99. Punkaharjusta.

Oli kerran miestä kolme, jotka sattuivat Savosta kulkemahan kuuluisahan, haluisehen Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, joss' on saari salmen suussa; yli salmen saatettihin sille puolen Punkaharjun. Astuvat ylämäkeä, kääntelevät, katselevat, istuvat, ajattelevat; kuuntelevat kukkumista, kesä-linnun laulamista, kuinka siinä linnut lauloi, linnut lauloi, metsä soitti, antoi aurinko ilonsa, päivä paistoi pitkin nientä; siitä koko luonto liikkui, ilma silmissä iloitsi, ilahutti ihmiskunnan. Kaikki' näitä katsellessa, läikkyviä lähtehiä, järven, lahen lainehia, kerran vielä keskenänsä miehet mielestä hyvästä puhelevat puolestansa: "Kun ois tässä kukkasia, lehtipuita lempehiä, oksakaan omenapuuta, oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asunto-maata!" Tuosta kärryihin kävivät, rupesivat rattahille. Ratas vieri tietä myöten, aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä sekä harjua haluista; siell' on puista portti tehty, katu-varret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, kun on kuu kokohon pantu, kun on aurinko aljettu, laskettuna maan perustus! Viel' ei vaivu vuoliaiset, eikä arkut alta murru!