80. Kauneinta metsässä.

1. Niin, kauniina kesä-aamuna se oli ja aikaisin olikin; luulen, ett'ei kello ollut enempää kuin viisi, sillä aurinko oli vielä alhaalla ja koivun varjot näyttivät pitkiltä viheriällä nurmella. Isä ja äiti eivät sallineet, että nukuimme kauan aamusella, ja kotona oli vanha kalastaja, jonka oli tapana kello neljän aikana huutaa ikkunamme takaa: "nouse nuottasille! nouse nuottasille!" ja nuolen nopeudella nousimme vuoteelta; kyllä tuo alussa tuntui raskaalta, mutta lopuksi ymmärsimme, että on totta, mitä vanhat ihmiset sanovat "aamuhetki kullan kallis". Niin, niin, siksi tulee kauniisti käydä levolle jo yhdeksän aikaan illalla.

Mutta pitihän minun sanoa, miten oli aamulla metsässä. Niin, siellä oli viheriää ja raitista ja hyvin suloista. Siellä oli monenlaisia puita, alkaen pilviin ulottuvasta hongasta, joka kerran vielä aikoo korkeaksi mastopuuksi, tuohon nystyräiseen katajapensaaseen asti, joka lohdutti itseänsä sillä, että muka hänkin voisi kohota puuksi, jos karsittaisiin oksat ja latva ja sidottaisiin paaluun; vaan näetsen, siitä minä en huoli, sanoi hän; enemmän rakastan vapauttani. Ajatteleppas, jos olisin puu, niin lapset eivät tulottuisi minuun, kun tulevat poimimaan katajia ripotellaksensa tuvan lattialle pyhäaamuna.

"Se onkin ainoa, mihin kelpaat", sanoi kuusi, joka isostellen seisoi hänen ääressään. "Sinä olet omiasi poljettavaksi, raukka", arveli kuusi.

"Mitäpä siitä?" sanoi katajapensas. "Onhan siinä kyllä, että voin ihmisiä ilahuttaa hyvällä metsätuoksullani. Sitä paitsi kelpaan savustusaineeksi sääskien karkoittamiseksi ja kelpaanpa vielä kaareksi poikien jousipyssyyn, ja minun marjoistani keitetään nestettä ja siitä tehdään siirappia ja sitten..."

"Äläpäs nyt. Ole vaiti", sanoi pihlaja, "kuuluu kovin itserakkaalta, kun noin luettelee ansioitansa. Tahtoisinpa tietää, kuka on kaunein täällä metsässä. Mitä sinä siitä sanot?" Ja silloin pihlaja somasti ravisteli tuuheita, valkoisia oksiansa, sillä hän oli juuri nyt parhaimmassa kukoistuksessaan juhannuksen aikaan.

"Sitäpä sopii kysyä", korotti äänensä tuomi, sillä hän oli niin valkoinen, kuin olisi hän juuri ollut lumisilla; hän kukkii näet, hänkin juuri par'aikaa. "Miettikäämmepä tarkoin, kuka meistä mahtanee olla kaunein", hän sanoi. Ja samassa levisi tuomen lumivalkoisista kukista suloisin tuoksu.

Koivun mielestä oli tuo hyvin viisaasti puhuttu, sillä hän oli kauniisti järjestänyt pitkät, viheriät hiuksensa ja heilutti kepeästi kiharoitansa hiljaisessa aamutuulessa. "Minä olen ihan varmaan kaunein", ajatteli hän salaa itsekseen.

"Meidän pitäisi kysyä kukkasilta", sanoi vaahtera, joka levitti vilpoisen, tuuhean lehtikattonsa mättäiden yli, jotka olivat täynnä vuokkoja ja valokin kukkia.

"Se ei ensinkään ole tarpeellista", tiuskasi siihen mänty. "Kaunis on vasta se, joka on suuri ja voimallinen. Katsokaapas minua? Enkö ole mahtavan näköinen?" Ja sitte tekeytyi hän niin ankaran näköiseksi, että oikein pelottaisi muita.

Tammi seisoi tyvenenä ja kuunteli. "Narrimaista on noin arvostella omassa asiassaan", arveli hän. "Olenpa varma siitä, että jokainen teistä luulee olevansa kaikista kaunein. Kysykäämme siksi peipposelta, joka keinuu tuolla ylhäällä koivun latvassa. Hän ei ole puolueellinen."

Tuumasta toimeen; he kysyivät peipposelta. Mutta hän mietti asiaa kauan eikä tahtonut laulaa totuutta kaikkein kuultavaksi.

2. Sitte tuli kaksi pientä lasta, poika ja tyttö, jotka asuivat pienoisessa mökissä metsän rinteellä. Kun he lähtivät ulos varhaisena, ihanana kesä-aamuna, panivat he kätensä ristiin ja sanoivat: "Hyvä Jumala, mitenkä metsäsi on kaunis! Hyvä Jumala, miten sinun maailmasi on ihana! Hyvä Jumala, auta meitä pieniä, köyhiä lapsukaisia, että kasvamme sinun viisaudessasi ja todistamme sinun voimastasi ja ylistämme sinun armoasi kaikkena elinaikanamme!"

Kun puut metsässä kuulivat lasten rukouksen, vaikenivat he ihmetyksestä ja mielen liikutuksesta; heidän huminansa hiljeni melkein äänettömään kuiskaukseen, ja selvästi saattoi kuulla peipposen liverryksen, kun hän tuossa viserti koivun latvassa:

"Kaunis, kaunis on viheriä metsäni ja koko Jumalan luomakunta on kauttaaltaan kaunis. Mutta minä sanon teille, te puut, jotka kysytte, mikä on kauneinta metsässä, että kaikesta, mitä ihanaa ja kaunista Jumala on antanut kasvaa tässä seudussa, ei ole mitään niin rakastettavan hyvää ja viattoman suloista, kuin nämä kaksi lasta, jotka kiittävät Jumalan hyvyyttä kirkkaana aamuhetkenä. Sillä kauneus ja voima ja taito ja suuruus on kaikki mitätöntä, ellei ole nöyrää sydäntä, joka unohtaa itsensä, antaen kaiken kunnian yksin Jumalalle. Lasten rukous Jumalalle on parempi kuin lintujen laulu ja puitten viheriäisyys ja kukkasten tuoksu. Jumala teitä siunatkoon, rakkaat pienet lapset! Jumala teitä siunatkoon, pienet kukkaset elämän suuressa metsässä, ja antakoon teidän kasvaa viisaudessa ja armossa ijankaikkisesti!"