HELMI.

On Helmi tylli äidin apu parhain; niin näppärästi tekee askareet, hän hoitaa pikku siskot, kantaa veet, ja käypi maitojonoon aamuvarhain.

Pimeä aamu; tuuli vinha kovin ohuiden käypi läpi vaatteiden. Hän seisonut on siinä värjyen ja kasvoin sinertävin pitkän tovin.

Jo ulkopuolia maitokaupan oven jokunen varhaisempi odotti, kun Helmi pieni tuohon kerkesi rivikin käyden, täytteheksi loven.

Kuluvat tunnit; kylmemmäksi viima se yltyi, lunta alkain ryöpyttää. Sen hiutehet on jäätä terävää, mi sattuu kasvoihin kuin piiskan siima.

Väristen vilusta hän yhä kokee sijansa urheasti säilyttää. »Jo aivan kylmää lapsen tämä sää», näin ympärillä seisovaiset hokee.

Nyt viimein kauppa aukes. Kiireisesti ovelle joukko syöksi. Sysien ja toisiensa eelle hyökäten he ryntäs, mies ken rytäkässä kesti.

Perästä monen rynnistyksen, vaivan jo Kelmikin se maitotilkan sai. »Nyt pieni veikko riemastuupi kai», hän miettii, tyytyväisin mielin aivan.

Käy vastaan vallaton nyt poikaparvi mi koulumatkalla on. Rikasten he lapset. Helmin tuuppaa ilkkuen nyt käytävältä, kumoon häijy Arvi.

»Pois kerjäläiset tieltä», kirkuu nulkki ja joukko naurain kulkee matkojaan. Tuo pieni häijyläinen riemussaan on heimonsa niin oivallinen tulkki.

Voi kuinka kirpas Helmin mieltä pilkka! Kotiinsa nyyhkien käy huolissaan, ei pikkuveikko saa nyt maitoaan kun maahan kaatui vaivoin saatu tilkka.