BALLAADI VAINON AJOILTA.

Satain salpojen takana, sellin harmajan hämyssä nainen valju vaikerehti, mustakulma näin kujerti: »Ylen aikoja on vierryt, monta kuukautta kulunut, vuotta kaksikin ka'onnut näkemästä kullan kannon, kä'en viime koskennasta, suukon saannista suloisen.

Olipa tulossa talvi, aika joulun joutumassa, kulta silloin kauas kulki pahansuopia pakeni.

Ve'et vetreät valutin sinisistä silmistäni lähetessä lähtöhetken. Kätes kiersit vyötärölle, povellesi pääni painoit vasten rintoas rakasta. Siinä sain suloisen suukon, kuulin lempilausehisen.

Heltisi kätesi hellä, vyöhyt vahva vyötäröltä. Pian pistihet pihalle. Hyvästiksi herttaiseksi, viimeiseksi viestiseksi heitit hellän katsehisen.

Huoli tunkihe povehen, mure musta mieleheni, kun näin kultani katosi synkän kuusikon sylikin, taakse taajan honkametsän.

Tuon en jälkehen tavannut.

Tuosta kuukausi kuluvi, vieri viisi viikkokautta, jopa veivät vankilahan panivat pahan sijalle.

Täällä kolkossa kolossa päivät päättymättömiä, vaivoin viikot vieriävät, tuskin kuukau'et kuluvat. Aina muistan armastani apeoina aamusina. Muistan puolison poloisen iltoina ilottomina.

Kolmasti lumi sulanut, valkovaippanen valunut, kolmasti kevät kerinnyt, versonut on nurmi vehmas siitä kun sinut tapasin.

Kukat kolmasti kohonnut, kolmet lehet koivu saanut, tuomi kukkaset koreat minun koi'on koskematta.

Kahet on maalla marjat ollut, punapuolaset aholla poloisen mun poimimatta.

Kahesti kesäiset linnut muille maille muuttanehet vangin kurjan kuulematta sulosuitten soitteloa helkytystä heljäkielten.

Vieläkö minun poloisen tavanneepi talvi uusi, saavuttaapi syksy kolmas tässä paikassa pahassa ou'ossa olosijassa?

Lensi kyyhkynen kylästä kaunokaula kaupungista sellin laskihe lasille. Mursihe valio vaimo murusia muutamia, ripotteli rippehiä. kyllin syö'ä kyyhkyläisen.

Kysyi kyyhkyltä poloinen usein linnulta uteli: »missä mairut matkaelit, kussa kaarsit kaunokaula? Tuletko meren takoa, yli selkien sinisten vellovan vetosen poikki? Näitkö tummatukkaistani matkoavan maata pitkin? Käviikö kylässä kyyhky, missä armaani asuvi, omani olostelevi? Puhu kultainen puluni, hohtokaulani kuherra!» —

Sanoi siihen juovasiipi: »kulkenut en kaukomaita, mennyt en meren ylitse; ole en omaasi nähnyt, kaivattuasi kohannut Kuljin kultani keralla, oman kanssa kaunokaisen. Liitelin ihanat ilmat, siniaavat siivin sousin, valkopilvien pihoille, luokse hohtohattaroi'en.» Näinpä lauloi lieto lintu, puheli pulu, sorea.

Kulkevi so'an sanomat tie'ot tarkat taisteluista. Muurin yltävät ylitse, käy läpi lukitun uksen.

Haastelevi vaimo valju kuultua verisen viestin: »oma oisipa uroni miesten parhai'en parissa tuoksinassa taiston tuiman!

Olet mieleinen minulle, jospa kannat kalpoasi eestä aatteen armahaisen.»

Vietti vaimo päiviänsä surren sulkujen sisällä kaihoin vankikammiossa.

Miespä maita, matkoavi, Uros urkeni ulomma.

Muisti vaimon valkeaisen, Naisen nauravan kotona.

Mies se mielevä puheli, noinpa haasteli halulla: »vieläkö minua muistat kaipaelet kultoasi? Tokko tahtonet takaisin suvainnetko saapuvaksi poloisen palajavaksi?

Poves onko pohjukassa vielä rahtu rakkautta? Sykkiikö sy'än sinulla yhä eestä ystäväsi?»

Aika kulki kulkuansa. Mies nyt toimissa tosissa, partaurhojen parissa askarteli aatetyössä.

Yhä muisti marjuttansa mustakulmoa murehti. Näin nyt haastoi huolissansa uros uhkea pakisi:

»Kusta löy'än kultaseni mistä omani osannen, täältä poi'es kun palajan koitunen kotisijoille? Yhytänkö ystäväni uroon uu'en kainalossa vieraan vierellä verevän?

Jospa ystävän yhytän kaunon toisen kainalossa, painuvan povea vasten ojentaman olkapäälle, toki toisen surmoaisin, tahi tappanen molemmat!

Eli ehk'en soimaele, ehk' en kurjoa kiroa. Ovelta takasin työnnyn ukselta jo poi'es pyörrän, vaikka on sy'än sytenä.»

Aika eellehen eteni, Uro urkeni ulomma. Saapuvi sotisijoille, tuli tappotanterille Kantoi kauno kalpoansa puolesta hyvän asian, tempasi teräksen vyöltä eestä aattehen ylevän.

Tuli tuimat syksyn tuulet kylmi kukkaset koreat. Puunti puolaset mäellä, lehet koivun kellertivät, pihlajat punassa hohti.

Saapuvi paha, sanoma, vierivi viluinen viesti naisen valjun vankilahan, koppikin kovaosaisen: »Kuoli kultasi sorea, kaatui kalvan kalskehessa, miesten miekanmittelössä.»

Saatua surusanoman vaikerteli vaimo vaisu: »Lähtenen manan majoihin painun tuonelan tuville, tästä huolihuonehesta kauheasta kammiosta, koska kuoli kulta kaunis sortuihe sorea sulho.»

Silloin muisti hän emosen, äitikultansa kotona. Muisti äitinsä murehen vanhempansa vaivan suuren.

Tuosta helmiksi heruivat, kyyneliksi kirposivat iltojen ikävät kaikki, öitten mustien murehet.

Äiti kirjeen kirjoitteli, emo saatteli sanoman taakse rautaristikkojen. Noinpa virkkoi vanha vaimo: »Tytär telkien takana, lapsi vaisu vankilassa olet mielessä minulla, muistossa murenematta. Kyynel virtana valuvi tähtesi tytär poloinen, eestäs lempilapsueni.

Aamulla anivarahin toiset töillensä menevi, ahkerat ahertamahan, minä muistan marjuttani. Päivin kaikin kaipaelen tytärtäni tuutimaani, käsivarsin kantamaani. Ilta kun tulevi tuosta, levon aika aukeavi, maata miekkoset menevät siirtyvät leposijoille. Minä vanha vaimo kurja saa en silmähän unosta ainoalta aatokselta: saatko vaisu vankilassa unhoa unettarelta? Ristin rinnalle käteni, polo painun polvilleni, rukous kohoopi kohta isälle ikihyvälle puolesta tytär poloisen.

Oipa lempilapsueni, tytär tuskin tuu'iteltu, kaikki haikeat halusi synkimmät sy'änsurusi heitä helmahan Jumalan! Siitä auvo aukeaapi, lohtu lempeä tulevi. Vaikka konsaan et kohanne elossa emo poloista, saanen laivahan salissa asunnoissa autuaitten sulkea sinut syliini. Kukaan siellä ei erota, pahansuovat poi'es raasta.»

Vaimo vuoteella viruvi, avosilmin siirteleikse. Poltto suonissa palava, rinnassansa tuska tuima.

Emon saatua sanoman, viestin vienon äitivanhan, suru itkuksi sulihe, pisaroiksi rinnan pinne.

Voihki vaimo vuotehella: »Oipa nyt oma emonen, äiti kallis kantajani, lopun tunnen jo tulevan, piinan pitkän taukoavan.

Nähä en sinua, saane, heittyä en helmanasi. Suloiset luin sanasi, lauhat lempilausehesi, tunsin tuosta maamon mielen, äiti, äänesi tajusin. Kiitos kulta äitiseni, kiitos hoivasta, hyvästä, hempeästä hellinnästä! Ällös maamoni murehi, vaikkapa varahin painun mullan mustahan povehen! Ehk'en toivo taivahia, tieän tehneeni parahin, osanneeni oikeahan, näin kun kannan kahlehia puolesta pyhän asian. Hyvästi emoni hellä! Katkeaa jo kahle julma, pääsen paulasta pahasta oman puolison povelle.» Ääni vaisu vaimenevi voihkeeksi kivun kipeän.

Yksin vietti yönsä pitkän. Aamuauringon sätehet pilkki pienestä lasista, löysi vaimon vuotehelta. Kerran henkäs hento rinta, käsi valkea vavahti.

Kyyhky itki ikkunalla, hohtokaulanen kuhersi kuolemata naisen nuoren.

Saivat äidille sanoman tie'on tarkan tyttärestä: »Sairas salpojen takana, siukka muurien sisällä on nyt lempilapsuesi.»

Läksi lasta katsomahan, omaa tyrmähän tytärtä. Kysyy portilla poloinen: »Nähä saanko sairastani, lempilastani kohata?» Vastas vartija vihainen: »Kuoli kurja tyttäresi.» Kysyi vielä vaimo vanha: »Saanen kuollutta kohata, panna paarille poloisen, asetella arkkusehen?» Vartija äkänen äyski: »Jo on kuollut kuopattuna, mullan pantu jo povehen.» Portin paiskasi pahasti, tylyn työnsi kiinni uksen.

Maahan vaipui vanha äiti, rinnassa tulinen tuska, oas pistävä povessa. Itki maassa marsuttansa, tuonen tuhoja, nureksi: »Oisit taatto taivahinen minun korjannut kotia vanhuksen vaeltamasta, kun nyt kutsuit naisen nuoren, valkeaiseni valitsit. Oipa lapseni omani! Pienenä sua pitelin sylissäni sylkyttelin, hoi'in hellin helmassani, vierahan vihattavaksi, pahain syyttäsi sysiä. Poi'es kuolit kukkaseni, punapuolani putosit kä'en hellän hoitelutta.

Oisin ottanut omani, asetellut arkkusehen, pessyt pehmein kätösin. Oisin puhtaihin pukenut, vaalitellut valkeahan. Kultasuortuvat sukinut. Kukat pannut kulmillesi, punaruusut rinnan päälle. Tie'ä en tytär poloni, mihin sun pahat panivat, hautasivat kerjäläiset. Ei kukaan kumpuas kukita, solmi sulle seppelettä.

Mihin nyt kuljen kurja vaimo? Kusta koito saan kotini, mistäpä majan matalan? Poissa on vävy väkevä, poissa mairut marjaseni.» —

Nousi kurja kulkemahan, vavisten vaeltamahan, tietä käymähän kivistä.