SEITSEMÄSTOISTA LUKU

La-Li

Shi-Kai oli maannut kahdeksan nousua. Kolmannen päivän laskussa hän oli töintuskin jaksanut vetäytyä valopatsaalle, vaikka hänen paikkansa olikin juuri sen vieressä. Ja tajutonna hänet silloin laahattiin paikalleen takaisin.

Miesparka! Minä ymmärsin hänen pehmeytensä, sillä olihan oma ruumiini vielä neljännessä nousussa kuin nuijalla hakattu.

Mutta paljon en häntä ajatellut. Vaikka orjalauma säästi jokaisen tuoreen louhoksen antavimman sopen minulle, tunsin saavani ahertaa voimaini takaa, ennenkuin pääsin päivässä kolmeen sadannekseen. Ja sitäkin menoa kestäisi rangaistukseni yli kahdenkymmenen kierroksen!

Minä ajattelin La-Lia. Kolme kertaa olin turhaan lähennellyt häntä hänen louhoksensa kehnouden varjolla. Hän teki työtä kahdeksan hetkeä vuorokaudessa ja lepäsi kolme eikä vastannut minulle sanaakaan. Usein kulutin kalliin neljänneshetken loitolta katsellen hänen hohteessa askaroivia käsiään ja vaanien leimahdusta, joka silmänräpäyksen ajan antoi minun nähdä hänen kasvonsa. Ja yökaudet arvailin, missä kaivoksen sopessa hänen ihastuttava päänsä soraa lämmitti.

Sitä ei voinut auttaa. Tämän kuhisevan epävarmuuden keskellä ei koskaan tohtinut poistua ruumiistaan. Ja piti olla tosiystävä, jolle sellaisen asian saattoi paljastaa.

Feo-Fan! En epäillyt tämän suorasukaisen miehen ystävyyttä, mutta olinhan ollut täällä vasta muutaman nousun. Ja kukapa tiesi, oliko Shi-Kai jo voitettu vaiko vain masennettu.

Yhdeksännen päivän laskussa sai jälkimäinen otaksumani jonkun verran tukea. Shi-Kai ilmaantui valopatsaaseen entistä ehompana eikä enää palannutkaan suoraa päätä lepopaikalleen. Omalle huudolleni mennessäni näin hänen seisovan piirin sisälaidassa, ja vaikken sitten silmäini soettua enää häntä nähnytkään, aavistin silti hänen läsnäolonsa.

Tuokioksi unohdin hänet, kun La-Lin huuto salli minun ihailla tuota suloista olentoa. Tämä hetki oli nautinto, jonka vuoksi saattoi nousun kerrallaan tässä helvetissä elää. Ja itsekkyydessäni minä kiitin suurta Kaikkeutta siitä, että La-Li oli yksi niistä harvoista, joita pasuuna joka laskussa muisti. Shi-Kai, minä ja muuan vanhus, Ka-Hara, olimme siinä hänen vertaisiaan.

Pasuunan vielä raikuessa erosin kerhosta ja tein tavanmukaisen kierrokseni sen ympäri. Itse mielestäni tein sen aina saadakseni hitusen liikuntoa, mutta todellisuudessa toivoin kohtaavani La-Lin.

Häntä en nytkään kohdannut. Sensijaan, tullessani louhokselle, jonka räjähdyskone eilen oli pöyhinyt antavaksi, näin etupäähän päästämieni naisten ja vanhusten saamattomina vetäytyneen tukihäkin nurkkaukseen.

— Nartut! kuulin tutun äänen karjuvan. — Kuka on antanut teille luvan poimia nyrkinmöhkäleitä! Luuletteko minun penkovan soraa teidän hikenne hajussa! Ulos! Lunarian piina! — Kolme miehenmittaa minun kantapäistäni on teidän paikkanne! —

— Se oli Lao-Koo! änkytti joku. — Emme me!— Se oli Lao-Koo —

— Se on Lao-Koo! katkaisin kiivaasti. — Onko sinulla, Shi-Kai, jotakin muistuttamista?

Sora leimahti jättiläisen jalkain juuressa. Olin varma siitä, ettei hän odottanut minun tulevan.

Muutaman silmänräpäyksen vallitsi syvä hiljaisuus. Olin pysähtynyt askeleen päähän hänestä.

— Shi-Kai, sanoin teeskennellen tyyneyttä, — sinun louhoksesi on jossakin muualla. Eilen Tai-Lanen kone avasi parisenkymmentä.

— Minä osaan itse valita louhokseni! puhisi hän levottomasti soraa potkien. — Sinä ja naarakset menkööt sinne. Minua tämä murennos miellyttää.

Hänen uhkaava äänensä teki vaikutuksen. Huomasin naisten pyrkivän aukolle. Olin jo kuulevinani Shi-Kain pilkallisen naurun.

Silloin luontoni kuohahti.

— Naiset! sanoin, — takaisin työhönne! Ja sinä, Shi-Kai, luulin antaneeni sinulle opetuksen. No hyväpä niin, minä annan sinulle vielä toisen —

Hän ei ehtinyt nousta vastarintaan. Sain tukevan otteen hänen haaroistaan ja niskastaan ja lähetin hänet siihen suuntaan, missä louhoksen aukon piti olla.

Kuului kirahdus ja ulvonta, joka todisti hänen läpäisseen aukon. Se oli hänen onnensa: puoli miehenmittaa sivummalla hän olisi murskannut päänsä metallinkovaan pieleen.

Kuuntelin tuokion. Hän alkoi ähkiä. Ja vaivaloinen ärinä ilmaisi hänen tunteensa lähelläseisovia kohtaan.

Takaisin hän ei tullut. —

* * * * *

Ruokailuneljänneksellä tuli Feo-Fan samalle letkustolle. Kaivoksen väki, joka oli ottanut tavakseen tiedoittaa toisilleen, missä milloinkin oli, oli äskeisen tapahtuman vuoksi vieläkin suurisuisempi; ja niin ollen oli ystäväni helppo tehdä se, mikä minulle olisi ollut tuiki mahdotonta.

— Lao-Koo, sanoi hän ruokahalun tyyntyessä, — kuulin, että Shi-Kai oli jälleen saanut selkäänsä.

— Entäpä sitten, vastasin vastahakoisesti.

— Ka-Hara näki hänen pitelevän nivusiaan. Hymähdin jotakin. Tämä kaivoksen neste ei ollut maukasta, mutta se oli ravitsevaa, ja minä olin päättänyt aina käyttää hyväkseni koko neljänneksen. Mutta Feo-Fan vetäytyi lähemmäksi.

— Lao-Koo! kuiskasi hän. — Se ei merkitse hyvää. Shi-Kain tapaista ei ole lähteä taistelupaikalta hävinneenä ja silti omin jaloin.

— Hän on huomannut sen parhaaksi, tokaisin.

— Niin kai. Ja silloin se merkitsee, että hänellä on jotakin mielessä.

— Uusi selkäsauna.

— Elä naura, Lao-Koo. Sinä olet viisas ja väkevä. Mutta hän on viekas.

Minä imin ahkeraan.

— Ja Ka-Hara sanoi —, aloitti Feo-Fan. Mutta minä en kuunnellut häntä enää. Hänessä istui vielä Shi-Kain mahti, ja sen karkoittamiseksi ei kannattanut uhrata suullistakaan ravintoa.

Pasuunan ääni törähti, ja ruokaletkut luisuivat käsistämme.

— Kas niin, sanoin kylläisenä, — nyt jäit varmaankin liian vähälle. Mitä sanoi Ka-Hara?

— Hän sanoi kuulleensa Shi-Kain murisseen —

— Sen kuulin minäkin.

— Murinan, niin. — Feo-Fanin äänessä oli paheksumista. — Mutta mitä hän murisi, sitä sinä et kuullut.

— Sano se sitten.

Tavanmukainen mylvinä oli taasen kohonnut korviasärkeväksi, sillä ravinnosta osattomiksi jääneiden luku oli joka päivä suuri. Feo-Fan kurottautui korvaani ja kuiskasi keuhkojensa koko voimalla:

— Shi-Kai oli sanonut: "Lunarian piina! Sinä lähetät minut muuanne. No hyvä, sinä narttujen hien haistaja, minä luulen löytäneeni sinussa hermokeskiön, joka on tarpeeksi arka —"

— Ja sitten?

— Muuta ei Ka-Hara kuullut, päätti ystäväni äänellä, joka merkitsi samaa kuin: eikö siinä ollut tarpeeksi?

Minä kävelytin Feo-Fania sinne tänne kaivoksen keskustassa. Naisten ruokailukerhon seutuvilla harhailimme pitkän tuokion, lasten sopukassa toisen; eikä edellisten valittelut ja jälkimäisten itkunsekainen torailu olleet tajunnalleni muuta kuin soran rapina metallia vaanivalle silmälle. Tuon helvetillisen pauhun seasta tarkkasin vain yhden ainoan äänen helähdystä.

Mutta sitä ei tullut.

Paluumatkalla louhokseeni tirkistin La-Lin sopukkaa kohti. Jotakin siellä liikehti. Mutta hohde oli liian heikko: suuri Kaikkeus ei tänään sallinut minun nähdä hänen käsivarsiensakaan ääriviivoja. —

Sinä päivänä en saanut lepoa. Feo-Fanin pahoine aavistuksineen vihdoinkin nukuttua tuijotin hetken vielä La-Lin louhokseen. Siellä kuumotti heikko hohde, mutta ei myöskään mitään muuta.

Miksei hän tänään ahertanut ylityötä? Oliko louhos lopulta osoittautunut niin antavaksi, ettei hänen tarvinnut siihen turvautua? Vai oliko hän kenties liian väsynyt!

Pieni raukka! Olihan Feo-Fan sanonut, ettei hän koskaan jaksaisi täyttää tonnimääräänsä. Ja jos niin, niin —

— Feo-Fan! kuiskasin ilkeän aavistuksen ajamana.

Mies kuorsasi. Olinhan käskenyt häntä vaikenemaan; nyt hän vaikeni.

Viimeinen hetki ennen laskua oli hirvittävä. Eilinen tavallista raskaampi ilma oli käynyt monenkin terveydelle, ja nyt, kahden lepohetken kuluttua, valitus ja sadattelu oli kiihtynyt katkeamattomaksi kuoroksi. Toisinaan, toisten levätessä, olin käynyt ympäri tyynny telien pahimmin kärsiviä; nyt ryömin jälleen liikkeelle. Mutta — minä aloin ymmärtää, miksi ihminen täällä voi kehittyä — minä jätin vihlovasti valittavan naisen oman onnensa nojaan niin pian kun olin varmistunut siitä, ettei äänen taustana ollut La-Lin hentoinen ruumis.

Pasuunan törähdys yllätti minut hänen louhoksensa suulla. Miten kauan lienen siinä soraan tuijottanut ja La-Lin kätten jälkiä hakenut! Pääni oli raskas ja ruumiini veltto, kun odotusta täynnä valopatsaalle kiiruhdin.

Nythän kumminkin saisin nähdä hänet!

Mutta tänään oli Tai-Lanekin kiusallisen vitkasteleva. Shi-Kai oli jo ollut patsaassa, Ka-Hara, Feo-Fankin — ja satojen muiden perästä ei koskaan näyttänyt tulevan hänen vuoronsa.

— La-Li!

Minä hypähdin. Katseeni paloi ahnaana valojuovaan. Suuri Kaikkeus!

— La-Li!

Tuo oli jo armontörähdys. Ja La-Li viipyi. Ruumiini vapisi ja käteni tahtoivat ryhtyä johonkin.

Kuolema ja kirous! Patsaaseen oli kierinyt vaivainen olento, toinen käsi maassa, toinen tyhjää haraten. Oliko tuo onneton kuullut väärin!

— La-Li, helisi kuin hento kieli särkyneessä soittimessa. Ja valoon kääntyivät pienet, kärsivät kasvot — La-Lin kasvot.

Suuri armias Kaikkeus!

Sillä hetkellä tiesin vain, että piiri hajosi tieltäni, pakoon ehättävä olento osui käsieni ulottuville, ja vaikeroiva ääni sai säikähtyneen värähdyksen.

— La-Li! kuiskasin lämpimästi. — La-Li! —

— Lao-Koo! kuului jostakin vastaus.

Käteni herpaantui. Korvani tarkkasi kuolevaa kaikua. Hento ruumis tahtoi luisua käsistäni. Tunsin joukon kuumeisen hälinän, tajusin sen jännittyneen levottomuuden.

— Lao-Koo!

Pasuunahan se oli. Suuri, säälimätön Kaikkeus!

Nuolena olin kiitänyt valopatsaaseen, käheänä olin puhaissut nimeni ylös korkeuteen ja tuskin toinen huuto pasuunasta oli alkanut, kun jo rynnistin läpi tiheän piirin siihen suuntaan, mihin La-Lin olin jättänyt.

Minä en löytänyt häntä enää.

— La-Li! huhuilin.

— La-Li! huusin.

— La-Li! — La-Li! jyrisin keuhkojeni koko voimalla. Ei kukaan vastannut. Ei kukaan antanut auttavaa vihjausta. Jostakin läheltäni kuului naurun hohotusta.

Minä tunsin sen naurun. Suuri Kaikkeus! — Miksi olikaan Shi-Kai välttänyt aukon pihtipielen!

Työ! Päivän mitta! — Ne eivät merkinneet minulle mitään. Huomenna ahertaisin kahden nousun edestä. Nyt minussa vallitsi yksi ainoa ajatus: La-Li. — Hänet minun oli löydettävä, maksoi mitä maksoi. Ja jos hänet kerran löytäisin, olisi minussa miestä häntä vaalimaan ja hänen eteensä ahertamaan.

Kirous! Miksi olinkaan hänet käsistäni päästänyt! Jos kohta sitä oli vaatinut pasuunan ääni.

Minä sadattelin tyhmyyttäni, toin esiin järkisyitä, puolustin niitä ja kumosin ne jälleen. Runsaasti kaksi hetkeä olin kaivosta maleksinut, jokaista ääntä tarkaten, jokaista soppea nuuskien. Ja sitten, jo kolmannen kerran, istuuduin La-Lin louhoksen elotonta hohdetta silmäämään.

Minusta se oli kuin vainajan autio koti. Tuo fosforiliekki oli hänen kättensä työstä leimahdellut, tuo antava sora hänen sormiensa kosketuksesta elänyt. Ja nyt oli sora levossa, liekki sammumassa. Tomu oli verhonnut metallisilmien säihkyn —

Oliko? — Kaikkeus! Eikö tuolla välähtänyt? —

Eikö metallin silmä iskenyt tulta? — Eikö olento häilynyt tomun ja valon usvassa?

Käsivarsi! —

Jälleen kuulin kaivoksen valituksen, jälleen olin todellisuudessa. Matka minun ja louhoksen välillä oli kymmenkunta loikkausta.

Minä olin louhoksen suulla. Käsivarsi, toinen, työssäkyyröttävä vartalo, soraa sotkevat jalat — hohde ne eteeni lumosi.

Se oli Shi-Kai.

Miten se oli tapahtunut! Että hän oli noussut seisoalleen, että hän oli jännittynyt hyökkäykseen, että hän oli nauraa hohottanut, sen kaiken tiesin. Nyt tajusin vain, että hän makasi allani, käsivarret toisen käteni puristimessa, kurkku toisen sormien kuristuksessa. Ja että hänen silmissään kiilsi usvahohteessa nurinkurinen ilme.

— Sinä olet anastanut La-Lin louhoksen, sanoin kymmenennen kerran. — Missä on La-Li? Sielusi mitättömän pidättimen nimessä, Shi-Kai, mitä olet tehnyt hänelle?

Vasta silmien sammuessa käsitin, että hänen oli vaikea vastata.

Hellitin puristusta.

— Sinä ajoit minut muuanne, kakisteli ilkkuva ääni. — Minä tottelin. Tämä louhos on aina ollut antavaa lajia —

— Ja mitä olet tehnyt La-Lille? kähisin.

— En mitään erityistä. Louhosta — louhosta otettaessa on vain tapana, että ottaja kukistaa edellisen haltijan —

— Shi-Kai! Sinä olet lyönyt häntä! Kuolema ja kirous!

Vastaukseksi tuli pari kolme nikotusta.

— Konna! sanoin hellittäen jälleen. — Sinä olet lyönyt La-Lin sairaaksi! Missä hän on? Kautta suuren Kaikkeuden, taon pääsi sohjoksi, ellet sano, missä hän on! —

— Lao-Koo! Lao-Koo! — Minä en — en ole lyönyt — enempää kuin hän sieti. Hän tappeli kuin naaras vain voi tapella, eikä tyytynyt ennenkuin — ennenkuin —

— Ennenkuin? kiirehdin kohottaen nyrkkini hirvittävään iskuun.

— Ennenkuin — makasi.

Nyrkkini putosi. Shi-Kain huulilta pääsi outo korahdus. Tartuin häntä olkapäihin ja ravistin voimaini takaa. Tunsin hänen kaulavaltimonsa sykkivän.

Hän siis eli. Iskuni oli jollakin tavalla luiskahtanut.

— Shi-Kai! sanoin päästäen hänet irti. — Shi-Kai! Minä olen pakotettu halkaisemaan kallosi. Mutta sitä ennen: sano minulle, missä on La-Lin leposija?

Hän hengitti raskaasti.

— Sinä et valita, Shi-Kai. Sinussa on miestä. Sano minulle, mistä hänet voin löytää, niin lupaan halkaista pääluusi yhdellä ainoalla kivuttomalla iskulla.

Hän hengitti epätasaisesti. Hänen sisässään aherteli jotakin.

— Kipua, ähisi hän, — kipua — on vain siinä, missä on valitusta. La-Li — oli nainen — eikä valittanut —

— Missä on La-Li? Missä? — Shi-Kai, sinun tulee viedä minut hänen luokseen!

Raivosta hullaantuneena olin ottanut jättiläistä niskasta ja kainaloista ja työnsin häntä edelläni aukkoa kohti. Päähäni ei pälkähtänytkään ajatus, ettei Shi-Kai sitä olisi tiennyt; hänen tuli se tietää ja kulkea sinne minun edelläni.

Kolmisen askelta aukon ulkopuolella hän tupertui maahan. Huulilta kihosi heikko korina ja suoni sykki epätasaisesti.

— La-Li? huusin hänen korvaansa. — Missä on La-Li?

Mutta korahtelu jatkui, ja valtimo kävi vaivoin tuntuvaksi.

Silloin olin kuulevinani hiivintää läheltäni. Tirkistin pimeään ja tarkkasin valitusten vaimenevaa kuoroa. Äskeinen huutoni oli sen tuokioksi melkein mykistyttänyt.

Joku kosketti jalkaani.

— Lao-Koo, kuului heikko äännähdys, — miksi huulesi huutavat minua?

Minä pidätin henkeäni. Tämä unelma oli suloinen.

— Lao-Koo, minä olen loitolta nähnyt soran sinkoilevan, valon vavahtelevan. Miksi sinun kätesi on vainonnut Shi-Kaita? Miksi äänesi ajaa nimeäni kaivoksen kaukaisimpiin sokkeloihin?

— La-Li! uskalsin henkäistä. Käteni hapuili pimeään

Armollinen Kaikkeus! Syliini painautui vapise pikku olento, poskeani haki kuumeinen, levoton käsi ja kasvoilleni leyhähti henkäys huokaavasta rinnasta.

— La-Li! sanoin nousten taakkoineni. — Miksi ääneni ajaa nimeäsi läpi kaivoksen kolkkouden! Tule! Sinun louhoksesi kodikkaassa hohteessa tahdon se korvaasi kuiskata!

— Ja myöskin sen — miksi valehdellen kannat veljeni nimeä? helisi rukoileva vaatimus.

— Myöskin sen — La-Li! —