48. Kuva.
Reading edition
Mun huonehessani seinäll' on yks kuva halpa ja koruton, se siinä ollut on monta vuotta, ja aina ihaelen ma tuota. En tiedä mi siinä viehättää, lumenko peittämä harmaa pää, vai surun uurtamat vaot nuoko, vai silmän lempeä tuike tuoko. En tiedä; mutta niin lämmin on sen läheisyys kuin auringon, ja ompa kuin hänen katsannastaan heloittais taivahan rauha vastaan. Ma tuntikausia ihaillen kuvoa tuot' yhä katselen. Ei sulho kultoaan punastuvaa niin tyystin katso, kuin minä kuvaa. Ja kun ma katson, niin vähittäin herääpi muistoja mielessäin, niin armahaita, niin ihanoita ja kaivatessani katkeroita. Ma poies mennehen polvekseen nään lapsuusmaailman riemuineen, nään kynttilöitä ja joulupuita ja ystävyksiä hymysuita. Ja ompa kuin kuva elon sais ja mua hellästi katsahtais, ja ompa kuin hänen katsannastaan heloittais taivahan rauha vastaan. Ja senhän vuoksi niin lämmin on sen läheisyys kuin auringon. Mut ken se ompi se armahainen? Mun oma äitini on se vainen.