63. Karhu.

1.

Karhu on suurin petoeläin Europassa.

Ollen luonteeltaan epäluuloinen ja arka, kätkeytyy se etäisiin salomaihin, missä metsät eivät vielä ole harvenneet eikä uutis-asutuksia ole perustettu. Ennen muinoin oli se paljon yleisempi, asuskellen kaikissa osissa maatamme.

Harvoin tavataan karhu vuorilla ja ylävillä mailla, koska sen on niillä vaikea elatustaan löytää; sitä vastoin viihtyy se hyvin suurissa ja tiheissä metsissä, missä sillä on runsaasti saatavissa juuria ja mehukkaita kasveja sekä mustikoita, puolukoita ynnä muita marjoja. Nämä ynnä muurahaiset ovat nuoren karhun pääasiallisena ravintona. Kun se on tullut vanhemmaksi sekä päässyt lihan makuun, syö se mieluimmin tätä ruokaa. Silloin se käy karjan kimppuun.

Karhu on mainion voimakas eläin. Se voi, takajaloillaan käyden, kantaa hevosen tai lehmän etukäpälillään. Se osaa uidakin kauan ja nopeasti, ja kuumina kesinä kylpee se usein vedessä. Peloitettuna juoksee se nopeasti, mutta kömpelösti. Sillä on hyvin kehittyneet aistit: näkö on tarkka, kuulo hyvä ja hajuaisti erittäin hieno. Senpä tähden ihmiset vaan harvoin saavat sitä kesällä metsissä tavata.

Karhu ryntää muita eläimiä vastaan aina kahdella jalalla. Siten voi se vapaasti käyttää etukäpäliään saaliinsa kaatamiseen.

Vaikka karhu luonnoltaan on villi ja kiukkuinen, ei se kuitenkaan hyökkää ihmisen kimppuun, ellei sitä ole suututettu. Haavoitettuna ahdistaa se raivoisasti metsästäjää, varsinkin jos tämä pelkää ja juoksee pakoon. Mutta jos metsästäjä häikäilemättä käy karhua kohden, lähtee se useimmiten tiehensä ja osoittaa kiukkuansa vaan sammalille ja kannoille, heitellen niitä sinne tänne. Omituista on, että se vaan harvoin lyö ihmistä käpälällään; tavallisesti koettaa se puremalla tätä haavoittaa.

Kesällä karhu on aina laiha, mutta syksyllä, kun se kypsyneistä marjoista saa runsaasti ravintoa, lihoo se suuresti. Lokakuun loppupuolilla lakkaa se syömästä. Marraskuun keskitienoilla menee se pesäänsä, jonka se jo sitä ennen on valmistanut. Jos sitä ei häiritä, makaa se siinä koko talven yhtämittaisessa levossa.

Karhun pesänä on havuista, sammalista ja kanervista tehty vuode, jonka se laatii milloin mihinkin: vuoren-onkaloon, ulkonevan kallionkyljen alle, kaatuneen puun juurien alle, tyhjennettyyn muurahaispesään, maakuoppaan y.m. Kerrotaanpa sen joskus asettavan pesänsä suureen puuhunkin, milloin sen runko on sattunut jakautumaan kolmeen tai neljään haaraan, joiden väliin pesä mahtuu. Ennenkuin se menee pesäänsä, makaa se muutamia päiviä sen ulkopuolella avonaisella paikalla, tullakseen vakuutetuksi siitä, että pesä on turvallisessa paikassa. Vanhat uroskarhut makaavat usein koko talven paljaan taivaan alla, toisinaan aivan lumen peittäminä.

Vaikka karhu ei talvella mitään syö, pysyy se kuitenkin syksyisessä lihavuudessaan. Ja metsästäjät vakuuttavat, että naaraskarhu, joka talvileponsa aikana synnyttää penikkansa pesään, elättää niitä niin hyvästi, että ne ovat jotenkin lihavia ja suuria, kun ne emän kanssa lähtevät pesästä. Eikä emä kuitenkaan sillä aikaa mitään syö.

2.

Karhuja pyydetään monella tavalla.

Kun on satanut lunta paksulta, menee metsästäjä tammi- tai helmikuussa muutamain seuralaisten kanssa pesälle. Jos tämä on kallion reunan alla, työntää kaksi heistä kankensa pesään siten, että ne käyvät ristiin. Karhu ryntää ylös ja pyrkii pesästä pois, mutta kanget ovat edessä; ja metsästäjä tappaa sen silloin pesään. Mutta jos karhu syöksyy ulos, ennenkuin kanget on työnnetty pesään, päästää metsästäjä koiransa sen kimppuun ja lähtee hiihtäen ajamaan sitä takaa, kunnes hän sen saavuttaa ja ampuu kuoliaaksi.

Kun karhu on kaatanut jonkun eläimen ja syönyt sitä kylläksensä, jättää se tavallisesti jäännöksen paikalleen tai kaivaa sen maahan. Kun tuollainen haaska keksitään, tehdään ampumamatkan päähän suojus, johon asettuu yksi tai useampia metsästäjiä varustettuina ladatuilla pyssyillä. He odottavat karhua jälleen haaskalle aterioimaan. Tavallisesti se tuleekin vuorokauden tai parin perästä ja saa silloin surmansa.

Monella muullakin tavalla voipi karhu joutua pelottoman metsämiehen saaliiksi. Onpa joskus tapahtunut, että yksinäinen puunhakkaaja metsässä kävellessään on äkisti tavannut karhun ja kirveellään sen surmannut. Mutta rohkeutta ja kylmäverisyyttä sellaiseen tekoon tarvitaan.

3.

Esi-isämme pitivät karhua melkein jumalallisena olentona. Vanhoissa runoissamme ylistellään sitä monella tavalla ja annetaan sille monenmoisia lempinimiä, niinkuin "mesikämmen", "metsän kuningas", "metsän omena" y.m. Ja kun karhu oli kaadettu, pidettiin sen kunniaksi juhlallisia peijaisia, joissa laulettiin runoja kuolleen salon-uroon kunniaksi. Ja voipi sanoa, että kansa nytkin vielä katselee tätä "metsän kuningasta" jonkinmoisella kunnioituksella. Siihen on nähtävästi syynä sen mahtava voima, sen niin sanoaksemme "suora" luonto, josta on kaukana esim. revossa ja sudessa tavattava viekkaus ja kavaluus, sekä se peloton vastarinta, jota karhu ärsytettynä ja kuoleman uhatessa osoittaa. Kalliin nahkansa ja hyvien tapporahojen vuoksi, jotka sen kaatamisesta saadaan, on tämä otus alituisen vainon ja hävityksen alaisena. Tiheämmin asutuilta seuduilta on se jo hävinnytkin melkein sukupuuttoon.