100. Savolaisen laulu.

Mun muistuu mielelleni nyt Suloinen Savonmaa, sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt, tää armas, kallis maa. Kuin korkeat sen kukkulat, kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaisat, ja lehdot kuinka vilppahat, kuin tummat siimehet! Sen salot kuin siniset on, puut kuinka tuuheat, ja kuin humina hongikon Syv' on ja jylhä, ponneton, ja tuulet lauhkeat! Ja kussa tähdet tuikkavat kovalla talvella, ja kussa Pohjan valkeat suloisemmasti suihkavat kuin Savon taivaalla? Tok' yhtä vielä muistelen, sen suihke armaampi, se silmä on savottaren, johonka taivas loistehen ja sinens' yhdisti. Me emme liioin kerskuko, sanomme kumminkin: Muu Suomi, ellös ilkkuko, jos meill' on hoikka kukkaro, jos köyhiks' keksittiin. Useinpa pelto kultainen se sulla kellerti, kun meidän vaivat, viljehen kumohon löi vihollinen ja poltti tuhkaksi. Ja monta kertaa sattui niin, kun meitä vainot löit, kun vaimot, lapset kaadettiin ja miehet sortui sotihin, sä rauhan leipää söit. Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut, ja meidän vaarat virkkoa, ja meidän laaksot lausua, sanella salmensuut; niin niistäpä useampi hyv' ois todistamaan: "Täss' Savon joukko tappeli, ja joka kynsi kylmeni edestä Suomenmaan!" Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, ja mulle ei mikään niin soi kaikesta, minkä Luoja loi, kuin: "armas Savonmaa!"