KEVÄÄN TYTTI.
Reading edition
Jälkehen verisen vainon, taiston talvisen perästä kerkeä kevähän tytti kultakutrinen, korea, simahuuli, silkkihuntu keijuna ketoa kiisi, notkeana nummen viertä. Tuosta harjulle halasi, kiipes vuoren kiirehelle.
Siitä silmäsi sivumma katsehella kaunoisella. Mihin katseensa kajosi siitäpä lumi sulavi, mihin silmän siirteleikse heti routa raukenevi, kirpoavi kirsi kylmä.
Kerkeä kevähän tytti hajahapsi, hienohelma, tuosta astuvi alemma, laskehtihe laaksomaille; kulki koivikon korean, notkui nurmen nukkavierun.
Kuhun koski kengän korko, siihen kukkanen kohosi. Mihin polki pieni jalka siihen nousi nurmen nukka. Missä huntunsa hajotti, silkkiliinan liehahutti siinä puhkes lehti puuhun.
Kerkeä kevähän tytti, kevään impynen ihana laulun heljän helkähytti huulilla hunajasilla. Sanat helminä helisi, kultakelloina kulisi.
Herkesi heleä ääni, vaimeni sorea soitto. Tyhjään eipä ehdykkänä, ilo ilmoihin hupene. Syntyi siitä sirkkusia, korentoisia kohosi. Silkkisiipiperhosia helovärein hohtavia siitä ilmoille yleni.
Kerkeä kevähän tytti, kultakutrinen, korea liehui perhojen perässä, leikki sirkkain siskosena. Nauru hopeena helisi huulilta hymyäviltä, siitä sai puronen soinnut, vesi heljä helkkehensä.
Yhtä eipä tytti tainnut, kevään keijunen osannut: vehreällä verhoella, kirjokukkasin kutoa jälkiä so'an orihin, kalman kauhean kavion.