97. Suomen luonto.

1. Suomen luonto on milloin hymyilevän kaunis, milloin synkän surumielinen. Melkein kaikkialla tapaa siinä ylängöitä, laaksoja, vesiä ja soita. Ylängöt ovat tavallisesti havumetsäisiä kumpuja, mäkiä ja kangasmaita. Laaksoissa nähdään lehtimetsiä, viljeltyjä maita ja kyliä. Vedet ovat milloin jokia ja koskia, milloin sinertäviä sisäjärviä. Suot ja nevat ovat vesiperäisiä maita, joiden pinnalla silmä näkee vaan sammalta ja muutamia kitukasvuisia puita.

Laaksot ja alankoseudut ovat tavallisesti viljeltyjä. Laakson syvimmässä osassa juoksee joki tai välkkyelee sievä sisäjärvi, jonka rannalla usein on kirkko sekä kyliä siellä täällä. Kyläin välillä on peltoja ja niittyjä, ja etäämpänä rajoittaa tätä viljeltyä maata tumma metsä joka taholla.

Enin osa maamme pinta-alasta onkin vielä metsien peittämänä. Ne täyttävät laaksojen välillä olevat ylänköseudut ja erottavat siten viljellyt tienoot toisistaan. Varsin usein on tuollainen metsien rajoittama laaksoseutu erityisenä pitäjänä, jossa asukkaatkin kielensä ja tapainsa puolesta eroavat naapuripitäjäin asukkaista.

2. Vaikka kaikilla Suomen maakunnilla onkin nuo edellä mainitut päätuntomerkit, on niillä jokaisella kuitenkin luonnossa jotakin omituista, mikä erottaa ne toisistaan. Suomen pohjoisimmassa kolkassa, Utsjoen tienoilla, on maa kuivaa ja hedelmätöntä. Vuoret ovat alastomia, pyöreitä tunturikumpuja; niiden välisissä vesiperäisissä laaksoissa kasvaa vaan kitukasvuisia koivuja. Ainoastaan Tenojoen laaksossa, jota jyrkät vuoret suojelevat kylmiltä tuulilta, kasvaa koivu- ja mäntymetsää, mutta puut ovat matalia ja pieniä. Vähän etelämpänä, Inari-järven tienoilla, kasvaa jo vuorilla metsää; ja Ivalo-joen suupuolella saapi nähdä Suomen pohjoisimmat peltomaat.

Suolaselän eteläpuolella, Kemi-joen laaksossa, on tuntureita jo harvemmassa, kummuilla kasvaa metsää, ja niiden väliset maat ovat enimmäkseen kankaita ja upottavia nevoja. Näissä äärettömän laajoissa salomaissa ovat virrat melkein yksinomaisina kulkuteinä. Koskipaikoissa, joita on lukuisasti, sauvotaan veneet ylös tai alaspäin, aina matkan päämäärän mukaan. Virtain ja järvien rannoille on näiden seutujen harvalukuinen väestökin asettunut, raivaten sinne niittyjä ja pieniä peltotilkkuja. Maanselän itäpuolella olevat seudut ovat varsinaista vuorimaata. Kuusamoa kutsutaan pohjolan Sveitsiksi. Sen korkeilla vuorenhuipuilla pysyy lumi melkein koko kesän sulamatta.

3. Etelä-Pohjanmaa on rinnemaata, joka hiljalleen viettää mereen päin. Siinä on rinnatusten monta samansuuntaista jokilaaksoa. Näitä erottaa toisistaan matalat vuorenselänteet, jotka ikäänkuin kylkiluut ruumiissa kulkevat maanselästä mereen päin. Toisinaan ei näitä selänteitä saata ollenkaan huomatakaan, ne kun useinkin ovat maanpinnan tasalla. Kukin laakso on vanhoista ajoista asti muodostanut jonkinmoisen yhteiskunnallisen kokonaisuuden. Maa on nimittäin tullut viljellyksi pitkin jokivarsia. Jokien suupuolille rakennettiin ensimmäiset kirkot, ja sieltä kulki sitten viljelys rantoja myöten jokien lähteille asti. Tästäpä syystä ovatkin Pohjanmaan pitäjät aina näihin asti ulottuneet ikäänkuin pitkät vyöt meren rannalta Suomenselkään. Melkein kaikki vanhimmat emäkirkot ovat lähellä meren rantaa parin kolmen penikuorman päässä toisistaan, mutta niiden entiset kappelit ovat sisämaassa, joskus kymmenen ja vielä useammankin penikuorman päässä emäkirkosta. Kappelit tosin ovat nykyään jo itsenäisinä pitäjinä, mutta maakunnan muoto vielä ilmaisee, miten viljelys niillä tienoilla on kulkenut. Jokien rannat ovat tavallisesti parin virstan leveydeltä viljeltyjä.

Maantiet, jotka jokivarsia myöten johtavat rannikolta sisämaahan, kulkevat enimmäkseen hyvin asuttujen kylien ja viljelymaiden läpi. Matkustaessa esim. Kyrö-joen vartta saapi kulkea penikuormamäärin aaltoilevien viljavainioiden sivutse. Näiden viljeltyjen jokilaaksojen väliset paikat ovat metsiä, matalia vuoria ja laajoja, viljelykseen kelpaavia suomaita. Ylimalkaan on maa siellä tasaista. Suomen suurimmat tasangot löytyvät etelä-Pohjanmaalla. Siitäpä syystä kaiketi nuo tienoot ovatkin kaksi kertaa olleet sotatanterina, joilla maamme kohtalo on ratkaistu.

4. Aivan toisenlainen on Savon ja Karjalan luonne. Tämä osa maatamme on ehkä maailman järvirikkaimpia tienoita. Samalla on siinä tiheässä vaaroja ja kumpuja. Korkeita ja jyrkkiä hiekkaharjanteita kulkee siellä pohjoisesta etelään päin, ja näiden välillä on pitkät sarjat yksityisiä kukkuloita. Niiden väliset laaksot ovat, varsinkin pohjois-Savossa, pieniä ja ahtaita. Soita löytyy viljalti. Maa on hyvin kivikkoa, mutta heinä ja vilja kasvaa siinä hyvästi. Omituista Savon maisemille on, että, järvien rantoja lukuun ottamatta, tavallisesti vaan harjannepaikat ovat viljeltyjä. Niillä näkee kyliä ja peltoja, kun sitävastoin alavilla paikoilla on tiheitä lehtimetsiä, jotka hyvin menestyvät vanhoilla kaskimailla.

Kun kauniina kesä-aamuna joltakin korkealta mäeltä katselee savolaista maisemaa, on silmäin edessä mitä viehättävin näköala. Katselijan jalkain juurella leviävät vihannat lehtimetsät, joiden välissä ja ympärillä siellä täällä kimaltelee jonkun sisäjärven salmet ja lahdekkeet. Edempänä kohoaa ylänkö, jonka harjalla on harmaita kyliä, viljavainioita ja viheriäisiä lehtoja. Tämän harjanteen takaa näkyy toinen samanlainen ja samansuuntainen harjanne, vähän tummempana ja epäselvempänä vaan; ja äärimmäisenä, näköpiirin rajalla, voi ehkä vielä hämärästi nähdä kolmannen harjanteen, jonka metsiä, vainioita ja kyliä paljaalla silmällä ei enää voi erottaa. Siellä täällä kohoaa harjanteiden välillä vielä yksityisiä kukkuloita tummine havumetsineen.

Joka paikassa on erilaisia näköaloja. Jos jonkun suuremman sisäjärven rannalla nouset ylävämmälle paikalle, saat tuolla järvellä nähdä lukemattomia kauniita saaria. Toisinaan on järvenselkien välillä saari, jonka muodostaa pitkä hiekkaharjanne, mikä on ikäänkuin luonnollisena siltana rantojen välillä. Tällaisista saarista on tullut mainioksi varsinkin Punkaharju, joka kohoaa Puruveden kirkkaasta helmasta. Se on seitsemän kilometriä pitkä, mutta ainoastaan 3, paikoin 12 metrin levyinen ja noin 25 metriä korkea. Sen rinteillä kasvaa runsaasti kaunista havu- ja lehtimetsää. Sekä saaren oman kauneuden että niiden kauniiden näköalain vuoksi, joita se tarjoaa, käy siellä vuosittain paljo huvimatkailijoita.

Karjalan pohjois-osassa on luonto melkein samanlaista kuin Savossa. Harjanteet ovat siellä korkeammat, mutta loivemmat. Etelä-Karjalassa, Laatokan pohjois- ja luoteisrannalla, näkee sitävastoin graniitti-vuoria ja niiden välillä hymyileviä laaksoja. Maisemat ovat siellä samoin kuin myöskin etelämpänä, Vuoksen ympäristöillä, hyvin kauniita. Suomenlahden rannikolla on matalia vuoria, joiden välissä on tasangoita. Salpausselän ja Suomenlahden välisellä maalla tapaa paljo rapakiveä.

5. Samoin kuin Savossa ja Karjalassa, näkee Hämeessäkin kukkulain ja laaksojen, maiden ja vesien alituisesti vaihtelevan. Kuitenkin on maisemien luonto siellä vähän toisenlainen. Hämeen metsissä on etupäässä mäntyjä ja kuusia. Ne eivät ole ahtaissa laaksoissa, vaan harjanteiden huipuilla. Sieltä ne ikäänkuin suojelevat vartiat katselevat alas tasangolle, missä laajat vainiot ja kauniit, saarekkaat sisäjärvet leviävät niiden juurella.

Kehittyneemmän viljelyksensä kautta on Hämeen maisemilla, Savon maisemiin verraten, hymyileväisempi luonne. Kasvikuntakin on niissä rikkaampi. Vaahterat ja pähkinäpuut kasvavat etelä-Hämeen metsissä, ja viljavainiotkin antavat lukuisampia tuotteita. Paitsi tavallisia viljakasvia saapi siellä nimittäin nähdä runsaasti myöskin pellava-, nisu- ja herneviljelyksiä.

Hämeen pohjoiset osat ovat enimmäkseen korkeita hiekkaharjanteita ja kankaita. Ne ovat Suomen metsärikkaimpia seutuja. Valitettavasti ovat kulovalkeat ja metsänhaaskuu siellä saaneet aikaan sen, että paikoittain löytyy pitkiä aloja, jotka ovat aivan paljaat metsistä ja kasvavat ainoastaan kanervaa ja pensaita.

6. Satakunnan sisäosissa on luonto melkein samankaltaista kuin Hämeessäkin. Kun satakuntakin on rinnemaata ja jyrkempää, kuin muut Suomen rinnemaat, juoksevat vedet siellä ylimalkaan nopeammin, ja koskia ja putouksia on runsaasti. Ei missään Suomen maakunnassa ole vesivoimaa enemmän käytettävissä kuin Satakunnassa. Suomen suurimmat ja tärkeimmät tehtaat ovat niiden vesien varsilla, jotka Kokemäenjoen kautta laskevat mereen. Maakunnan keskitse, luoteesta kaakkoon päin, kulkee pitkä vuorenharju, jonka muutamat kohdat, niinkuin Pyynikin ja Kangasalan harjut ympäristöineen, ovat ihanimpia Suomessa. Satakunnan pohjois-osassa levenee Suomenselkä yläväksi hiekkatasangoksi, jonka laiha maanlaatu vaan niukasti ja usein riittämättömästi palkitsee viljelijän vaivat. Sitävastoin on Kokemäenjoen laakso Suomen enimmin viljeltyjä ja asuttuja seutuja.

7. Suomenlahteen viettävä rannikkomaa Salpausselän eteläpuolella kuuluu suurimmaksi osaksi Uuteen-maahan. Sielläkin on maanpinta ylimalkaan hyvin epätasainen, vähemmin kuitenkin maakunnan itäisessä osassa, jossa matalien vuorien välissä tavantakaa on suuria ja hedelmällisiä laaksoja. Länsiosassa, jossa Lohjanselkä kulkee, vaihettelevat vuoret ja kangasmaat. Salpausselän ja Lohjanselän välisessä kulmassa oleva laakso on luontonsa puolesta Hämeen kaltaista. Metsäiset kukkulat, kauniit sisäjärvet ja hymyilevät, viljellyt laaksot vaihettelevat sielläkin.

Uudenmaan saariston sisäosat ovat luonnon-ihania. Niiden kauneutta on monin paikoin vielä keinotekoisesti lisätty. — Uudellamaalla on paljo kauniita herraskartanolta, hyvin rakennettuja talonpoikaistaloja, viljavia vainioita sekä hyvin hoidettuja metsiä. Kaikesta näkyy, että viljelys siellä jo on vakaantuneempaa laatua.

Varsinais-Suomeen kuuluu Itämeren rannikko ja tämän ääressä oleva laaja saaristo. Rantamaalla, jota vesi on leikellyt lukemattomiksi saariksi, niemiksi ja lahdiksi, tapaa korkeita ja jyrkkiä kallioita sekä pieniä, hyvin viljeltyjä vainioita. Ei missään ole viljelys niin tunkeutunut jokaiselle pienimmällekin tilkulle, kuin täällä, Suomen vanhimman sivistyksen pohjalla. Täällä vallitsee Suomen manner-ilma lempeimmillään, ryytimaita näkee useimpien talojen ja torppainkin edustalla; mehiläisten hoito on yleinen; metsissä kasvaa tammia, saarnia, lehmuksia, jalavia y.m. pohjois-Suomelle tuntemattomia puulajeja. Saaristossa on kauniita paikkoja, esimerkiksi tuo runoilijain ylistämä, tuuheiden tammi-puiden peittämä Ruissalo y.m. Ja historiallisia muistoja tapaa täällä kaikkialla. — Maakunnan sisäosissa ovat vuoret matalampia, ja toisinaan tapaa suuria lakeuksiakin. Maanlaatu on kuitenkin pitkällisen viljelemisen kautta laihtunut.

Ahvenanmaa ympärillä-olevan saariston kanssa muodostaa erityisen maakunnan. Siinä on syvälle pistäytyviä lahtia ja vuonoja, pieniä kukkuloita ja viljavainioita. Lempeä meri-ilma sekä hedelmällinen maanlaatu ovat siellä synnyttäneet kasvikunnan, joka on rikkaampi, kuin missäkään muualla Suomessa. Niityt tarjoavat karjalle mehukasta ravintoa, jonka vuoksi karjantuotteet aina ovat olleet Ahvenanmaan vientitavaroita. Ylipäänsä on tuon pienen saaren luonto viehkeä ja miellyttävä. Talot ovat hyvin rakennetut ja useimmiten punasiksi maalatut sekä varustetut puutarhoilla. Tämä kaikki vielä lisää seudun kauneutta.