

— Niin, melkein, sillä punaista metallia louhitaan mieluummin, joskin jokainen koettaa välttää kaivostöitä yleensä. Varovaisinta on pysytellä täällä ylhäällä, vartijoilla on hyvät putket.

Pysyttelimme tosiaan niin ylhäällä, että rannikkoviiva ja koko seutu näyttivät vahvasti suurennetulta kartalta. Ja tällöin minulle selvisi seikka, jota en ensin tajunnut: johonkin suuntaan kauemmin katsoessani näköala kävi ihmeellisen selväksi ja samalla ikäänkuin kadotin silmänräpäykseksi seuralaiseni. Nyt ymmärsin, että aineeton olemukseni totteli pelkkää haluani ja että paljas ajatus riitti kiidättämään henkeni paikasta toiseen niin äkkiä, etten sitä heti voinut havaita.

Tällä välin seutu oli vaihtanut väriään. Osaksi siihen oli vaikuttanut napapiirin kelmeä kajastus, mutta osaksi myöskin itse maaperän tummuus, joka johtui auringon voiman vähyydestä tällä leveysastella. Vielä kerran tai pari Tai-Joon käski minua tarkkaamaan mahdollisesti näkyviä siipiä, mutta kun valkoinen lakeus häikäisi taivaanrannan ja kohta senjälkeen oli suoraan allamme, antoi hän koneen painua ja virkkoi syvään huoahtaen:

— Tämä ei ole lapsenleikkiä. Ensin ankara hikoilu ja sitten tämä pureva viima. Katsohan!

Hän pyyhkäisi kiiltävää rintaansa ja näytti kämmentään; se oli verinen kuin teurastajan koura. Ja nyt vasta huomasin, että koko ruumis oli isojen verikarpaloiden peittämä ja että nenästä yhä vielä tippui verta koneen ristikkopohjalle.

— Nyt olemme perillä, sanoi hän vilusta väristen ja antaen siipien levätä.

Sillä välin kun kone kierteissä laskevan haukan tavoin läheni jäälakeuden valkoista pintaa, hain vaistomaisesti valoaukkoa. Sitä en löytänyt, mutta sensijaan olin näkevinäni kuin harson läpi suuren huoneen ja joukon ihmisiä. Samassa kone siipiä räpytellen pysähtyi ja me soluimme meitä varten avatusta luukusta keskelle kiihkeästi keskustelevaa ihmisjoukkoa.

Olin odottanut jonkinlaista juhlallista vastaanottoa, mutta petyin. Läsnäolijat, noin parisataa henkeä, seisoivat silmänräpäyksen ajan katseet maahan luotuina ja käsivarret riippuen; sitten muuan jokseenkin vaaleaihoinen ja pienenläntä mies muitta mutkitta osoitti keskellä lattiaa sijaitsevaa lepopaikkaa ja lausui:

— Tai-Joon, sinun ehdotuksesi on hyväksytty. Ainoastaan Tai-Mason haluaa tehdä pienen muistutuksen.

— No, Mason, annahan kuulua, vastasi Tai-Joon huomattavan tyytyväisenä paneutuen pitkäkseen ja antaen koneen käpälämäisten ulottiminen sivellä veristä ruumistaan.

— Minun mielestäni yritykseen ei sovellu Viidennen piirin kannas eikä liioin Kuudes, sanoi nuorehko, erittäin palavasilmäinen mies, jonka otsa oli melkein luonnottoman laaja. — Edellinen kuuluu tähän epäiltyyn piiriin, jos kohta kannas on autio, ja jälkimäinen on liian lähellä Tshung-Kingiä.

— Ja sinä siis ehdotat Kolmatta piiriä? lausui Tai-Joon kääntäen toisen kylkensä pyyhittäväksi.

— Niin teen. Ja tarkemmin määritellen länsirannikon aluetta. Se on syrjässä suurilta linjoilta, eikä meren läheisyys viekoittele ketään sille suunnalle. Ilmasto voi niellä väkeä, sille en mitään mahda; mutta olen laskenut saavani työn valmiiksi kuudenkymmenen kierroksen kuluessa.

Syntyi hetken vaitiolo. Kaikkien katseet suuntautuivat Tai-Jooniin.

— Olet kenties oikeassa, Mason, sanoi hän puoleksi nousten ja vääntäen koneiston lepoon. — Mitä sanoo kansa viivytyksestä?

Suostumuksen mumina oli seurauksena, ja sen tauottua astui taustalta esiin hyvin tumma-ihoinen mies, jonka liikkeet ja äänensävy ilmaisivat tavattoman korkeaa ikää.

— Oi Tai-Joon, sanoi hän piipittäen. Kansa on odottanut tuhansia kierroksia, se odottaa mielellään kuusikymmentä. Minulle siitä tuskin enää on hyötyä, mutta jos jälkeentulevat säästyvät, on toivoni täyttynyt, ja minä unohdan kernaasti pimeyden ja omieni kärsimykset. Näin Tai-Joonin nousevan ja pyyhkäisevän kyyneleen silmäkulmastaan.

— Nat-Jee, sinä olet sankari, sanoi hän laskien kätensä vanhuksen olkapäille.

Vanhus vastasi hyväilyyn samalla tavalla ja änkytti liikutettuna:

— Olisin sankari, jos saisin olla mukana kirotun Tai-Jeon surmaamisessa, ja kuolisin sankarina, jos saisin sitä ennen kuulla uuden Tai-Jeon äänen.

Ja sillä hetkellä havaitsin, että mies oli sokea. Hän irtautui Tai-Joonin hyväilystä, katsoi elottomilla silmillään suoraan minuun, alkoi vapista ja hymyillen ojennella käsiään minua kohti.

— Minä näen — minähän näenkin hänet — näen hänet — suuren, hyvän Tai-Jeon, sammalsi hän.

Kansan seassa alkoi syntyä liikettä, ja heti olivat Tai-Mason ja toinen vaalea-ihoinen laskeutuneet maahan. Ja vanhuksen yhä toistaessa sanojaan näin Tai-Joonin tekevän rauhoittavia eleitä.

— Nat-Jee on oikeassa, sanoi hän. — Olen luvannut tuoda uuden Tai-Jeon teidän keskellenne. Hän on nyt täällä.

Mieletön ilohuuto seurasi näitä sanoja. Ja joukon seistessä syvimmän kunnioituksen asennossa ilmaantui eteeni molempain valkoisten henget. Hetken aikaan en kuullut muuta kuin hivelevän riemuhymnin huminaa, mutta vähitellen se vaimeni, ja kun joukko jälleen rauhoittui, kuulin Tai-Joonin sanovan:

— Veljet, minä en ole tohtinut tuoda tänne hänen ruumistaan, mutta suuri henki itse on täällä ja te saatte kuulla hänen äänensä. Puhu kansalle, oi suuri Joo-Kee!

Mitäpä minä olisin tehnyt! Näin joukon odottavan katseen, näin molempain valkoisten henget edessäni ja näin Nat-Jeen maahan vaipuneena ojentavan laihoja vapisevia käsiään minua kohden. Tai-Masonin aine lepäsi kuin käyttäjäänsä odottaen, ja minä ryhdyin sitä käyttämään.

— Oi veljet, sanoin ja hetkisen oudoksuin Masonin syvän äänen kaikua, — minä vapautan teidät orjuudesta, kukistan julman Morris-Jeon. Minä, Joo-Kee, teen sen, jos suuri Kaikkeus suo minulle voimaa ja viisautta. Nat-Jee, minä syleilen sinussa koko orjuutettua, kärsivää kansaa.

— Se on Tai-Mason — ei, se ei ole Tai-Mason! huudahti Nat-Jee. Ja hänen värähtelevä äänensä häipyi joukon valtavaan riemumylvinään.

Sen vaimettua heräsin kuin huumeesta. Nat-Jee makasi suullaan maassa, eivätkä laihat käsivarret enää vapisseet. Tai-Joon kumartui ruumiin puoleen ja käänsi sen kasvot ylöspäin. Ne hymyilivät — onnekasta, autuasta hymyä.

Eräs puna-ihoinen tarttui koneen kampeen, muuan toinen ojensi Tai-Joonille letkun kipenöivän pään. Mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa puikon kärki kosketti vainajan ohimoa. Leimahdus, suhahdus — Nat-Jeen ruumis häipyi ohenevana höyrypilvenä luolan kattoaukkoa kohti ja kansan seisoessa käsivarret riipuksissa Tai-Joon lausui lyhyesti:

— Ääretön avaruus ottakoon sinut helmaansa, suuri Kaikkeus olkoon sinulle armollinen.

Seurasi painostava hiljaisuus, jonka viimein katkaisi aineeseensa palanneen Tai-Masonin ääni.

— Päivä on nousupuolella, veljet, sanoi hän hiljaa. — Kohtaamme toisemme jälleen tasan kymmenen vuorokauden kuluttua. Siihen mennessä johtajat tiedustelkoot, kuinka suuren määrän metallia kukin piiri voi hankkia. Tai-Kee, minä ja minun mukanani kansa kiittää sinua aineelleni osoittamastasi kunniasta.