58. Rehellinen työ.

1. Älä koskaan häpeä rehellistä työtä. Arvosi ei riipu siitä, mitä työtä toimitat, mutta kyllä siitä, miten sitä toimitat. Jokainen rehellinen työ, jota huolellisesti tehdään, on kunniallinen. On nuoria, joiden mielestä moni ruumiillinen työ on alhainen ja alentava; mutta he erehtyvät suuresti.

Ihmiselle on joka päiväksi määrätty ruumiillista ja henkistä tehtävää, ja siitä, miten ihminen sitä tekee, siitä riippuu hänen arvonsa. Työ, jota tehdään ihmisten hyväksi ja oikeassa mielessä — oli se mitä laatua tahansa —, on aina ylentävää; mutta työ, jota teemme vastenmielisesti ja orjallisessa hengessä, — se alentaa. "Jos olisin kengänparsija", sanoi kerran eräs jalo kristitty, "niin pyrkisin maailman parhaimmaksi kengänparsijaksi." Nuorukainen, joka aina tahtoo tehdä parastansa, oli hänen tehtävänsä kuinka halpa tahansa, kohoo hyvin pian.

2. Eräänä päivänä huomasi muuan kauppamies puotiansa sulkiessaan että viimeinen ostaja, köyhä, vanha ja raajarikko leski, oli unhottanut lattialle tiskin viereen pienen jauhosäkin. Kaikki palvelijat olivat jo lähteneet pois, ainoastaan yksi, joka joitakuita päiviä sitä ennen oli kauppiaan palvelukseen tullut, oli enää puodissa. "Ole hyvä ja vie tuo säkki vanhan vaimon kotiin", sanoi hänelle kauppias. Kun poika siihen ylpeästi vastasi: "En minä ole tänne juoksupojaksi tullut", heitti kauppias häneen säälivän silmäyksen, otti sitten itse säkin kainaloonsa, sulki puodin ja vei säkin vanhan vaimon kotiin, jättäen siihen ylpeän ja hämmästyneen pojan miettimään tekoansa.

Olen nähnyt kaupunginpoikia, jotka pitävät arvoansa alentavana kantaa kotiin torilta äidin ostoksia. Vaikka näkevät että äiti väsyy raskasta koria kantaessaan ja vaikka tietävät että siinä on ruoka-aineita heille, niin häpeävät he tarjota apuansa; "sen saattaisi joku toveri nähdä!" Mutta eipä näistä, jotka tällaista häpeevät, tulekaan kunnon ihmisiä, joll'eivät muutu toisellaisiksi.

3. Seuraava kertomus eräästä Amerikan suurimmista miehistä ansaitsee tulla kaikkien aikojen nuorison mieleen painetuksi.

Ylituomari Marschall oli hyvä ja ylevä mies. Hyvät ihmiset eivät ole ylpeitä. Ylituomari Marschall'illa oli tapana itse käydä torilla ostoksillaan ja itse kantaa kotiin, mitä hän oli ostanut. Usein näki hänen aamuisin torilta palaavan, lihamytty toisessa kädessä, kasviksia toisessa. Kerran näki hän torilla nuoren herran, joka kiroili ja oli tuskissaan, kun ei saanut ketään, joka olisi kantanut hänen kotiinsa hänen pienet ostoksensa. Tuomari meni hänen luokseen, nuhteli häntä ystävällisesti, kysyi missä hän asui ja sanoi, kun oli sen kuullut:

"Tehän asutte likellä minun asuntoani; minä tahdon kantaa ostoksenne."

Kun sitten olivat ehtineet huoneen luo, jossa nuori mies asui, kysyi tämä: "mitä olen velkaa?"

"Ette mitään", vastasi Marschall; "meillähän oli sama tie, eikä mytty minua ollenkaan rasittanut?" Sitten erosivat he.

"Tunnetteko tuota kohteliasta miestä, joka kantoi myttyni?" kysyi sitten tuo nuori keikari eräältä, joka oli nähnyt tapauksen.

"Tunnen kyllä. Hän on tuomari Marschall, Yhdysvaltain ylituomari."

"Miksi otti hän kantaakseen minun myttyni?"

"Kaiketi saadaksensa teitä ymmärtämään, ettette ole liian hyvä auttamaan itseänne."

Jotenkin samallainen kertomus on meillä suuresta Elias Lönnrotistamme. Hän kulki tavallisesti semmoisessa puvussa, ettei kukaan osannut aavistaakaan, kuka hän oli. Kerran kantoi hän rantaan erään nuoren ylioppilaan pyynnöstä hänen matkalaukkunsa ja souti sitten hänet järven yli. Mutta kylläpä ylioppilas häpesi, kun sai tietää, kuka kantaja ja soutaja oli.

4. Eräs nuori mies oli saanut kirjanpitäjän toimen kaupungissa, joka oli hänen kotiseudultaan etäällä. Hän matkusti ottamaan saamansa toimen vastaan. Mutta kun hän saapui perille ja pyrki sen henkilön luokse, jolta hän oli paikan saanut, olikin tämä tehnyt vararikon ja koko liike oli suljettu. Siinä seisoi tuo nuori mies nyt neuvotonna. Ei ollut hänellä rahaa eikä ystäviä. Oli talvinen aika, ja hänen siitä syystä vieläkin vaikeampi saada työtä. Mutta hän ei antautunut epätoivoon, vaan ajatteli: teen työtä mitä tarjotaan. Kävellessään kadulla huomasi hän erään talon kohdalla työmiehiä, jotka loivat lunta. Hän kysyi, eikö hän saisi auttaa. Siihen myönnyttiin. Hän sai lapion ja loi sillä lunta niin innokkaasti ja tarkasti, kuin olisi hän sitä tehnyt koko ikänsä.

Parin päivän perästä käveli talon omistaja lumenluojain ohitse. Hän oli rikas mies ja samalla hyvin huomaavainen. Ihmeekseen näki hän, että yksi lumenluojista oli erilainen kuin muut, näytti älykkäältä ja teki työtään reippaasti ja huolellisesti. Hän pysähtyi ja puhutteli tuota outoa lumenluojaa, joka vastasi kohteliaasti, mutta hyvin asiallisesti. Pari minuuttia juteltuaan pyysi herra lumenluojan tulemaan konttoriinsa. Ja siihen loppui lumenluonti. Tuo nuori mies sai talonomistajalta sen sijaan konttori-työtä, ja sitä hän toimitti yhtä tunnollisesti kuin lumenluontia. Hän sai isäntänsä luottamuksen ja kohosi hänen liikkeessään pian hyvään asemaan. Hänen menestyksensä johtui siitä, että hän ei kammonut halpaakaan työtä ja että hän tuota halpaa työtä teki huolellisesti ja reippaasti.