PIHARUOHIKOLLA.
Reading edition
Junavaunusta horjuen laskeutuu punavankeja; maalle nyt pääsevät he. Sulotuoksuja henkivi nurmi ja puu, suvilintuset laulavat: riemuitse!
Ohi käy rivi kaamea, ryysyinen, moni kuoppainen siinä on poski, — ja suu se on kaartama tuskien piirteiden. Niin verkkaan tietä he laahautuu.
Talo tuolta jo kunnaalta häämöttävi. Sitä kohti on suunta; jo saapuvat luo. Piharuohikko vehmas houkutteli, — syli pehmeä tuo levon lauhkean suo.
Hepä siihen nyt uupuen lyyhähti niin, käsi voimaton ruohoa nyhti. He söi sitä nälkänsä tuskihin. Ympäröiviin ei koskenut tuo, he sen pilkaksi löi:
»Mitä huolta nyt ois, kun jo punikit sai kesälaitumen oivan.» — Ne ilkkuilijat sukujuurta he samojen miesten kai, jotka ristille lyötyä herjasivat.