VANGIN KEVÄT.
Reading edition
Paistoi kerran päiväkulta, heloitti heleä pouta läpi ruutujen rumien, särörautojen raoitse. Tanssi säihkyvät sätehet, leikki lapset päiväkullan sellin seinällä hämärän.
Aloin siitä arvaella talven vallan taittuneeksi, tietää tuostapa osasin kevään kohta kerkeävän.
Itse nousin ikkunahan kiipesin lasin lähelle. Taakse tankojen tähysin: joko armas aurinkoinen on lumen sulaksi saanut? Joko nousee nurmen nukka, kohoo kukkanen korea. Onko saanut Suomellemme kiurunen koreakieli, Hitain taivosen tasolla siniaukeeta sipuen, nousten kohti korkeutta, soitellen sulosäveltä.
Noita huomata halasin Töitä kerkeän keväimen.
Katsoin ristikon raosta; lumen näinpä lähteneeksi pois jo vankilan pihalta. Siitä ei silmälle iloa. Rujatunkiot törötti siinä alla akkunani. Tuosta katsoin kauvemmaksi, sivu muurin silmäelin. Eipä koreaa kohannut sielläkään ei silmä nähnyt nurmikkoa nousevaksi, kukkaista kohoavaksi.
Paistoi kirkas päiväkulta, heloitti heleä pouta paljahille paatosille, kaljun kallion kylelle
Enpä kuullut kiurun ääntä, leivon laulua iloista. Liiaksikin lintusia muurin päälle kun pälysin, vakavat varikset siinä haaskalinnut haastelivat kesän tuumien tulosta. Aina lensihe lähelle tuiskahteli tunkiolle, etsi einehen paloja, ruuan tähteitä tähysi. Siitä siiville kohovi, yläilmoihin yleni, raakkuen hyvät hyvästit.