102. Sylvia-linnun laulu kesäpäivänä Kangasalla.

Ma oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen. Niin kauas kuin silmään siintää näen järviä lahtineen. Kas, Längelmänvesi tuolla vöin hopeisin hohtelee, ja Roineen armaiset aallot sen rantaa hyväilee.

Kuin lemmikin sulosilmä, niin kirkas, niin sininen, on välkkyvä Vesijärvi, mi hiljalleen keinuen tuoll' hiipivi heidän luokseen ja satoja saariaan niin hellästi tuuditteleepi kuin emonen lapsiaan. Vaan ympäri lehtorantain on hongikko mietteissään ja vanhuksen lailla katsoo kuin lapset lyö leikkiään, ja peltojen laihot heitä ne tervehtii aaltoillen ja niittyjen kukkivat nurmet luo tuoksuja tuulehen. Mik' aarre, oi köyhä Suomi, ois sulosi vertainen! Tuon järvies sinivälkkeen, tuon hopeisen, kultaisen! Jos murhe tai riemu nostaa tääll' lauluhun säveleet, niiss' ainian kuvastuupi nää kirkkahan-sinervät veet. Mä vaan olen lintu pieni ja siipeni heikot on; vaan oisinko uljas kotka, niin nousisin lentohon, ja nousisin taivoon asti luo Jumalan istuimen, ja nöyrin, hartahin mielin näin laulaisin rukoellen: Oi taivahan pyhä Herra, sä isämme armias! Ah, kuink' on sun maasi kaunis, kuink' ihana taivahas! Sä järveimme säihkyellä suo lempemme tulta vaan! O Herra, intoa anna ain' maatamme rakastamaan!