9. MUISTOATERIAT JA MUISTINPÄIVÄT.

Kuuteen netäliin (viikkoon) ei vainajaa oikeastaan saisi vielä pokoiniekaksi sanoa, sillä hän on siihen asti vain pokoitussa (vainajan sielu tai -henki) [ven. dyssha = sielu, henki(lö). Sanotaan myös esim.: "Montako tussaa teill' on verolla? Paljoko tussalta maksetah?"]. Ei häntä myöskään saa enää entisellä nimellään mainita, koska hän on jo poistunut näiltä ilmoilta. Kuuden viikon kuluttua vasta saa sanoa pokoiniekaksi.

Tänä kuuden viikon aikana voi vainaja silloin tällöin käydä kotonakin, häntä kun näinä aikoina käytettään joka paikassa, missä hän on eläessään liikkunut ja toiminut, ja samalla hänelle näytetään ja muistutetaan kaikki, mitä hän on eläessään tehnyt ja raatanut. Tulevasta tilastaan ei vainaja vielä tiedä. Vasta kuuden viikon kuluttua se hänelle "valkeutetah".

Ensi viikolla on vainajaa muisteltava joka aamu, on leivottava kolme möykkyistä eli pientä ohrarieskaa ja ne annettava "lesk'akoille". Seuraavilla viikoilla on samana päivänä, kun vainaja on kuollut, annettava kuolientapäivän muisteliaisia. [Sitä, jolle jää talonpito vainajan jälkeen, muistutetaan: "Pie muistossa kuolientapäiveä!"] Vainajan muistoksi laitetaan murkina ja kutsutaan muutamia sukulaisia ja tuttavia ja annetaan ainakin kolmelle, ellei useammalle riitä, niitä ruokalajeja, joita siksi päiväksi on tehty. Annettaessa kehoitetaan: "Täss' on, muistele pokoiniekkoa!" tai: "Mainitse pokoiniekkoa!"

Mutta kuuden viikon kuluttua laitetaan kuolentapäivänä kuuen netälin murkina. Silloin pannaan pöytään parasta mitä voidaan hankkia, samoin kuin maahanpaniaisissakin, kaikenlaisia karjalaisia ruokia, pyhäisenä aikana rasvattomia ja lihattomia pyhäruokia, arkena arkisia syötäviä. Päivä otetaan vastaan parhaan praasniekan tavoin. Jos on pimeä aika, niin kynttilöitäkin joaloihin [kynttilän valukaavoihin] valetaan juhlapäivää varten. Pirtit ja muut huoneet pestään ja puhdistetaan. Aattoiltana lämmitetään kyly ja käydään itsekin peseytymässä ja sitten suoriudutaan parhaisiin vaatteisiin. Koko heimokunta kutsutaan pitoihin, samoin hyvät tuttavat, ja erityisesti on kutsuttava leskiä. Sillä "ei kenenkänä molinta ole niin tehoisa kuin leskien." Miesvainajaa muistelemaan tulee tavallisesti enemmän miehiä, naiskuolijaa taas enemmän naisväkeä. Mutta jos murkinanpitäjä on niin köyhä, ettei voi koko heimokunnalleen laatia ateriaa, on ainakin kolme lesk'akkaa kutsuttava molimaan ja pöydälle pantava edes vettä, leipää ja suolaa. Vieraatkin tuovat kyllä mukanaan ruoka-aineita ja juomista, varsinkin varakkaammat köyhemmille.

Jo puoliyön aikaan aletaan ruokia asetella ruokapöydälle — toiset laittavat ruokia, toiset ristivät silmiään ja muistelevat vainajaa. Sillä nyt tulee hän viimeisen kerran käymään kotonaan ja ottamaan osaa yhteiseen murkinaan ja olemaan yhdessä koko heimokuntansa kanssa. Siksi onkin kuuden viikon murkina kallis murkina, ja silloin pitää ainakin jotakin olla pöydällä. Jos vainaja tullessaan näkisi pöydän tyhjänä, lähtisi hän verisiä kyyneleitä itkien pois. Mutta jos pöytä on katettu hyvin, lähtee vainaja nauraen ja hyvällä mielellä. Vainaja tulee näkymättömänä lintuna ja kolme "anhelia" on häntä kuljettamassa. Hän saapuu juuri kun päivänkoite on alkamassa.

Pöytään jätetään vainajalle tyhjä sija, pöydän päähän ylikolkkaan eli pyhäinkuvain puoleiseen kulmaan. Siihen asetetaan lusikka ja käspaikka (pyyhinliina), ja pannaan parasta mitä pöydässä on [veistä ei panna, sillä pidetään suurena räähkänä, jos veitsi on pöydässä]. Kukaan vieraista ei asetu siihen istumaan. Pyhäinkuvain edessä palavat tuohukset, ja pöydällä, jos valoa tarvitaan, on kynttilöitä tuikuttamassa. Pöydässä istutaan hiljaisina, samoin koko yökin vietetään väliin puhein ja kovaa ääntä pitämättä. Syömään ruvettaessa "loaitah risti" ensimäiselle leipäpalaselle, joka käteen otetaan. Silmiään ristien jokainen leipäpalansa "ristii" ja samalla mainitsee vainajaa:

"Pominoi, Hospod', pokoiniekkoa! Anna tsarsvoa nepesnöitä, roajuo spassenjoa! Peässä, Hospod', tänäi peänä tuon ilmasih metisiä ruokasih meän kera yhteh stolah, yhellä murkinalla! Nyt olemma pokoiniekan kera viimeisellä murkinalla yhessä stolassa. Heän näköy meät, myö emmä häntä."

Tämän jälkeen vasta käydään ruokiin käsiksi. Ja kiirekin on. Sillä ennen päivän tuloa on "pokoiniekan" poistuttava, päivällä ei hänen enää ole lupa liikkua. Juuri kun päivänkoite alkaa, täytyy hänen lähteä, ja hän menee nyt tuolle ilmalle määrättyyn paikkaansa eikä enää palaa takaisin.

Murkinapöytää hankittaessa ja vainajan tuloa odottaessa jo taas vierähtää itkuvirsikin:

"Voikoa, kaikki vallan alovat omakuntaseni, varusteliutuo valkiesta hyväsestäni jeänehien valjuskastolasien peällä yksillä valjuskaverosilla!

Mie toivelen, vaimala vartuoni, eikö valkie hyväseni vallan koalelis vallan jälkimäisillä valjuskaverosilla.

Mie hotj niillä aikasin hänen valkehuisie vallan silmittelisin vallan jälkimäiset kertaset omissa vallan assuntasijasissah.

Voikoa, kujin olovat kahenpuoliset omakuntaseni, kujin loajitteliutuo kujin aivosina huomeneskuuroksuisien kujin ylenentäaikasina kuulu hyväsestäni jeänehien kujin tovolnoisien kunnivostolasien peällä kunnivoverosilla [hyvillä ruoka-aterioilla].

Eikö kuulu hyväseni kujin koalelis yksillä kunnivoverosilla, kuin olen, kurja vartuoni, niitä varten kujin loajitellun kuusitoistakymmen-loatuset kujin tovolnoiset kunnivoveroset.

Mie niillä aikasin hotj hänen kukkahuisie kujin silmittelisin kujin jälkimäiset kertaset omissa kujin assuntasijasissah kujin olovien aikojen oltuo.

Voikoa, visan olovat omakuntaset, viljatteliutuo [ravita itsensä. Sanotaan joskus: "ei ole nälkä eikä kovin viljakana."] visan aivosien huomenesvierentäisien visan ylenentäaikasina.

Eikö vieslövä hyväseni ilmauvuksentelis vieslövistä syntysistä, visan koalelis omien viljastolasieh peällä yksillä viljaverosilla.

Mie hotj niillä aikasin, vierona vartuoni, hänen vieslövyisieh visan silmittelisin visan jälkimäiset kertaset."

Aamulla päivän saapuessa käydään kirkossa rukoilemassa ja sitten mennään hautausmaalle. Pappikin tulee laulamaan, mutta jos pappia ei ole saatavilla, käydään haudalla ilman häntä, ristitään silmiä, suitsutetaan ja heitetään haudalle kaatuneesta puusta katkottuja oksia. Suitsuttamista varten viedään kalmistoon savipatasella hiiliä, ja palaset, pohja puhkaistuna tai laita lohkaistuna, heitetään haudalle. Kalmistossa taas jaetaan muisteliaisia varojen mukaan; köyhille sukulaisille ja tuttaville annetaan rahaa, vaatetta ja kaikenlaatuista syötävää, ja heitä kehoitetaan mainitsemaan vainajaa. Kun näin annetaan muisteliaisia ja vainajaa mainitaan, ei tälle tule toisessa elämässä puutetta rahasta, ravinnosta eikä vaatteista.

Kalmistossa vainajaa "nossatetah" valitusvirsin:

"Kajon vähäsen aikoo oltuo lähin, kaiho vartuoni, kaunehen hyväseni kallehuisie katsahtelomah, kuin et kuillana aikasin omih kajon assuntasijasih koalellun näinä kajon monina netälikaunis-toisina.

Niin olen toivellun, kaiho vartuoni, hotj olen kajon monet vuosikaunistoiset siun kallehuisittas kajon elossellun. Kuin et ole omissa kajon assuntasijasissas koalellun ni kuillana aikasin, hos minun kaiho vartuoni kajon rikenih kertasih on katshahellun siun kallehuisies kamoaikkunaisien korvasissa kaihojen vetysieni keralla.

En ni kuihe loatusih voimin, kaiho vartuoni, aikasieni kajon alennella. Läksin siun kallehuisies kajon etshittelömäh kauheista kalman multasista kaihojen vetysieni keralla.

Etkö voi, kaunis hyväseni, kajon yleneksennellä kaihoja vetysieni vassen kaunehista syntysistä kajon vähäsiks aikasiks kalovehkätysies varasih?

Mie hotj, kaiho vartuoni, niistä siun kallehuisies silmittelisin, kajon monenloatusien ikävieni kaihosie kajon alennuttelisin. Eikö hotj niiks aikasin alettais minun kaihoista miel'alasistani kajon suuret Tuonelan kaihoset."

Puolisen tuntia, tuntikin viivytään haudalla. Pois lähdettäessä ristitään silmiä ja prostiudutaan:

"Prosti milma, pokoiniekka!"

Kun murkinat on syöty, kalmistot käyty ja vieraat lähtevät pois, kiitellään heitä käymästä ja osanotosta:

"Spassipo, kun että osattomien peähysin ['osattomien peähysin' = halveksien] oimun silmitellyn orhien hyväseni opinjastolasie.

Mie toivelen, oneh vartuoni, jotta orhie hyväseni oli niillä aikasin yksillä opinjaverosilla oimun koalelomassa omissa olentosijasissah.

Oli orhiemmat miel'alaset niillä aikasin onehella vartuollani.

Spassipo, visan olovat kahenpuoliset omakuntaseni, kun visan koalelija kaksien vieslövästä hyväsestäni jeänehien visan omattomien visan assuntasijasih visan aivosina huomenesvierennäisien visan ylenentäaikasina yksillä viljaverosilla.

Mie toivelen, jotta vieslövä hyväseni oli niillä aikasin omien viljastolasieh peässä viljatteliutumassa visan olovien omakuntasien kera visan jälkimäiset kertaset.

Oli niillä aikasin niinkuin vieslövämmät miel'alaset näinä huomenesvierennäisinä."

Pois lähtiessä sanotaan: "Viimeiset heät on pietty, ei enämpi enää sen häitä pietä."

Kuuteen viikkoon ei vainajalle toisessa elämässä anneta ruokaa, vaan hän saa olla nälissään, ellei täältä käsin ruokita. Siksi juuri jaellaan muisteliaisia: ruokitaan vainajaa. Vasta sitten, kun vainaja kuuden viikon murkinalta palattuaan saatetaan hänelle määrättyyn sijaan, saa hän siellä ruokinnankin.

Mutta jos äidiltä kuolee rintalapsi, ei äiti saa kuuteen viikkoon maistaa suuruksia ennen päivän nousua. Jos hän syö vähänkin, ei lapselle toisessa elämässä anneta sinä päivänä ruokaa. Vielä pitää äidin antaa rintaa joka päivä toisien vaimojen pikku lapsille, jotta hänen lastaan tuonelassa samalla lailla kohdeltaisiin. — Jos äiti makaa unissaan lapsensa kuoliaaksi, tuodaan hänelle toisessa elämässä, kun hän aikoinaan sinne joutuu, lapsensa ruumis "rautakalakukkona" [rautaisena kalakukkona] syötäväksi. Syötävä on vaikka hampaat eivät pystykään.

Kuuden viikon murkinan jälkeen on vainajan erikoinen muistopäivä vasta vuoden kuluttua, kuolinpäivän vuosipäivänä, jolloin taas syödään murkina ja muistellaan vainajaa, vaikka ei niin suurta juhlaa pidetä kuin kuuden viikon päivänä. Samoin taas muistellaan kahden, kolmen ja neljänkin vuoden kuluttua ja niin edelleen, joskus aina kymmeniinkin vuosiin. Niinpä yhdeksissäkymmenissä elävä Saaren Okahvie [Okahvie Bogdanov, kuulun runolaulajan Ontrei Malisen pojantytär, Anni Lehtosen äiti] on jo neljättäkymmentä vuotta "vallan kohtalahistaan" joka vuosi muistellut ja murkinoinut sekä heimokuntaansakin kutsunut. Ja niin pyhänä pitää mummo muistipäivää, että pukeutuu parhaisiin vaatteisiinsa eikä tee silloin mitään työtä.

Paitsi kunkin vainajan erikoista kuusiviikkoismuistopäivää ja vuosipäiviä, on karjalaisilla vielä vuoden varrella useita yhteisesti kaikkien vainajien muistoksi vietettäviä muissinpäiviä. Suurin niistä on muissinsuovalla, syksyllä vietettävä vainajain juhla, meidän vanhaa kekriämme sekä viettämistavaltaan että -ajaltaan vastaava merkkipäivä.

Muistinsuovatta vietetään, kuten nimikin ilmoittaa, suovattana, lauantaina, lokakuun lopulla vanhaa lukua [meidän marraskuun alkupäivinä]. Mutta jo sen edellisetkin päivät ovat "kalliita" pyhiä sekä tärkeitä valmistuspäiviä. Maanantaista asti aletaan suovattaa varten tehdä valmistuksia. Pestään huoneet, pestään vaatteet, kaikki puhdistetaan ja ruokavaroja hankitaan, syötäviä varustetaan, "mitä vain parahie, mitä henkivallasta löytyy". Edellisellä viikolla jo on laitettu talkkunajauhoja, sillä talkkunaa pitää muistinsuovattana olla. Vähistäkin ohravaroista koetetaan saada säästetyksi edes muistinpäivän talkkunukset. Samoin maitoa ja voita säästetään siksi päiväksi. Vielä pitää muistinsuovatan pöydällä olla lihaa ja kaikenlaista kalaa, sekä tietysti myöskin kaikkia edellä lueteltuja piirakka-, leipä- ja kakkulajeja.

Syysteurastukset toimitetaan juuri muistinpäiväksi. Kukin teurastaa mitä hänellä on teurastettavaa: lammasta, pokkoa (pässiä), lehmää, härkää. Ainakin ne eläimet, jotka on vainajille uhriksi luvattu, on teurastettava, jos oma ja karjan menestys on kallis. Sillä jos jättää lupauksensa täyttämättä, voi menettää koko karjansa. Ja sille aterialle on kutsuttava sekä heimolaiset että kylän köyhät, heitä pitää ensin syöttää, sitten vasta saa itse käydä ruokiin käsiksi. Vuotta nuorempia eläimiä ei teurasteta, semmoisen lihan syömistä kun pidetään "reähkänä".

Serola [ven. sreda = keskiviikko] ja peätintshä [ven. pjätnitsa = perjantai] eli keskiviikko ja perjantai muistinsuovattaviikolla ovat kallehet päivät, varsinkin viimemainittu, muistinsuovatan synninpäivä. Silloin ei pestä eikä kylvetä, ei jauheta eikä kehrätä, ei sahata eikä tehdä yleensä mitään rysketöitä. Naiset tekevät vain hiljaisia käsitöitä, ompelevat, tikuttavat [kutovat kudinta] ja miehet kutovat verkkoa taikka käyvät kylää. Jos näinä päivinä toimitettaisiin pesuloita, joutuisi likavesi "iesmännehillä sukulaisilla tuolla ilmalla juotavaksi". Samoin kehrätessä sylki, jolla näppejä kostutetaan, päräjäisi vainajain silmille. Maanantaina, tiistaina ja torstaina sen sijaan kyllä tehdään töitä ja toimitetaan pesuja. Kylyssä käydään tiistai- tai torstai-iltana.

Muistinsuovattana noustaan jo puolelta yöltä ylös ja aletaan laittaa syötävää pöydälle, lusikat ja stuulat (tuolit) ja kaikki laitetaan paikoilleen. Keskelle pöytää asetetaan kaksi pientä rehennysrieskaa päällekkäin. Rieskoille pannaan muutamia kourallisia suoloja ja sitten peitoksi skoalteri (pöytäliina). Huomenkoiton lähestyessä aletaan sitten pyhäinkuvain edessä muistella vainajia: "keillä mitä olloo sukulaisia pokoiniekkoja, niitä muissellah". Ensin muistellaan talon vanhinta eli ensimäistä kuolijaa, "ken on sen moan haltia", sitten järjestään kaikkia, koko heimokuntaa:

"Pominoi, Hospod', pokoiniekkoi, moan soajie, kojin kokuojie, pellon hankkijie, yheksäst polvest yheksäh polveh! Muistetut ta i muistamattomat, tietyt ta i tietämättömät, ruven rutjomat, tauvin tappamat, vejen viemät, sovan sortamat, ospitshan ottamat, kaikki suurta sukukuntaa, helietä heimokuntaa!"

Tunnin verran kestää muisteleminen, jokainen muistelee ja "pominoi", ainakin silmiään ristien "molii".

Mutta sillaikaa kun heitä muistellaan, käyvät vainajat suurustamassa valmiiksi varatussa ruokapöydässä, johon ei kukaan ole vielä saanut koskea. Vasta muistelemisen loputtua ja vainajien suurustettua käyvät talon eläjät murkinalle. Murkinalta päästyä, päivän koitteessa, korjataan ruuat pois ja pöydälle jääneet murut pyyhitään pöytäliinalle ja pannaan ropeeseen tallelle patsaan päähän, kesällä lehmille annettaviksi.

Jo ennen murkinaa juoksutetaan lähimpiin naapuritaloihin lämmintä rieskaa muisteliaisiksi. Murkinan jälkeen käydään töihin, verkon kudontaan ja muihin tupatöihin, jotkut ulkopuuhiinkin. Päivän tultua käydään kalmistolla ja sielläkin "muissellah ta pominoijah".

Kun köyhiä käy muistinpäivänä talossa, tarjotaan heille joka laatua syötävää ja kehoitetaan muistelemaan vainajia.

Seuraava muistinpäivä on vieristänä, vanhan luvun loppiaisena. [Meidän ajanlukumme mukaan 19:ntenä tammikuuta]. Silloin on vainajain rostuo eli joulupäivä, ja muistinsuovattana oli heillä pyhänlasku. Vainajain ajanlasku nimittäin liikkuu aina viikkoa, paria jälempänä ristirahvaan ajanlaskua. He näet seuraavat vanhaa juhlapäiväjärjestystä, jolloin pyhät olivat pitempiä kuin nykyään, ne kun on "uuven testamentin aikah lyhennetty".

Vieristää vietetään samalla tavalla kuin muistinsuovattaakin. Sen "synninpäivä" on jo hyvin "kallis" päivä, jopa yhtä "kallis" kuin "äijänpäivän peätintshä" [pitkäperjantai. Äijäpäivä = pääsiäinen]. Vieristäksi tehdään juhlavarustukset samoin kuin muistinsuovataksikin, ja samoin puolelta yöltä laitetaan ruokapöytä valmiiksi vainajille, jotka sillä aikaa murkinoivat, kun talon rahvas muistelee heitä tuohuksilla valaistujen pyhäinkuvain edessä. Ja päivän tultua käydään taas kirkossa ja kalmistossa. Samalla tavalla menetellään sitten muinakin vainajien muistinpäivinä: jo puolelta yöltä noustaan ylös ja murkina syödään ennen päivän tuloa, muistellaan vainajia, poltetaan tuohuksia pyhäinkuvain edessä ja pimeänä aikana kynttilää pöydällä, ja päivän tultua käydään kalmistossa. Eläintä vain ei täksi päiväksi teurasteta eikä laiteta talkkunaa kuten muistinsuovataksi.

Kolmas muistinpäivä on lihanpyhänlaskuna, joka on seitsemisen viikkoa ennen pääsiäispäivää ja vastaa meidän läskisistämme. Silloin alkaa pitkä pyhäaika, jolloin ei saa liha- eikä maitoruokia syödä. Neljäs vainajainpäivä on roatintshoina, jolloin suovattana "roatintshojen kesellä", viikkoa jälkeen äijänpäivän, vainajia muistellaan ja murkinoitetaan. Tämän jälkeen vasta alkaa vainajoille arki, kun on kahdeksan, yhdeksän viikkoa kestänyt yhtämittaista pyhää lihanpyhänlaskusta asti. Viides vainajain päivä on troitshan, helluntain, suovatta (lauantai) kevätkesällä ja kuudes keskikesällä heinäkuussa, petrunpäivä [uuden luvun 12. heinäk.], joka on vainajain juhannus, sekä seitsemäs syyskesällä elokuulla, pohorotshanpäivä [uuden luvun 28. elok.]. Kolmena viimeksi mainittuna pyhänä, jotka ovat kesäjuhlia, mennään pyhänä varsin isoin joukoin hautausmaalle vainajia muistelemaan ja muisteliaisia jakelemaan. Troitsana viedään haudalle virvonvitshoja. [Haudalle mentäessä pitää aina olla jotakin viemistä, jollei muuta, niin on oksa puusta katkaistava ja heitettävä haudalle merkiksi siitä, että on käyty.] Ne ovat papin kirkossa siunaamia ja niillä on seuraavana aamuna toisiaan vuoteelle käsin virvottu sanellen:

"Virvon, varvon, tuoreheks, terveheks, vuueks vapahaks, netäliks velkapääks! Siulla vitsa, miulla kakkara!"

Vitsat pistetään haudalla ristiin "tuulipaikan" alle. Ennen noudettiin vitsat itse metsästä ja ne pyhitettiin asettamalla peränurkkaan pyhäinkuvien alle.

Petrunpäivänä viedään hautausmaalle huttua ja muuta ravintoa. Pohorotshana, pyhän äidin päivänä, taas kannetaan uutisesta keitettyä huttua sekä monenlaisia uutisista, ohrasta ja rukiista, laitettuja piiraita ja leivoksia kaksin kolmin lautasin kutakin. Jo aikaisin aamulla ennen murkinaa mennään kalmistoon, sinne mennään koko kyläkunnin, perhe kokonaisuudessaan, kukin omille haudoilleen. Ruokalautaset asetetaan haudan mullille lasketulle pöytäliinalle. Koko pyhä kalmalehto on täytenään ristirahvasta. Toiset syövät, toiset suitsuttavat, toiset itkevät "eänellä", toiset silmiään ristien muistelevat vainajia. Jos "kylkehisie", sivullisia, joille voisi muisteliaisia antaa, ei ole niin paljoa, että tuomiset tulisivat kaikki jaetuksi, syödään ne mitä jää, itse kalmistossa. Ennenkuin itse mitään maistetaan, on syötävistä kumminkin jaettava osa sivullisille vieraille.

Haudalla aterioitaessa rupeaa joku vainajaakin ruokaveroille herättelemään ja hän valveuttelee itkuvirsin valittaen:

"Anna rupielen, vaimala vartuoni, valkieta hyvästäni vaiveuttelomah vallan polvuhisilta Tuonelan varsisijasilta ta valkeista syntysistä.

Etkö voi vallan yletä, valkie hyväseni, hotj vallan vähäsiksi aikasiks vaimaloa varruttani vallan silmittelömäh ta vallan olovie omakuntasieni?

Myö läksimmä siun valkehuisies vallan etshittelömäh.

Voi, kaunis hyväseni, kamalat kalmamultaset kahtoanne kolmionne peähysie kahoalla ta voi kajon yleneksennellä hotj kajon vähäsiksi aikasiks kajon silmittelömäh kaihuo varruttani!

Mie, kaiho vartuoni, kannikkaverosie kajon koalattelin. Eikö ole kaunehella hyväselläni kannikkaverosien kaihoset ['kannikkaverosien kaihoset' = ruuan mielihalu], kun et ole kajon olovih aikasih koalellun omissa kajon assuntasijasissas?

Niin on ikävien kaihoset kaiholla vartuollani siun kallehuisies.

Läksin, kaiho vartuoni, kajon etshittelömäh ta katshahtelomah siun kallehuisies ta kannikkaverosie koalattelomah.

Etkö hotj kannikkaverosien kaihosissa koaloale?

Anna mie, kurja vartuoni, kymmenien kyynelvetysieni keralla kyhän ylentelen kyllä hyvästäni kyllä syntysistä.

Etkö voi kylmänehien kyynäspeähysies varoih kyhän yleneksennellä miun kyhelmöitä eänysieni vassen?

Etkö voi, kaunis hyväseni, kaunehista syntysistä kajon yleneksennellä kalovehtuneijen kantapyöräsies varoih ['kalovehtuneijen kantapyöräsies varoih' = kalvenneiden kantapäittesi varaan] kajon vähäsiks aikasiks?

Mie läksin, kaiho vartuoni, siun kallehuisies kajon etshittelömäh kaihojen vetysieni kera.

En ni kuihe loatusie voinun aikasieni kajon alennutella, kun ei ole siun kallehuisies ollun kajon Olovien aikojen oltuo.

Ei voi vieslövä hyväseni visan yleneksennellä vieslövistä syntysistä vieroneita vetysieni vassen.

Voi, vieslövä Spoassusen', vilujen merien peältä visan ankarat viimatuuluot visan loajitella ta Tuonelan vierimultaset vieslövän hyväseni peältä vierrätellä, hotj visan vähäsiks aikasiks! Mie hotj niillä aikasin vieslöveä hyvästäni silmittelisin vieslövistä syntysistä.

Enämmiksi kaihosikseni kajon loajittautuu kaiholla vartuollani, kun ei kaunis hyväseni kajon yleneksennellyn kaunehista syntysistä.

Enämmiksi tuhmasikseni tunnon loajittautuu turtivolla vartuollani, kun on tuvis Spoassusen' tulomattomilla Tuonelan tiehysillä tunnon loajitellun tuvehen hyväseni.

Ei ni kuillana aikasin valveuvuksentele valkieni hyväseni valkeista syntysistä, jos kuihe loatusih, vaimala vartuoni, valveuttelisin."

Petrunpäivä ja pohorotsha ovat niin "kalliita" juhlapäiviä, ettei niinä päivinä tehdä mitään työtä. Pohorotsha on viimeinen vainajain muistinpäivä. Siitä taas syksyiseen muistinsuovattaan saakka

"muinoiset on muissinpäivät, ollehet ta männehet."