116. Antti sedän pakinoita.

1.

Oli suuri ilopäivä Kuusiston Laurilla, kun hänen setänsä, urkuri Antti Arvola, tuli Kuusistoon muutamiksi päiviksi kalastelemaan. Kuusiston läheisyydessä oli näet muutamia pienempiä järviä, joista kesäisin sai runsaasti ahvenia. Lauri, kaksitoista-vuotias kansakoululainen, sai noilla kalaretkillä olla sedän mukana. Antti-setä piti paljon pienestä kalastus-toveristaan. Hän oli puhelias mies, ja milloin ei kala ottanut oikein syödäkseen tai milloin hiljalleen soudeltiin pitkin järven selkää, silloin Antti setä jutteli Laurin kanssa monenmoisista asioista. Ujostelematta uskalsi Lauri sedältä kysellä, mitä vaan halusi. Ja paljon oli Laurilla kyseltävääkin, koulussa oli näet pojan tiedonhalu herännyt.

"Kuulkaapas, setä", sanoi Lauri, kun he veneessä istuivat onkimassa Särkijärven selällä, "se meidän Matti renki ei osaa edes nimeänsä kirjoittaa, vaikka on jo vanha mies."

"Eihän se niin kummallista ole", vastasi setä, "onhan vanhemman kansan joukossa vielä sellaisia, jotka sitä taitoa eivät osaa, kun he lapsuudessaan eivät ole saaneet mitään koulua käydä."

"Mutta parissa viikossahan tuon taidon oppisi", virkkoi Lauri. "Kun vaan kirjaimet oppii ja tavata osaa, eihän se ole konstikaan."

"Eihän se niin vaikea taito olekaan, kun sen saa nuorena oppia."

"Kukahan lienee kirjoitustaidon ensin keksinyt?"

"Se on vähitellen keksitty. Muinaisajan ihmiset koettivat monella tavalla saattaa ajatuksiansa näkyvään muotoon. Alkuperäisin tapa oli piirtää esineiden kuvia merkitsemään niitä vastaavia sanoja. Nuo kuvat aikojen kuluessa muodostettiin yhä yksinkertaisemmiksi piirteiltään, kunnes niistä vähitellen kehittyi kirjaimia, joilla merkittiin äänteitä."

"Missä maassa on kirjoitustaito ensin keksitty?"

"Vanhassa Egyptissä. Sen vanhimmat kirjalliset muistomerkit ovat piirretyt jo noin neljätuhatta vuotta ennen Kristuksen syntymää."

"Kylläpä ovat vanhoja."

"Nykyään, kun kirjoitustaito on niin yleinen, emme oikein pysty käsittämäänkään, miten suurenmoinen tämän taidon keksiminen on alkujaan ollut. Paljon on ihmishenki saanut ponnistella, ennenkuin se kömpelöistä ja hämäristä kuvakirjoituksista on johtunut kirjaimien keksimiseen ja käyttämiseen. Senpä vuoksi kirjoitustaito nykyäänkin vielä esim. Afrikan tai Australian raakalais-ihmisistä tuntuu kerrassaan ihmeelliseltä, jopa yliluonnolliselta. Muistuu mieleeni eräs tapaus, joka sattui englantilaiselle lähetyssaarnaajalle Williams'ille Rarotongan saarella, joka oli yksi Austraalian saarista.

"Kun hän eräänä aamuna tuli kirkon rakennus-paikalle, huomasi hän unohtaneensa kulmamitan kotiinsa. Hän otti lastun ja kirjoitti siihen hiilellä muutamia sanoja vaimolleen pyytäen häntä lähettämään kulmamitan. Sitten kutsui hän luoksensa erään saaren asukasten päämiehistä ja sanoi hänelle: 'vie tämä vaimolleni!' Mies, joka oli hyvin vilkasluontoinen, katseli lähetyssaarnaajaa aivan hämmästyneenä sanoen: 'Tämä lastuko on minun hänelle vietävä? Sittenpä on hän pitävä minua ihka hupsuna ja toruva minua turhasta juoksusta.' 'Ei suinkaan' vastasi Williams, 'mene sinä vaan lastullesi kiireesti!' Kun mies huomasi täyttä totta tarkoitettavan, otti hän lastun ja kysyi, mitä hänen tulisi Williams'in vaimolle sanoa. Williams vastasi: 'Sinun ei tarvitse sanoa hänelle mitään; lastu sanoo hänelle kaiken, mitä hänen tarvitsee tietää.' Tästä kummastui mies yhä enemmän ja piti mahdottomana, että lastu, jolla ei mitään suuta ole, voisi puhua. Uudistetusta käskystä riensi hän kuitenkin perille ja antoi siellä lastun Williamsin rouvalle. Tämä luki siinä olevan kirjoituksen, heitti sen maahan ja toi miehelle kulmamitan. Mies oli ihmeissään ja kysyi: 'Mistäs tiesit sinä että miehesi tarvitsee kulmamittaa?' 'Lastuhan sen sanoi.' 'Mutta minä en kuullut lastun mitään puhuvan', intti mies. 'Minäpä kuulin', sanoi rouva; 'lastu antoi minulle tietää, mitä mieheni tarvitsee; vie nyt kiireesti kulmamitta hänelle!' — Mies nosti lastun maasta ja lähti juoksemaan kylän kautta työpaikalle, lastu toisessa, kulmamitta toisessa kädessä. Ja vastaantulijoille uhosi hän Englantilaisten muka suurta viisautta, kun he saavat lastutkin puhumaan.

"Hänelle sitten kyllä koetettiin tuota salaisuutta selvittää, mutta se kävi sittenkin hänen ymmärryksensä yli. Taikakaluksi luuli hän tuota lastua ja kantoi sitä jonkun aikaa kaulassaan."

"Kylläpä oli tuhma", sanoi Lauri.

"Ehkäpä mekin olisimme olleet yhtä tuhmia hänen sivistysasteellaan", sanoi Antti setä.

2.

Seuraavana päivänä istuivat Antti-setä ja Lauri jälleen onkimassa. Lauri kertoi:

"Olin pari viikkoa takaperin isän kanssa kaupungissa. Päätin tällä kertaa viimeinkin päästä erääseen paikkaan, johon jo kauan olin halunnut. Olin nimittäin monasti itsekseni aprikoinut, miten oikeastaan kirjat ja sanomalehdet syntyvät. Kotona ei sitä kukaan osannut oikein minulle selvittää. Mutta nyt piti minun saada siitä selvä, minun piti päästä kirjapainoon. Isä sen viimein lupasikin; eräs hänen tuttavistaan vei minut sinne. — Siellä minä sitten näin, kuinka latojat latoivat irtonaiset metallikirjaimet vieretysten sanoiksi, riveiksi ja kokonaisiksi sivuiksi. Näin vielä, kuinka nuo ladotut sivut pantiin painokoneeseen ja kuinka ne tuon koneen avulla ensin mustattiin ja sitten peitettiin paperilla, joka painettiin niitä vasten niin tiukkaan, että nuo mustatut metallikirjaimet jättivät siihen kuvansa. Näin, kuinka tällä tavalla saatiin lyhyessä ajassa sadottain jäljennöksiä tuosta latomuksesta. Ymmärsin nyt, kuinka voidaan saada tuhansia arkkeja painetuksi, kun kerran yksi arkki on noilla metallikirjaimilla ladottu, ja kuinka samaa kirjaa voidaan helposti painaa monta tuhatta kappaletta. Mutta sanokaapas, setä, joko vanhassa Egyptissäkin tunnettiin kirjapaino."

"Ei toki", vastasi Antti-setä, "ei sitä tunnettu Egyptissä, eipä muinaisessa Kreikassa eikä Roomassakaan, vaikka näissä maissa oli hyvin rikas kirjallisuus. Kaikki kirjat siellä kirjoitettiin käsin. Ja niinpä tehtiin vielä kauan jälkeenpäinkin. Sillä kirjapaino keksittiin vasta noin neljäsataa viisikymmentä vuotta takaperin."

"Kertokaa, setä, jotakin sen keksimisestä!"

"Niinkuin jo mainitsin, kirjoitettiin kaikki kirjat sitä ennen käsin. Jos tahdottiin jostakin kirjasta useampia kappaleita, palkattiin suuri lukumäärä kirjureita, sekä lukija, jonka sanelemisen mukaan kirjurit kirjoittivat. Näin saatiin samaa kirjaa joku satamäärä kappaletta valmiiksi. Mutta mitä se riitti miljoonille ihmisille! Senpätähden kirjat vanhaan aikaan olivatkin hyvin harvinaisia ja kalliita. Ainoastaan rikkaat pystyivät niitä itselleen hankkimaan. Raamatusta esimerkiksi maksettiin noin 2,500 Suomen markkaa, Ymmärrettävää on, että näin ollen enemmistö ihmisistä oli suuressa tiedottomuudessa. Mutta kirjojen tarve tuli yhä suuremmaksi, ja mietittiin helpompia keinoja niiden monistelemiseen. Ikäänkuin ensimäisenä ituna kirjapainon keksintöön on pidettävä puunleikkaustaitoa. Keksittiin näet, että kuvia kävi helposti monisteleminen. Kuva ensin leikattiin laudalle sillä tavalla, että se tuli olemaan korkeammalla laudan muuta pintaa. Jos kuvat sitten siveltiin värillä ja paperi pantiin sen päälle, syntyi tähän vastaava kuva. Sillä tavalla väriä ja paperia uusimalla, saattoi valmistaa kuinka monta samallaista kuvaa tahansa. Pian johduttiin tästä leikkaamaan kirjoituksiakin puuhun ja niitä samalla tavalla monistelemaan. Mutta kovin suuritöinen oli isompien kirjain monisteleminen sillä tavalla, koska oli jokaista kirjan sivua varten leikattava eri lautansa. Ilmestyi viimein mies, joka nerollansa keksi vapautuksen tästä vaivaloisesta työstä ja kerrassaan aukasi tien kirjallisuuden levenemiselle ja siten samalla kaikelle henkiselle kehitykselle ihmiskunnassa. Se mies oli saksalainen Johan Gutenberg, kotoisin Mainz'in kaupungista.

"Kun kirjoituksen leikkaaminen puuhun vaati paljon aikaa ja vaivaa, heräsi näet Gutenbergissä ajatus laatia irtonaisia kirjaimia, joita saattoi latoa toistensa viereen sanoiksi, lauseiksi, sivuiksi ja siten kokonaiseksi kirjaksikin sekä, kirjan valmistuttua, purkaa ne jälleen irti toisia kirjoja varten. Tässä ajatuksessa juuri piili Gutenberg'in keksinnön ydin ja ponsi. Yritys onnistui, ja suuri keksintö oli siten tehty.

"Gutenberg'in irtonaiset kirjaimet eli kirjasimet olivat ensin puusta tehtyjä. Niitä ladottiin rinnatusten; siten syntyi sivu ja useampia, mikäli tarve vaati; latomus kun kostutettiin musteella ja paperi painettiin sitä vasten, syntyi paperiin vastaava jäljennös. Kun latomus uudelleen kostutettiin ja siihen painettiin uusi paperi, syntyi siten taas uusi jäljennös, näin saattoi nyt valmistaa satoja ja tuhansiakin jäljennöksiä. Mutta monta vajanaisuutta oli tuossa keksinnössä vielä. Puusta oli näet työläs leikata kirjaimia niin paljo, kuin niitä pitempää latomusta varten tarvittiin, jota paitsi puukirjaimet tulivat karkeita ja pian kuluivat. Tämän hankaluuden poistamiseksi ryhtyi Gutenberg valamaan kirjaimia metallista. Se onnistui. Kirjasimet tulivat kestävämpiä sekä säännöllisiä ja siroja muodolleen. Myöskin laati hän painokoneen eli prässin, jonka avulla saattoi tasaisesti painaa paperin latomusta vastaan. Täten oli nyt kirjapainotaito keksitty."

"Siitä miehestä vasta rikas mahtoi tulla", sanoi Lauri.

"Niinpä luulisi. Mutta Gutenbergin kävi, niinkuin useampien, jotka ovat jotakin suurta ihmisten hyväksi tehneet. Hän sai osakseen puutetta, kateutta ja kiittämättömyyttä. Kun hänellä ei ollut itsellä varoja hankkia kirjapainoa, täytyi hänen lainata rahoja eräältä rikkaalta Fust nimiseltä porvarilta. Kun kirjapaino oli saatu valmiiksi ja siinä alettu painaa Pyhää Raamattua, vaati Fust äkisti rahansa takaisin. Gutenbergin täytyi nyt luovuttaa koko kirjapaino Fustille. Sittemmin perusti Gutenberg kyllä vielä uuden kirjapainon, mutta sekin täytyi varattomuuden takia luovuttaa toisiin käsiin. Köyhänä ja vastuksista väsyneenä kuoli Gutenberg v. 1468. Jälkimaailma on kyllä ymmärtänyt hänen keksintönsä suuruuden ja pystyttänyt hänelle muistopatsaan."

3.

"Milloinkas Suomeen saatiin ensimmäinen kirjapaino?" kysyi Lauri Antti sedältä seuraavan päivän kalastusretkellä.

"Se perustettiin Turkuun vuonna 1642. Mutta suomalaisia kirjoja painettiin jo sitä ennen Tukholmassa", vastasi setä.

"Kuka on ensimmäiset kirjat suomeksi kirjoittanut?"

"Sen miehen nimi oli Mikael Agrikola. Hän on suomalaisen kirjallisuuden isä."

"Mihin aikaan eli tämä mies?"

"Hän eli noin kolmesataa viisikymmentä vuotta takaperin eli siihen aikaan kuin katolinen oppi Suomesta poistettiin ja Lutherin uskonoppi tuli maahan."

"Mikä mies se Luther oli? Olen hänestä kyllä yhtä ja toista kuullut ja lukenut, mutta oikeata käsitystä minulla ei hänestä vielä ole."

"Hän oli oppinut, Jumalan hengen valaisema mies, joka Saksanmaalla nousi katoolisen kirkon suuria erehdyksiä vastustamaan. Hän väitti muun muassa, että Pyhä Raamattu on oleva meidän ainoa opettajamme uskon asioissa. Katolinen kirkko ei sallinut kansan edes lukeakaan Raamattua, mutta Luther käänsi sen saksan kielelle ja vaati, että kaiken kansan tuli itse oppia sitä lukemaan. Myöskin piti kansalle nyt saarnattaman sen omalla kielellä, eikä enää latinan kielellä, kuten katoolisissa kirkoissa tehdään."

"Mutta kertokaapa jotakin Mikael Agrikolasta!"

"Hän oli köyhän kalastajan poika Pernajan pitäjästä. Kun hän oli hyvin lahjakas ja opinhaluinen, pääsi hän hyväin ihmisten avulla koulutielle. Olipa hän jonkun aikaa Saksanmaallakin tohtori Lutherin oppilaana. Palattuaan sieltä kotimaahansa, alkoi hän levittää Lutherin oppia maahamme sillä tavalla, että rupesi toimittamaan suomeksi hengellisiä kirjoja. Ensiksi toimitti hän aapisen, sitten katekismuksen ja rukouskirjan. Tärkein kaikista hänen kirjoistaan oli Uuden Testamentin käännös. Se ilmestyi painosta vuonna 1548. Sen jälkeen suomensi Agrikola vielä muitakin Raamatun osia. Koko Raamattua hän ei ehtinyt suomentaa, se saatiin noin sata vuotta myöhemmin eli vuonna 1642. Näin laski Agrikola perustuksen meidän kirjallisuudellemme ja samalla Lutherin opille. Hänestä tuli senjälkeen Turun piispa, mutta tässä tärkeässä toimessa ehti hän olla ainoastaan kolme vuotta. Hän kuoli vuonna 1557."

"Vai sellainen se oli suomalaisen kirjallisuuden alku. Olikos suomenkieli silloin samanlaista kuin nytkin?"

"Jokseenkin samanlaista, mutta sitä ei kirjoitettu aivan samalla tavalla kuin nyt. Agrikolan täytyi itse harkita ja keksiä, miten suomenkieltä olisi kirjoitettava, sitä kun ei oltu sitä ennen kirjakielenä käytetty. Luonnollista oli, että tämä ensimmäinen yritys oli monessa suhteessa vaikea. Saat ehkä joskus lukea jonkun näytteen Agrikolan aikuisesta suomenkielestä. Kyllä sitä ymmärtää, mutta huomaa samalla, että sanojen oikeinkirjoitus on erilainen kuin nykyään."

"Olen lainakirjastossa nähnyt tavattoman paljon suomalaisia kirjoja. Onkohan siinä kaikki, mitä suomeksi on painettu?"

"Eipä suinkaan! Siellä lienee vaan pieni osa siitä, mitä meillä nykyään on suomalaista kirjallisuutta. Ei ole nykyisenä aikana meillä suomalaisilla enää luettavan puutetta. Kuka tahansa voi nyt hyvistä kirjoista tyydyttää tiedonhaluansa."

4.

Seuraavana päivänä sattui olemaan erittäin ihana kesäpäivä. Särkijärvi rantoineen, saarineen ja salmineen oli lumoavan kaunis. Kalamiesten mieli kävi tästä iloiseksi. Hiljalleen soudeltaissa puhkesi Lauri laulamaan. Hän lauloi: "Ma oksalla ylimmällä oon Harjulan selänteen". Kun laulu oli päättynyt, lausui Antti-setä:

"Onhan sinulla hyvä ääni; mutta kaunis on itse laulukin. Tiedätkö kenen tekemä se laulu on?"

"Opettaja sanoi, että sen on tehnyt Sakari Topelius", vastasi Antti.

"Aivan oikein. Tunnetko mitään muuta, mitä Topelius on kirjoittanut?"

"Lukukirjassa on häneltä kaksi kaunista satua: 'Koivu ja tähti' ja 'Adalminan helmi'. Sitten on hän kirjoittanut 'Luonnonkirjan' ja 'Maamme-kirjan'."

"Kyllä niin. Mutta hän on kirjoittanut paljon muutakin. Ensinnäkin suuren joukon kauniita satuja lapsille. Vielä on hän kirjoittanut paljon ihania runoja, sellaisia kuin tuo äsken laulamasi, sekä suuren joukon kertomuksia Suomen entisiltä ajoilta. Kun saat koulussa ensin lukea Suomen historiaa, sitten voit lukea Topeliuksen kertomuksiakin. Niiden nimenä on 'Välskärin kertomukset'. Mutta tiedätkö, mikä mies Topelius oikeastaan oli?"

"Sitä en tiedä."

"Hän oli opettajana Suomen yliopistossa. Mutta samalla kirjoitteli hän runoja, satuja ja kertomuksia. Ne ovat erittäin hyvää ja jaloa luettavaa Suomen lapsille ja nuorisolle. Senpä vuoksi tulee lasten myös tuntea tämä suuri suomalainen runoilija."

"Vieläkö Topelius elää?"

"Hän kuoli syvästi kunnioitettuna, rakastettuna ja kaivattuna vuonna 1898, kahdeksankymmenen vuoden ikäisenä. Hanki itsellesi lainakirjastosta Topeliuksen 'Lukemisia lapsille' ja lue niitä lupa-aikoina. Tulet huomaamaan, kuinka tämä mies todella oli Suomen lasten suuri ystävä ja opettaja."

"Sen tahdon tehdä ensi tilassa. Mutta olkaa, setä, hyvä ja selittäkää minulle, mitä kirjoja Kalevala ja Kanteletar ovat! Olen niistä kuullut paljon puhuttavan."

"Kalevala ja Kanteletar sisältävät Suomen kansan vanhoja runoja, siis semmoisia runoja, joita kansa itse on sepittänyt ja laulanut. Kalevalassa on kertovia runoja, mutta Kantelettaressa laulurunoja. Elias Lönnrot on ne kaikki kansan suusta koonnut ja sitten julkaissut."

"Mitenkä hän ne kokosi!"

"Hän matkusteli paljon kansan keskuudessa, varsinkin itä-Suomessa ja Venäjän Karjalassa; kansa lauloi hänelle ja hän kirjoitti laulut muistiin."

"Vieläkös se Lönnrot elää?"

"Lönnrot kuoli vuonna 1884, kahdeksankymmenen kahden vuoden ikäisenä, hänkin koko Suomen kansan kunnioittamana ja rakastamana. Hänestä kuin myös Kalevalasta ja Kantelettaresta saat kyllä koulussasi enemmän tietoja."

"Minä en ole koskaan täällä kuullut tuollaisia vanhoja runoja laulettavan. Olisi hauska tietää miten niitä laulettiin."

"Tavallisesti siten, että kaksi laulajaa istui vieretysten tai vastatusten, pitäen toisiaan kädestä, ja lauloi yhden säkeen kerrassaan, jonka toinen laulaja vielä yksinään uudisti. Usein myös säestettiin laulua kanteleella."

"Sepä mahtoi olla juhlallista. Onpa kerrassaan ikävää, ettei kansa täällä niitä osaa laulaa. Ja entäs se kanteleen soitto! Opettajallamme on kantele, ja olen kuullut hänen sillä joskus soittavan. Se on kovin kaunista se soitto, paljon kauniimpaa kuin Mäkelän Taavetin viulunsoitto taikka Arposen Villen hanurin renkutus."

"Kyllä se on kaunista. Enkä minä tässä suhteessa muuta soisi, kuin että hanurit katoaisivat kerrassaan ja niiden sijalle tulisi vanha kanteleemme joka taloon ja mökkiin. Ajattelen, kuinka esimerkiksi iltapuhteet täällä maakansan keskuudessa kuluisivat rattoisasti ja jalostavasti, jos joka perheessä olisi kantele ja joku, joka osaisi sitä soittaa. Takkavalkean iloisesti loimutessa tehtäisiin kaikenmoisia käsitöitä, mutta yksi joukosta aina ilahuttaisi muita laulullaan ja kanteleensoitollaan. Laulettaisiin ja soitettaisiin hyviä lauluja ja lopuksi joku virsi. Se olisi ihanaa iltapuhteiden viettoa. Kyllä raa'at puheet ja huonot laulunrenkutukset, jotka nyt rumentavat kansamme elämää, sitten vähitellen väistyisivät pois. Hankkikaapas te, koululaiset, jokainen itsellenne kantele! Ehkäpä pystyisitte sellaisen käsityönäkin koulussa tekemään. Ja oppikaa sitä soittamaan, se taito ei ole ylen vaikea."