125. Kalevalan kertomuksia.
Reading edition
I. Väinämöinen.
Hämärässä muinaisajassa syntyi Väinämöinen, laulaja laveasuinen, tietäjä iänikuinen. Hänen äitinsä oli ilman jumala, Ilmatar. Vasta luodun maan päälle astuttuaan Väinämöinen rupesi sitä viljelemään. Hän kaatoi ensimmäisen kasken ja kylvi siihen ensimmäisen ohran.
Hänen asuinpaikkansa oli Väinölässä. Siellä hän eleli aikojansa. Hänestä tuli suuri laulaja, viisain mies koko kansan joukossa. Maine hänen viisaudestaan ja laulutaidostaan levisi etäälle. Kuulipa sen myöskin nuori lappalaisuros, Joukahainen nimeltään. Hän luuli itseään suureksi laulajaksi ja kävi kovin kateelliseksi Väinämöistä kohtaan. Vastoin vanhempiensa kieltoa lähti hän tapaamaan Väinämöistä, kilpaillakseen hänen kanssaan laulutaidossa ja viisaudessa.
Kolme päivää matkustettuaan saapui hän Väinölään. Siellä tuli Väinämöinen häntä vastaan ajaen hevosella. Nuori Joukahainen ajoi häntä vastaan niin varomattomasti että valjaat takertuivat toisiinsa. Kysyi vanha Väinämöinen: "ken olet sinä, joka noin tuhmasti ajat vastaan?" Joukahainen vastasi: "olen nuori Joukahainen, mutta sanohan, mitä kurjaa sukua sinä itse olet". Väinämöinen ilmoitti nimensä ja sanoi: "Kun olet nuori Joukahainen, vetäy syrjähän vähäisen, olethan nuorempi minua". Tähän vastasi Joukahainen: "mitäpä miehen nuoruudesta tai vanhuudesta. Kumpi on tiedoilta parempi, se tiellä seisokoon, toinen tieltä väistyköön. Jos lienet vanha Väinämöinen, laulaja iänikuinen, niin ruvetkaamme laulamahan, mies miestä oppimahan, toinen toista voittamahan." Väinämöinen lausui: "Mitäpä minusta on laulajaksi, kun olen kaiken aikani elellyt vaan näillä Väinölän ahoilla, kotipellon pientarilla; mutta sanohan sinä, mitä sinä enintä tiedät, yli muiden ymmärtelet."
Nyt alkoi Joukahainen ladella tietojansa. Mutta ne olivat aivan jokapäiväisiä asioita, jotka olivat kaikille tunnettuja. Väinämöinen sanoi: "Nuo tietosi ovat lapsen tietoja, eikä partasuun uroon. Laula syntyjä syviä". Joukahainen lauloi: "Tiedänpä tiaisen synnyn; tiedän tiaisen linnuksi, kyyn käärmeeksi, kiiskin kalaksi. Vuoresta on vesi syntyisin, tuli on syntynyt taivahasta, rauta ruostehesta. Märkä mätäs on maista vanhin, paju puista ensimmäinen, hongan juuri huoneista, paasi padoista." "Muistatko vielä enemmän, vai joko lorusi loppuivat?" kysyi Väinämöinen.
Silloin Joukahainen turvautui valheeseen. Hän kertoi muka olleensa niiden uroiden joukossa, jotka maailman loivat. Väinämöinen sanoi: "Sen sinä suorastaan valhettelit, sillä ei sinua silloin nähty eikä kuultu". "Kun ei liene itselläni mieltä ja viisautta", sanoi Joukahainen, "kysyn mieltä miekaltani. Lähde, Väinämöinen, miekan mittelöhön." Väinämöinen vastasi: "En pelkää sinun miekkojasi enemmän kuin sinun tietojasikaan. Mutta en lähde sinun katalan kanssa miekkasille." Nyt Joukahainen murti suuta, väänti päätä ja lausui: "Sen, joka ei lähde minun kanssani miekkasille, sen minä laulan tunkiolle, nutistan läävän nurkkaan."
Jo loppui Väinämöisen kärsivällisyys, suuttuneena alkoi hän nyt itse laulaa. Se oli vasta uroon laulua, sen voimasta järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi. Ja hän lauloi nuoren Joukahaisen syvälle suohon, niin että hän sinne oli uppoamaisillaan.
Jo tunsi Joukahainen lähteneensä etevämpänsä kanssa kilpailuun. Hän alkoi nyt rukoilla henkensä edestä ja lupasi Väinämöiselle ylen kalliit lunnaat, jos tämä peräyttäisi pyhät sanansa ja päästäisi hänet suosta. Väinämöinen siihen vihdoin suostuikin. Joukahainen pääsi suosta ja lähti alla päin, pahoilla mielin kotiansa.
2. Kerran lähti Väinämöinen Pohjolaan pyytääkseen itselleen Pohjolan tytärtä puolisoksi. Mutta matkalla väijyi häntä Joukahainen, jonka sydämessä asui katkera viha ja kateus Väinämöistä kohtaan. Kun hän viimein keksi Väinämöisen ratsastavan meren lahtea pitkin, jännitti hän jousensa ja ampui. Nuoli sattuikin Väinämöisen hevoseen, mutta Väinämöinen itse suistui meren aaltoihin.
Siellä hän ui kahdeksan päivää ja oli viimein aivan menehtymäisillään. Tällöin keksi hänet suuri kotka, jolle Väinämöinen kerran oli osoittanut hyvyyttä. Se käski Väinämöisen nousemaan selkäänsä ja kantoi hänet Pohjolaan. Kun Louhi, Pohjolan emäntä, sai tietää, että vieras oli kuuluisa Väinämöinen, ihastui hän suuresti ja kestitsi Väinämöistä kaikella tavalla. Mutta Väinämöisen teki mieli kotia. Pohjolan emäntä sanoi: "Hyvähän tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi, syödä lohta lautaselta, sivulta sianlihaa." Mutta tähän vastasi Väinämöinen: "Mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi. Soisipa Jumala että vielä pääsisin omille maille. Parempi omalla maalla vesi virsun alta, kuin vieraalla maalla mesi kultamaljoista." Pohjolan emäntä lupaa saattaa hänet kotimaalle, jos hän takoisi Pohjolaan sammon, lupasipa vielä tyttärensäkin siitä hyvästä hänelle puolisoksi. Väinämöinen sanoi: "En taida sampoa takoa, mutta jos saatat minut omille maille, lähetän sinulle seppo Ilmarisen, joka on taivasta takonut, ilman kantta kalkutellut, se sinulle kyllä sammon takovi." Tähän lupaukseen luottaen toimitti Pohjolan emäntä Väinämöisen kotimatkalle.
3. Väinämöinen laati itselleen venettä, mennäkseen uudelle kosioretkelle Pohjolaan. Laulun voimalla hän sitä valmisteli. Olikin jo saamaisillaan sen valmiiksi, mutta ei muistanut kolmea loitsu-sanaa, joilla olisi veneen keulat saanut kuntoon. Monelta taholta koetteli Väinämöinen noita loitsusanoja saada, mutta turhaan. Läksipä hän niitä etsimään Tuonelastakin, kuolleiden valtakunnasta. Kolme viikkoa matkailtuaan saapui hän Tuonelan joelle. Hän näki joen toisella rannalla Tuonen tyttären ja huusi sille: "Tuo venettä, Tuonen tyttö, yli joen tullakseni!" Tuonen tytär esteli häntä Tuonelaan elävänä tulemasta. "Parempi olisi sinun palata omille maille; paljon on tänne tulleita, ei paljon palanneita." Kun Väinämöinen yhä pyysi, vei Tuonen tytär hänet viimein joen yli Tuonelaan. Siellä Tuonelan emäntä antoi hänelle tervetuliaisiksi olutta, jossa sammakot ja madot uiskentelivat. Kysyi sitten, miksi Väinämöinen oli Tuonelaan tullut. Väinämöinen ilmoitti tulleensa etsimään sanoja, joilla veneensä valmistaisi. Tuonelan emäntä virkkoi: "Ei Tuoni sanoja anna, etkä sinä ikinä enää täältä kotiisi pääse". Väinämöinen laskeutui levolle, mutta ei nukkunut. Tuoni itse ja hänen emäntänsä valmistivat suuren vaskinuotan, ja Tuonen poika laski sen Tuonelan jokeen, jotta Väinämöinen ei pääsisi pakenemaan. "Jokohan nyt lienee tuhoni tullut?" arveli Väinämöinen. Mutta pian keksi hän keinon paetakseen. Hän loitsi itsensä saukoksi ja pujahti semmoisena Tuonen verkon lävitse. Näin pelastui hän Tuonelasta, mutta paljon oli hän siellä kokenut ja nähnyt. Hän kielsi kenenkään ihmisen sinne itse ehdon tahdon menemästä, koska se paikka on ylen kamala. — Veneen valmistamiseen tarvittavat loitsusanat sai Väinämöinen sitten ammoin kuolleen jättiläisen Antero Vipusen vatsasta ja laittoi veneensä valmiiksi.
4. Suuren viisautensa ja tietäjä-taitonsa käytti Väinämöinen Väinölän kansan hyväksi. Väinölän ja Pohjolan välille syttyi sota sammosta, jonka Ilmarinen oli sinne takonut ja joka tuotti Pohjolalle suurta onnea ja rikkautta. Väinämöinen ja muut Väinölän uroot kävivät sampoa ryöstämässä Pohjolasta, ja siitä syntyi suuri taistelu Väinölän ja Pohjolan väen välillä. Siitä taistelusta on kertomus tuonnempana. Kuinka Väinämöinen tällä retkellä myös teki ensimmäisen kanteleen hauin leukaluusta ja soitollansa hurmasi koko luomakunnan, kerrotaan myös tuonnempana.
Kerran kuu ja aurinko laskeutuivat alas puunoksalle kuuntelemaan Väinämöisen soittoa. Louhi, Pohjolan emäntä, otti ne siitä ja kätki Pohjolan Kivimäkeen. Pimeys tuli maailmaan. Vilu tuli viljoille, karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä ihmisille, kun ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut. Vihdoin sai Väinämöinen arvan avulla tietää, että kuu ja aurinko olivat piilotettuina Pohjolan kivimäessä. Väinämöinen päätti mennä ne sieltä pois hakemaan. Kun hän astui Pohjolan tupaan, istuivat siellä Pohjolan miehet miekka vyöllä. Väinämöinen vaati kuun ja auringon päästettäväksi irti Pohjolan kivimäestä, mutta siihen ei suostuttu. Silloin Väinämöinen vaati Pohjolan väkeä taisteluun. Ulos kartanolle mentiin nyt taistelemaan. Väinämöinen kaatoi miekallaan Pohjolan väkeä kuin nauriin varsia. Nyt pääsi hän vapaasti kivimäkeen. Mutta sieltä ei ollutkaan niin helppo kuuta ja aurinkoa saada, ovet eivät auenneet käsivoimalla eikä loitsuillakaan. Väinämöinen palasi kotia teettääksensä Ilmarisella sopivia aseita ovien avaamiseksi. Louhi sai tästä tiedon ja hätäytyi. Hän päästi kuun ja auringon kivimäestä. Ne nousivat jälleen entisille sijoillensa taivaalla. Siitä nousi ilo koko luomakunnassa, ja Väinämöinen tervehti kuuta ja aurinkoa toivottaen, että ne aina tuottaisivat terveyttä ja onnea kansalle.
5. Kristinuskon Suomeen tullessa lähti Väinämöinen, joka ei uutta uskoa suvainnut, Väinölästä pois. Hän astui meren rannalle ja lauloi siellä viimeisen kerran. Hän lauloi itsellensä vaskisen veneen. Siihen hän astui ja läksi purjehtimaan. Lähtiessään lauloi hän: "Annahan ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan uuden sammon saattajaksi, uuden soiton suoriaksi, uuden kuun kulettajaksi, uuden päivän päästäjäksi, kun ei ole kuuta, aurinkoa eikä iloa maailmassa". Siitä purjehti hän vaskisella veneellään yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin, jätti kantelon jälelle, soiton Suomelle sorean, kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.
II. Ilmarinen.
Väinölän uroista oli seppo Ilmarinen kuuluisa taitavana takojana. Jo maailmaa luotaissa oli hän taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut.
Hän se myös takoi Pohjolaan onnea ja rikkautta tuottavan sammon. Se oli taottava joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen untuvasta. Kun Ilmarinen oli löytänyt sopivan pajapaikan ja rakentanut palkeet ja ahjon, työnsi hän nuo aineet tuleen. Kolme päivää ja yötä lietsoivat orjat palkeilla. Seppo Ilmarinen kallistui nyt katsomaan ahjoon. Sieltä tuli kultakaarinen jousi. Seppo Ilmarinen ei sitä hyväksy, se kun oli pahantapainen, joka päivä ihmishengen vaati. Hän katkaisi jousen, tunki palaset uudelleen ahjoon ja pani orjat lietsomaan. Seuraavana päivänä ilmestyi ahjosta kullalla koristeltu vene. Ei Ilmarinen siihenkään tyytynyt, se kun olisi suotta sotahan lähtenyt. Hän särki veneen, työnsi kappaleet uudelleen ahjoon ja pani orjat jälleen lietsomaan. Tällä kertaa tuli ahjosta kultasarvinen hieho. Ei tyytynyt Ilmarinen siihenkään, se kun metsissä olisi makaillut, maidon maahan kaadellut. Hän leikkeli hiehon paloiksi, työnsi ne ahjoon ja pani orjat jälleen lietsomaan. Nyt tuli kultateräinen aura tulesta. Oli aura hyvännäköinen, ei ollut hyvän tapainen, kylän pellot olisi kynnellyt, vainiot vakoellut. Seppo Ilmarinen katkaisi auran kahdeksi ja työnsi ahjoon. Nyt laittoi hän tuulet lietsomahan. Ne lietsoivat kolme päivää niin, että tuli tuiski ikkunasta, säkenet ovesta räiskyi, ja savu nousi pilviin asti. Ilmarinen kallistui silloin katsomaan, mitä ahjossa syntyisi. Ja hän näki siellä nyt kirjokantisen sammon valmistuvan. Ilmarinen takoi sen nyt taitavasti: yhteen laitaan jauhomyllyn, toiseen suolamyllyn, rahamyllyn kolmanteen. Siitä jauhoi uusi sampo, jauhoi purnun puhteessa, yhden purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja. Pohjolan emäntä oli siihen kovin ihastunut ja kätki sen Pohjolan kivimäkeen yhdeksän lukon taakse. Palkaksi sai Ilmarinen kauniin Pohjolan neidon puolisokseen.
III. Lemminkäinen.
Väinölän uroita oli myöskin kaunis Lemminkäinen eli Kaukomieli. Hänkin oli mahtava loitsija, mutta samalla ylen sotaisa ja seikkailuihin taipuvainen.
Kun Pohjolassa vietettiin seppo Ilmarisen ja Pohjolan neiden häitä, jätettiin Lemminkäinen häihin kutsumatta, hän kun oli niin toraisa ja tappelun haluinen. Tästä suuttui Lemminkäinen kovasti ja päätti käydä Pohjolassa kostamassa tämän häväistyksen.
Saavuttuaan Pohjolan tupaan käyttäytyi hän hyvin ylpeästi. Hän kävi istumaan peräpöydän päähän ja komensi Pohjolan väkeä kestitsemään itseänsä. Pohjolan emäntä sanoi, ett'ei talossa nyt ollut vieraalle tarjottavaa, kun vast'ikään oli häät pidetty. Lemminkäinen vastasi: "Jopa on täällä syömät syöty, häät juotu, pidot pidetty. Oi sinä Pohjolan emäntä, Pimentolan pitkähammas, pidit häät häijyn tavalla, kutsuit kaiken muun kansan, minun heitit kutsumatta. En nyt liene Lemminkäinen, ellei minulle anneta syötävää ja juotavaa." Pohjolan emäntä käski nyt tuoda Lemminkäiselle olutta. Mutta siinä oluessa mateli matoja ja sisiliskoja. Lemminkäinen onki ne pois ja joi oluen. Mutta hän vaati edelleen parempaa kestitystä. Pohjolan isäntä silloin sanoi: "Miksi sinä tulit tänne, ken sinut tänne kutsui?" Virkkoi Lemminkäinen: "korea kutsuttu vieras, koreampi kutsumaton; anna minun ostaa olutta itselleni!"
Tästä Pohjolan isäntä suuttui. "Ei tässä pidot parane, jos ei vieraat vähene, talo työlle, vieras tielle", lausui hän, sivalti miekan seinältä ja vaati Lemminkäistä kaksintaisteluun. Tämä oli siihen heti valmis. Miehet mittelivät miekkojansa. Pohjolan isännän miekka oli vähän pitempi. Lemminkäinen sanoi: "Sinunpa miekkasi pitempi, sinun ensin iskeminen". Pohjolan isäntä koetti iskeä Lemminkäistä päähän, mutta ei tavannut; sen sijaan kävi miekka orteen, niin että se meni poikki. Ilkkuen sanoi Lemminkäinen: "Mitä pahaa orret tekivät, kun niitä tavoittelet? Mutta tukala on tora tuvassa, tuvan uuden turmelemme. Käykäämme ulos pihalle, tantereelle tappelohon, pihalla veret paremmat, kaunihimmat kartanolla." Ja niin menivät taistelijat pihalle. Siellä Pohjolan isäntä yritti uudelleen lyödä Lemminkäistä miekallaan, mutta ei osannut. Sanoi Lemminkäinen: "Annappas minäkin koitan, jo on vuoroni minunkin". Ja hän löi, niin että tulta miekasta tuiski, ja katkaisi Pohjolan isännältä kaulan.
Mutta nytpä Pohjolan emäntä julmistui: Hän lauloi tuhannen aseellista miestä, jotka olisivat Lemminkäisen tuhonneet, ellei hän kiireimmän kautta olisi paennut Pohjolasta.
IV. Sota sammosta ja Väinämöisen soitto.
(Kalevan runot 39-43 lyhennettyinä.) Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Veli seppo, veikkoseni, lähtekämme Pohjolahan tuon on sammon saa'ntahan [saantaan, hankintaan], kirjokannen katsantahan; laatikaamme laiva suuri, johon sampo saatetahan Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä!" Sanoi seppo Ilmarinen: "Vakavampi mainen matka, lempo menköhön merelle, surma suurelle selälle!" Sanoi vanha Väinämöinen: "Lysti on venon vesillä, purren juosta jolkutella, veet väljät välkytellä; vaan kuitenki, kaikitenki, kun et mieline merisin, niin on maisin matkatkamme, rantaisin ratustelkamme!" "Tao nyt mulle uusi miekka, tee miekka tuliteräinen, jolla hurttia hutelen, Pohjan kansan kaikottelen, Saaessa [saadessa, tullessa] otolle sammon, kirjokannen katselohon." Tuo on seppo Ilmarinen takoi miekan mieltä myöten, senp' on kullalla kuvasi, hopealla huolitteli [koristeli]. Vaka vanha Väinämöinen sai miekan tuliteräisen kätehensä oikeahan; senpä kuu kärestä paistoi, päivä paistoi lappeasta, tähet västistä [kahvasta] valotti. Sylkytteli miekkoansa vuoren rautaisen raossa, itse tuon sanoiksi virkki: "Jo minä terällä tällä vaikka vuoret poikki löisin, kalliot kaha jakaisin!" Lähteä luku [aika] tulevi, liitto [määrä-aika] käyä kerkiävi; yks' on vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen, läksivät hevon hakuhun, kuloharjan kuuntelohon, suvikunnan [vuoden vanha] suitset vyöllä, varsan valjahat olalla. Astua ratustelevat kahen miehen rantamaita, kuului rannalta kujerrus, valitanla valkamalta. Vaka vanha Väinämöinen meni tuota katsomahan, näki purren itkemässä, venosen valittamassa, kysytteli, lausutteli: "Mitä itket puinen pursi, itketkö sä puisuuttasi, hankauttasi haveksit [huolehdit]? Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: "En mä itke puisuuttani, hankauttani haveksi; itken viejäistä [sellaista, joka veisi] vesille, laskiaista lainehille." "Muut purret, pahatki purret, ne aina sotia käyvät, tuovat täytensä rahoja, alustansa aartehia; minä lahon lastuillani, venyn veistännäisilläni; pahimmatkin maan matoset alla kaarteni asuvat, linnut ilman ilkeimmät pesän pielessä pitävät." Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki: "Elä itke puinen pursi, vene hankava havise, kohta saat sotia käyä, tappeluita tallustella!" Vaka vanha Väinämöinen lauloi purren lainehille, lauloi ensin laitapuolen sukapäitä [sileätukkaisia] sulhosia, lauloi toisen laitapuolen tinapäitä [tinakoristeilla varustettuja] tyttäriä, lauloi vieläki lisäksi teljot täytehen väkeä, kuss' oli vähän sijoa, nuorukaisilta esinnä. Pani sulhot soutamahan, neiet ilman istumahan; sulhot souti, airot notkui, eipä matka eistykkänä [edistykään]. Pani neiet soutamahan, sulhot ilman istumahan; neiet souti, sormet notkui, eipä matka eistykkänä. Muutti vanhat soutamahan, nuoret päältä katsomahan; vanhat souti, päät vapisi, eipä vielä matka eisty. Siitä seppo Ilmarinen itse istui soutamahan. Jopa juoksi puinen pursi, pursi juoksi, matka joutui, loitos kuului airon loiske, kauas hankojen hamina. Ahti saarella asuvi, Kaukoniemen kainalossa; kalatuutta Kauko itki, leivätyyttä Lemminkäinen, Ahti aitan pieneyttä, veitikka osan vähyyttä. Veisti laitoja venehen, uuen purren pohjapuuta, päässä pitkän nälkäniemen, paltalla [rinteellä] kylän katalan. Se oli korvalta korea, silmältä sitäi parempi; näki purren kulkemassa, venosen vaeltamassa, selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. Huuti mies nenästä niemen, verevä vesien poikki: "Kenen on vene vesillä, kenen laiva lainehilla?" Miehet purresta puhuvat: "Mi olet mies metsän asuja, kun et tunne tuota purtta, keksi Väinölän venettä?" Sanoi lieto Lemminkäinen, virkkoi kaunis kaukomieli: "Jo tunnen perän pitäjän, jo älyän airollisen; minnekä menette, miehet, kunne läksitte, urohot?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Kohti pohjoista kulemme sampoa tapoamahan, kirjokantta katsomahan, Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä." Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ohoh vanha Väinämöinen! otappa minua miestä urohoksi kolmanneksi, kun saat sammon nostantahan, kirjokannen kannantahan; vielä mieki miesnä maksan, jos saisi tapella tarve." Vaka vanha Väinämöinen otti miehen matkoihinsa, veitikan venosehensa. — — — Vaka vanha Väinämöinen laskea karehtelevi tuon on pitkän niemen päästä; laski päivän maavesiä, päivän toisen suovesiä, kolmannen kosen [kosken] vesiä. Äsken [sitten] tuonne tultuansa noille väljille vesille puuttui pursi juoksemasta, venonen pakenemasta. Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi sie lieto Lemminpoika, kallistaite katsomahan, miss' on pursi puuttumassa, kivelläkö vai haolla." Se on lieto Lemminkäinen kallistitte katsomahan. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ei ole veno kivellä, ei kivellä, ei haolla, vene on hauin hartioilla." Vaka vanha Väinämöinen itse miekkansa veälti [tempasi], tempasi terävän rauan, veti haukea ve'estä; hauki katkesi kaheksi, pursto pohjahan putosi, pää kavahti karpahasen [venheeseen]. Jo otti venonen juosta; vaka vanha Väinämöinen luotti [lähestytti] purren luotosehen, ravahutti [ravakasti laski] rantasehen. Siitä hauki keitetähän, murkinoiahan muruina, jäipä luita luotoselle, kalan luita kalliolle. Vaka vanha Väinämöinen noita tuossa katselevi, sanan virkkoi noin nimesi: "Mikä tuostaki tulisi, noista hauin hampahista, leveästä leukaluusta, jos oisi sepon pajassa, miehen mahtavan käsissä?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Ei tule tyhjästä mitänä, kalan ruotasta [ruodosta] kalua, ei seponkana pajassa." Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Noistapa toki tulisi kalanluinen kanteloinen, kun oisi osoajata, soiton luisen laatijata." Itse loihe laatijaksi, tekiäksi teentelihe, laati soiton hauvinluisen, suoritti ilon ikuisen. Kust' on koppa kanteletta [kanteleen koppa] Hauvin suuren leukaluusta. Kusta naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista; Kusta kielet kanteletta? Hivuksista hiien ruunan. Kun oli soitto suorittuna, vaka vanha Väinämöinen käski nuoren, käski vanhan soittamahan sormillansa tuota ruotaista rojua, kalanluista kanteletta. Soitti nuoret, soitti vanhat, soitti keskikertaisetki, ei ilo ilolle noussut, soitto soitollen ylennyt. Se on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei ole teissä soittajata, tuokatte minulle soitto kahen polven pystyn päähän, kynnen kymmenen nenähän!" Saip' on kantelon käsille, soiton alle sormiensa; tuota käänti, tuota väänti, tuota sormin suoritteli, eikä soitto soitakkana, ei ilo iloakkana. Sanoi vanha Väinämöinen: "Ei ole tässä nuorisossa tuon on soiton soittajaista; joko Pohjola paremmin saisi soiton soittamahan, josp' on laitan Pohjolahan." Siitä vanha Väinämöinen laittoi soiton Pohjolahan; soitti pojat Pohjolassa, soitti pojat jotta piiat, ei ilo ilolle tunnu, eikä soitto soitannolle. Sokea sopesta lausui, ukko vanha uunin päältä: "Heretkätte, heittäkätte! puhki korvani puhuvi, läpi pääni läylentävi [rasittavi], viepi viikoksi uneni." Noin ukko sanoiksi virkki: "Jos ei soitto Suomen kansan vasta vaikuta ilolle, tahi uuvuta unehen, niin vetehen visko'otte [viskatkaatte], aaltoihin upottaotte!" Soitto kielin kerkiävi, kantelo sanoin kajahui: "En mie vetehen joua, alle aaltojen asetu, ennen soitan suorijalla, vangun [äännän] vaivan nähnehellä." Soitto vietihin visusti, kannettihin kaunihisti, miehen laatijan kätehen, pyytänehen polvuksille. — — — Vaka vanha Väinämöinen istuiksen ilokivelle, hopeaiselle mäelle, kultaiselle kunnahalle. Otti soiton sormillensa, käänsi käyrän polvillensa, kantelen kätensä alle, sanan virkkoi, noin nimesi: "Tulkohon jo kuulemahan, kun ei liene ennen kuullut iloa iki runojen, kajahusta kanteloisen!" Alkoi soittoa somasti; jo kävi ilo ilolle, riemu riemulle remahti: ei ollut sitä metsässä jalan neljän juoksevata, koivin koikkelehtavata, ku ei tullut kuulemahan, iloa imehtimähän. Oravat ojentelihe lehväseltä lehväselle, tuohon kärpät kääntelihe, aioillen asettelihen, hirvet hyppi kankahilla, ilvekset piti iloa. Tapiolan tarkka ukko, ja kaikki Tapion kansa kulki vuoren kukkulalle soittoa tajuamahan. Itseki metsän emäntä loihe koivun konkelolle kanteloista kuulemahan, iloa imehtimähän. Mi oli ilman lintusia, kahen siiven sirkovia [kahdella siivellä lentäviä], ne tulivat tuiskutellen, kiiätellen kiirehtivät soittohon sulan urohon, Väinämöisen vääntelöhön. Korkealta kokko lenti, halki pilvien havukka, allit aaltojen seliltä, joutsenet sulilta soilta; pieniäki peipposia, sirkkuja sivertäviä, leivoja satalukuisin, rastahia ratki paljon, ilmassa ihastelivat, hartioilla haastelivat, tehessä isän iloa, soitellessa Väinämöisen. Itse ilman Luonnottaret, ilman impyet ihanat, iloa imehtelivät, kanteloista kuuntelivat, ken se ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti, ken se pienen pilven päällä rusoreunalla rehotti. Uipi hauvit hangotellen, ve'en koirat vengotellen, lohet luo'oilta samosi, siikaset syväntehiltä, säret pienet, ahvenetki, mujehetki, muut kalatki, kaikki parvihin panihe, rantahan rakenteleikse virttä Väinön kuulemahan, soittoa tajuamahan. Ahto aaltojen kuningas, ve'en ukko ruohoparta, rinnoin aalloillen ajaikse ja lapaikse lainehille; sisarekset Sotkottaret, rannan ruokoiset kälykset, ve'en kalvolle vetäikse, luikahaikse lumpehelle; itseki ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta väännäikse vesikivelle, vatsalolle vaivoaikse, tuota ääntä kuulemahan, iloa imehtimähän, kun oli ääni kummanlainen, soitanto ylen sorea. Siitä vanha Väinämöinen soitti päivän, soitti toisen; ei ollut sitä urosta, ollut ei miestä eikä naista, kellen ei itkuksi käynyt, kenen syäntä ei sulannut. Itsensäki Väinämöisen tippui tilkat silmistänsä, vierivät vesipisarat karkeammat karpaloita, hereämmät [suuremmat] hernehiä, pyöreämmät pyyn munia. Ve'et pyöri silmistänsä kaunihille kasvoillensa, rehe'ille rinnoillensa, päteville polvillensa, jalkapöy'iile jaloille, maahan alle jalkojensa, läpi viien villavaipan, sarkakauhtanan kaheksan. Vierivät vesipisarat rannalle meren sinisen, rannalta meren sinisen alle selvien vesien. Olipa sorea sotka ve'essä vilvoitteleiva rannalla meren sinisen; sanoi vanha Väinämöinen: "Usein utuinen sotka suullasi sukelteleihet alle syvien vesien, käyppä poimi kyyneleeni alta selvien vesien, annan sulle sulkaturkin." Saipa sotka poimimahan, poimi kyynelet merestä, alta selvien vesien, kantoi Väinölle kätehen: jo oli muiksi muuttunehet, kasvanehet kaunoisiksi, helmiksi heristynehet, simpukoiksi siintynehet, kuningasten kunnioiksi, valtojen iki iloksi. — — — Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen, kolmas lieto Lemmin poika siitä lähtevät selälle, tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan. Päästyänsä matkan päähän vetivät venosen maalle, teloille teräksisille, valkamoille vaskisille. Astuvat tuville tuosta, alle kattojen ajoihe; kysyi Pohjolan emäntä, tutkaeli tullehilta: "Mipä miehillä sanoma, millä matkalla olette?" Vaka vanha Väinämöinen tuopa tuohon vastoavi: "Sammosta sanomat miesten, sillä matkalla olemme; saimme sampuen jaolle, kirjokannen katselulle." Louhi Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa kolmen miehen; hyvä on sampuen hyrätä Pohjolan kivimäessä, hyvä olla itseniki sammon suuren haltijana." Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Kun et antane osoa, tuota sammon toista puolta, niin on kaiken kantanemme, vienemme venehesemme." Louhi Pohjolan emäntä tuo tuosta pahoin pahastui, kutsui Pohjolan kokohon, pään varalle Väinämöisen. Vaka vanha Väinämöinen kävi kanteloisehensa; tuota kaikki kuulemahan, iloa imehtimähän. Väkeä väsyttelevi, rahvahaista raukaisevi, kaikki nukkui kuuntelijat Väinämöisen soitantoa [soitannosta]. Siitä viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, ottavi uniset neulat, voiteli unella silmät, pani pitkähän unehen koko Pohjolan perehen. Meni sammon saatantahan, kirjokannen katsantahan, lauloa hyrähtelevi vaaran vaskisen ovilla, jopa liikkui linnan portit, ovet vahvat aukieli. Siitä vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen, kolmas lieto Lemmin poika. saattelivat sammon suuren, veivät sen venosehensa, latjasivat laivahansa. Siitä vanha Väinämöinen lähti pois Pohjolasta. Laskea karehtelevi selkeä meren sinisen; laski päivän, laski toisen, päivänäpä kolmantena tuo on lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Miks'et laula Väinämöinen hyrehi hyväntöläinen [hyvä mies], hyvän sammon saatuamme, tien oikein osattuamme?" Vaka vanha Väinämöinen hänpä varman vastaeli: "Varahinen laulannaksi, aikainen ilon pioksi; äsken laulanta sopisi, ilon teentä kelpoaisi, kun omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi." Sanoi lieto Lemminkäinen: "Kun et lauloa luvanne, itse luome [luon itseni] laulamahan heitäme [heitän itseni, ryhdyn] heläjämähän." Sai itse säveltämähän, loihe kurja kukkumahan, äreällä äänellänsä, käreällä kulkullansa. Kurki istui kannon päässä, märän mättähän nenässä, sepä säikähti kovasti, lenti poikki Pohjolahan, vielä parkaisi pahasti Pohjan puolle saatuansa, sillä Pohjolan herätti, pahan vallan valveutti. Nousi Pohjolan emäntä unen pitkän maattuansa, kiirehti kivimäelle, vaaran vaskisen ovelle, sanoi tuonne tultuansa: "Voi polonen päiviäni! jop' on täältä sampo saatu, kaikki lukot lonkaeltu [sijaltansa väännetty]." Uutarta [Udutarta] rukoelevi: "Utu-tyttö, terhen [sumun] neiti, seulo seulalla utua selvälle meren selälle, jott' ei päästä Väinämöisen, osata Uvantolaisen!" "Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko ylijumala, rakenna rajuinen ilma, nosta suuri säien voima aivan vastahan venettä, kulkematta kunnekkana!" Utu-tyttö, neiti terhen, u'un huokuvi merelle, sumun ilmahan sokesi. Piti vanhan Väinämöisen kokonaista kolme yötä sisässä meren sinisen. Yön kolmen levättyänsä sisässä sumun sakean virkki vanha Väinämöinen: "Ei ole mies pahempikana u'ulla upottaminen, terhenellä voittaminen." Veti vettä kalvallansa, merta miekalla sivalsi: nousi talma taivahalle, utu ilmoille yleni, selvisi meri sumusta, meren aalto auteresta. Siitä vanha Väinämöinen laski eelle laivoansa; oli aikoa vähäinen, jo Ukko ylijumala virkki tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan. Nousi tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan, kovin läikkyi länsituuli, luoe-tuuli tuikutteli, etelä enemmän tuuli, itä inkui ilkeästi, kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi. Kovin silloin tuulet tuuli, aallot hakkasi alusta, veivät harpun hauvinluisen, kantelon kalan-eväisen, väen Vellamon hyväksi, Ahtolan iki-iloksi. Siinä vanhan Väinämöisen ve'et silmihin vetihe, itse tuon sanoiksi virkki: "Sinne sattui saalahani [saamani, tuottamani], katosi iki iloni, en tuota enempi saane sinä ilmoisna ikänä kuuna kullan valkeana." [Sampo-retkeltään palattuaan teki Väinämöinen koivusta uuden kanteleen.] — — — Louhi Pohjolan emäntä laittoi miehet miekkoihinsa, rakenteli Pohjan purren, suoritti sotavenosen, siitä läksi laskemahan, sekä läksi jotta joutui, sampoa tapoamahan, venehestä Väinämöisen. Vaka vanha Väinämöinen laskevi sinistä merta. Itse tuon sanoiksi virkki: "Oi sie lieto Lemmin poika, nouse purjepuun nenähän! katsaite etinen ilma, tarkkoa takainen taivas, onko selvät ilman rannat." Tuopa lieto Lemminkäinen nousi purjepuun nenähän, katsoi iät, katsoi lännet, katsoi luotehet, etelät, katsoi poikki pohjan rannan, siitä tuon sanoiksi virkki: "Pieni on pilvi pohjoisessa, pilven lonka luotehessa." Sanoi vanha Väinämöinen: "Ei se pilvi ollekkana, se on pursi purjehinen; katso toiste tarkemmasti!" Katsoi toiste, katsoi tarkoin, sanovi sanalla tuolla: "Saari kaukoa näkyvi, etähältä ennättävi, havukoita haavat täynnä, koivut kirjo-koppeloita." Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo vainen valehtelitki; havukoita ei ne olle, eikä kirjo-koppeloita, ne on Pohjan poikasia; katso tarkoin kolmannesti!" Se on lieto Lemminkäinen katsoi kerran kolmannenki, sanovi sanalla tuolla: "Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi, sata miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa." Silloin seppo Ilmarinen souti kourilla kovilla, souti lieto Lemminkäinen, souti kansa kaikenlainen, lyllyivät [notkuivat] melat lylyiset [mäntypuiset], hangat piukki pihlajaiset, nenä hyrski hylkehenä, perä koskena kohisi, eipä matka eistykkänä, ei pakene puinen pursi. Vaka vanha Väinämöinen jo tunsi tuhon tulevan, arvelee ajattelevi, siitä tuon sanoiksi virkki: "Vielä mä tuohon mutkan muistan, keksin kummoa vähäsen." Otti piitä pikkuruisen, tauloa taki [aivan] vähäsen, ne merehen mestoavi yli olkansa vasemman, sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Tuosta tulkohon karinen, salasaari kasvakohon, johon juosta pohjan purren, satahangan halkiella!" Se siitä kariksi kasvoi, loihe luo'oksi merehen, itähän pitemmin puolin, poikkipuolin pohjosehen. Tulla puikki Pohjan pursi, halki aallon hakkoavi, juoksi Iuotohon lujasti, kaaret poikki katkieli, meren myrskyn hiertimessä, lainehen rapaimessa [hyrskyssä]. Louhi Pohjolan emäntä tohti toiseksi ruveta, levitäikse lentämähän, kokkona kohotteleikse, sata miestä siiven alla, tuhat purston tutkaimella, sata miestä miekallista, tuhat ampuja-urosta.
Yllättävi Väinämöisen, lenti purjepuun nenähän, oli pursi päin pu'ota, laiva laioin kallistua. Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh Pohjolan emäntä! joko saat jaolle sammon nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen?" Sanoi Pohjolan emäntä: "En lähe jaolle sammon sinun kanssasi katala, kerallasi Väinämöinen." Tahtoi sampoa tavata venehestä Väinämöisen. Sammon saatatti vetehen, selvälle meren selälle; siinä sai muruiksi sampo, kirjokansi kappaleiksi. Mi meni muruja noita, sammon suuria paloja, alle selvien vesien, ne jäivät ve'en varaksi jäipä toisia muruja, pienempäisiä paloja selälle meren sinisen, meren laajan lainehille. Niitä tuuli työnnytteli, aalto rannallen ajeli. Vaka vanha Väinämöinen näki tyrskyn työntelevän, hyrskyn maalle hylkeävän noita sampuen muruja. Hän tuosta toki ihastui, sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuost' on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen, tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille." Louhi Pohjolan emäntä itse tuossa arvelevi: "Jo minulta valta vaipui, jo aleni arvioni, eloni meni merehen, sampo särkyi lainehisin." Läksi itkien kotihin, polotellen pohjosehen, ei saanut sanottavata koko sammosta kotihin; veipä kuitenkin vähäsen sormella nimettömällä, kantoi kannen Pohjolahan, sai rivan Sariolahan; siit' on polo Pohjolassa, elo leivätön Lapissa. Vaka vanha Väinämöinen itse maalle mentyänsä löysi sampuen muruja, kirjokannen kappaleita, rannalta merelliseltä, hienoselta hietikolta. Saattoi sampuen muruset, kirjokannen kappalehet, nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen, kasvamahan, karttumahan, saamahan, satoamahan, olui'ksi ohrasiksi, leiviksi rukihisiksi. Siitä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Anna luoja, suo Jumala, anna onni ollaksemme, hyvin ain' eleäksemme, kunnialla kuollaksemme, suloisessa Suomen maassa, kaunihissa Karjalassa!"