43. Ken unohtaa meidät viimeiseksi?

Tuomas niminen käsityöläispoika, joka työmatkoillaan oli kauvan oleskellut kaukana kotoaan, lähestyi iloisella mielellä kotikyläänsä. Aurinko oli polttanut hänen kasvonsa ruskeiksi, hänen hiuksensa ja vaatteensa olivat pitkästä vaelluksesta pölyisinä. Kun hän lähestyi kotikyläänsä, tuli häntä vastaan nuori mies, joka aikoinaan oli ollut hänen paras ystävänsä ja leikkikumppalinsa. Mutta tämä ei tuntenut kuljeksivaa vierasta. Murheellisena astui Tuomas kotikylänsä kujaa pitkin. Siellä näki hän sisarensa, joka hänen poissaollessaan oli joutunut naimisiin, istuvan naapuritalon ikkunan ääressä. Hän tervehti sisartaan ystävällisesti; mutta sisar ei tuntenut veljeään ja vastasi varsin kylmästi hänen tervehdykseensä. Kyyneleet tulivat Tuomaan silmiin ja kiirein askelin meni hän kotitaloaan kohti. Äkkiä näki hän edessään vanhan äitinsä, joka juuri tuli kirkosta. Tuomas tahtoi koetella äitiänsäkin ja sanoi sen vuoksi ainoastaan lyhyesti: "Hyvää iltaa!" Mutta äiti tunsi poikansa heti, lankesi hänen kaulaansa ja huudahti ilosta: "Oi, rakas poikani, rakas poikani!" — Ystävät voivat sinut unhottaa, siskosikaan ehkei sinua enää tunne, mutta äiti ei sinua ikinä unhota.