TIHUTYÖ.
Reading edition
Honkia pohjan vihuri puistaa, hurjana vinkuu raivossaan, aikoen irti kiskoa, suistaa maahan ne kaikki juuriltaan.
Yö nokimusta, myöhä on. Laitaa metsikön yksin kiertävi mies. Minne näin rytöpolkua kaitaa johtavi nyt sydänyöllä ties?
Yössäkin säihky synkeä ihan silmistä lieskana leimahtaa. Sielua syövän, polttavan vihan loimua lienee kauheaa.
Tummana talojen ryhmä liki metsikön reunaa häämöttää. Tuika ei tulet, ihmiset siki nukkuvat. Raivoo myrskysää.
Hiljensi mies jo käyntinsä vinhan, seisovi vaiti, kuulostaa ääniä yöstä. Hymynsä inhan, riettaan pimeys verhoaa.
»Hyvä on», näinpä virkkavi, »valo tuika ei ykskään. Työhön siis! Kohta on punaroistojen talo tuhkana, taikka mun vieköön hiis!
Miksi he astui tielleni, laati sääntöjä, joista mä huoli en, uhkasi hullut, tilille vaati töistäni, konnaksi pauhaten.
Äsken jo oli painavin telkein ovi se suljettu. Riemuitsi valkeat miehet. Lemmonko elkein auki he salvat kirvoitti.»
Ääneti tietään astuvi. — Kuja aidattu siinäpä aukenee. Vierellä sen talo hirsinen, luja. Nyrkkiä sille hän heristelee.
Hiljaa hiipien saapuvi pihaan, suojahan kiertää nurkan taa. Sytyketuohet, kätketyt hihaan kiirehin esille tempoaa.
Nuolevat seinää tuliset kielet, yltyvi tanssi vimmaisin. Hirveä voima, hetkessä nielet sen mitä vuosissa luotikin.
Herääpi ihmiset, rientävät luokse, ilmoille liekit hulmuaa. Auta ei siinä häärinä, tuokse, maahan katto jo romahtaa.
Reunassa metsän kaiken sen näkee mies, joka kuusehen nojautuu, kuinka he turhaa auttaa käkee. Hirtehisnauruun vääntyvi suu.