10. MUITA MERKKIPÄIVIÄ.

Paitsi varsinaisina muistinpäivinä osoitetaan vainajille kunnioitusta ja näitä palvotaan monina muinakin merkkipäivinä. Ja monesti liittyy merkkipäivän viettoon paljon tapoja ja taikoja, jotka johtuvat vainajain palvonnasta.

Varsin useat taiat ja uskomukset liittyvät rostuon (joulun), uudenvuoden ja vieristän (loppiaisen) viettoon, päiviin, joita juhlitaan talven pimeimpänä aikana, jolloin aurinko on "yheksän sutkoa aseuksissah". Se on ensin kolme vuorokautta haudassaan, sitten nousee haudan laidalle ja itkee [päivä itkee sentähden, että pitää niin paksuja lumikinoksia lähteä sulattelemaan] toiset kolme vuorokautta, ja sen jälkeen lepää vielä kolme vuorokautta ennenkuin lähtee jatkamaan ja jatkumaan.

Koko pimeää joulunaikaa sanotaan vierissän keseksi. Se alkaa kolme päivää ennen joulua Tuomaan päivänä ja päättyy tuuhhunpäivänä [ven. dyhov denj], viimeisenä joulunajan merkkipäivänä. Sinä aikana on varoen elettävä. Silloin pitää antaa metsän olla rauhassa, ei saa tuoretta puuta hakata eikä kontion nimeä mainita. Jos mainitsee, niin "metsä" kesällä ankarammin liikkuu, tekee elukoille vahinkoa, tulee miestäkin vastaan ja varauttelee. Sen lähettää metsänhaltia. Ei myöskään saa karistaa karstoja katoista eikä viedä tuhkia pirtistä pihalle, muuten kasvaa kesällä tuliheiniä peltoon. Eikä liioin saa päretulitorvin ilta- ja aamupimeillä liikkua ulkona, koska siitä kasvaa peltoon hiilipäitä [nokineniä, mustia tähkiä]. Myöskään ei saa kehrätä, pestä poropyykkiä [lipeäpyykkiä], keritä lampaita, purkaa lammaskarsinaa eikä noutaa vettä avannolta pimeän aikana, se kun voisi saada aikaan vaikka minkälaisia vahinkoja. Kaikki unet, joita vieristän keskellä näkee, ovat hyvin merkitseviä.

Vieristän keskellä on vierissän akka liikkeellä, pahannäköinen, pörröpäinen, hajahapsinen eläjä — "vierissän akka ta turjushärkin", sanotaan — se laskeutuu taivaasta ennen joulua ja nousee ylös tuuhhunpäivänä. Akka asuu avannossa, mutta nousee sieltä silloin tällöin maalle jalkaisin liikkumaan. Riihessä akka pui, läävässä lehmiä silittelee, aitassa purnuja kolistelee, kylyssä kylpeä tassuttelee, pirtissä pöydän alla kupsehtii. Akan toimia käydään salassa kuulostamassa joulun, uudenvuoden ja vieristän huomenessa, ne kun ennustavat tulevia tapahtumia. Kylystä kuuluva voihkiminen ennustaa sairautta, riihen lattian ja aitan purnujen tyhjä kolisteleminen tietää katovuotta. Läävän oven takana kuunnellaan, mitä vieristän akka karjan menestymisestä sanoo. Pirtin pöydän alla pöytäliina korvissa istuen saadaan kuulla sanomia pirtin eläjäin vastaisesta voinnista ja teiden risteyksissä ilmoitetaan, mitä teiden varsien eläjille tulee tapahtumaan. Pojat ja tytöt varsinkin käyvät teiden risteyksissä hankkimassa tietoja tulevasta elämäntoveristaan.

Avannon reunalle järvelle on tapana vieristää vasten pystyttää vierissän akan risti. Se on noin 60-70 cm korkea, aisapuun paksuisesta pärepuun sydämestä tehty. Keskellä on "vinahvoittain" poikkipuu, ja sen ylä- ja alapuolelle on vuoleksittu käpertyneitä lastunotteita.

Vieristän keskellä tehdään kaikenlaisia ennustustaikoja. Joulua, uuttavuotta ja vieristää vasten ladotaan illalla luetut puut kiukaaseen ja huomenissa ne taas katsotaan, ennenkuin tuli sytytetään. Jos yöllä on puita uunista kadonnut, katoaa talosta sinä vuonna yhtä monta henkeä joko kuoleman taikka naimisiin menon johdosta. Jos halkojen määrä kasvaa, niin rahvaskin lisääntyy. Kuutamossa taas katsotaan yöllä peiliin seisoen selin ikkunaan, ja peilissä nähdään koko tulevaisuus; siellä on hevosta, lehmää, huonetta ja kaikenlaista tavaraa, jopa "väkeäkin" liikkeellä. Erittäinkin ovat nuoret halukkaita saamaan etukäteen tietoa tulevasta mielitietystään. He koettavat monin tavoin sitä tiedustaa. Niinpä he muiden nukkuessa ristivät pirtin ovea piirainpaalikalla, ja millainen henkilö huomenaamuna ensiksi astuu pirttiin, sen luontoinen on tuleva mielitoveri. Taikka lukevat tytöt samalla paalikalla pirtin siltalautoja: "leskikö? holostoi?" [naimaton mies] ja kumpi sattuu viimeiselle siltapalkille, sepä tulee osaksi. Taikka noutavat tyttäret ummessa silmin umpimähkään naapurin pinosta halon: minkänäköisen sattuvat saamaan, sen näköisen saavat miehenkin: oksikkaan lurjuksen, vänkyrän vätyksen taikka suorean sievän prihatshun. Taikka katsotaan pyhäinkuvain edessä "silkkaroon" (peiliin), ja kuinka monena tuohus siinä kuvastuu, niin monen veljeksen joukosta sulhanen saapuu. Taikka lukitaan tytön palmikko illalla ja sulhanen saapuu sitä unissa avaamaan, taikka seulotaan lunta, ja aamulla etsitään siitä jälkiä, taikka tekevät tyttäret tahtaasta pikku koiria kynnykselle kykkimään ja kutsuvat talon hallin katsomaan näitä laitoksia. Kenen pennun halli ensin sieppaa suuhunsa, se ensinnä joutuu miehelään. Taikka survaisevat tyttäret silmättömän neulan käsikivien väliin ja alkavat jauhaa kieputtaa. Muuan istuu kiven lautasien alla pöytäliina korvissa kuuntelemassa, mitä nimeä neula-raiska kivenraossa kitkuttaa: Iivana?… Vaslei?… Huotari?… Kirilä?

Jouluna, uutenavuotena ja vieristänä pitää lehmillä olla rauhanaika: emäntä ei saa käydä läävässä ennenkuin on syöty murkina, ja vasta sitten, kun päivä on kääntynyt luoteelle, viedään lehmille vettä. Kun lehmät läävään mentäessä ovat vielä rauhallisesti makuulla, antaa niille metsäkin kesällä rauhan.

Varsin tavallinen uudenvuoden yön taikomistapa on tinanvalaminen. Tinaa sulatetaan koatelitsalla (suitsutuslaitteessa) ja se kaadetaan kasarikattilaan pantuun veteen. Kun on ensin pakana tina valettu pois — sulatettu tina porautettu veteen —, valetaan tshoarille ja sanotaan:

"Kun soat nousoo, ni tulkah stilkkoo [pistin (ven. sshtylk)], miekkoo, sapelie, kaikkie sotatarpehie, vain kun rauha olloo, ni tina tulkah tasani!"

Sitte valetaan vuuelle:

"Kun vuosi hyvä tulloo, ni tina hyötykkäh, vain kun vuosi köyhä tulloo, ni tina köyhtykkäh! Tulkah jyväpurnuja, aittoja, amparie [iso aitta (ven. ambar)]!"

Sen jälkeen kaadetaan itselle:

"Kun mie hyötynen, ni tina hyötykkäh, kun mie köyhtynen, ni tina köyhtykkäh, kun mie kuolen, ni kropu tulkah, jos tervehnä olen, ni tina tulkah kirkas, vain kun läsinen, ni tina tulkah musta!"

Tytöt tähän vielä lisäävät:

"Jos mieholah joutunen, ni tulkah huiluo [vaimon huivi]!"

ja pojat:

"Kun soltataks joutunen ni tulkah stiikkoo, miekkoo, sapelie, vain kun nainen, ni tulkah morsian rinnalla!"

Kun tina on jäkälässä, tulee valaja elämään pohattana, jos se on kirkas ja helisevä kuin läkkipelti, tulee köyhyyttä, mutta jos se on musta, ennustaa se murhetta ja tautia. Sormenmentävät koperot tinassa ovat viljapurnuja, ja erilliset kappaleet ennustavat lapsia. Yläpuoli tinaa merkitsee alkuikää, alapuoli loppua.

Tinanvaluvettä käytetään taas monella tavalla taikomiseen. Pöytäliina korvissa siitä mielitiettyä etsitään, siihen kastetaan hihansuu ja sitten unissa nähdään, minne joudutaan kastunutta kuivailemaan, vettä otetaan naperkallinen [sormustimellinen] ja siihen taikina valmistetaan toisesta naperkallisesta suoloja ja kolmannesta jauhoja, taikina syödään ja nukutaan ja tullaan janoisiksi ja nähdään unissa mielessäpidettävä juoman tuojana.

Lihanpyhänlasku, laskiainen, on ilojuhla, jolloin

"pyhänlasku pyöritäh, päivä kaikki kapsetah."

Ja puoliyöhön saakka kävellään ja ajellaan kylillä suuressa tshillissä (kulkusessa). Tänä pyhänä talon emäntä tekee varojaan, jotta karja kesällä metsässä pysyisi yhdessä joukossa. Lehmille antamistaan heinävihkoista hän ottaa pikku tukun kustakin, sitoo ne hiusnauhallaan yhteen, panee talteen ja sitten taas antaa karjalle pääsiäispäivänä.

Pyhänlaskusta alkaa seitsenviikkoinen suuri pyhä, jolloin taas on varoen elettävä. Kontiota ei saa mainita eikä syötäessä mitään pakista. Suuren pyhän aikana plahvessenjana, vanhan luvun maarianpäivänä, ei pitäisi kenenkään maata. Siitä tulee "lahokessel selkäh", semmoinen laiskuus, että aina tekisi mieli loikoa, kun "rapa raukoa, paska painoa niin" ettei esim. metsänkävijä metsonkiiminnässä ollessaan kuule metsonlaulua eikä kalanpyytäjä saa kutukalaa. Virposuovattana, palmusunnuntain lauantaina, käydään virpivitsoja noutamassa, yksi jokaiselle talon eläjälle, elukoillekin, ja vitsat pannaan hyllylle pyhäinkuvain alle. Seuraavana aamuna se, joka ensiksi ennättää, nousee virpomaan toisia, jotka vielä makaavat, virpoen kumminkin ensinnä itsensä. Sitten isännät käyvät hevosiaan, emännät lehmiään virpomassa. Näin kaikki pysyvät terveinä koko vuoden, eikä heihin tartu tauti. Äijänpäivän peätintshänä (pitkänäperjantaina) ei pitäisi sen vertaa pakista eikä nauraa, että hampaat näkyvät, muuten tulee "reähkä". Äijänpäivän tshetvorkkana (torstaina) taas pitäisi käydä kylyssä. Siellä saa silloin selästään pois "neljänkymmenen vuuven netuukat" (kivulloisuuden), joskin voi myös saada yhtä monen vuoden "netuukat" selkäänsäkin. Kylvettäessä manataan:

"Mänkäh tuonne, kaikki nellänkymmenen vuuven netuukat ta nesvotat, alla mustien mutien, liikkumattomien likojen!"

Äijänpäivän yönä ei taas kenenkään tulisi maata eikä nukkua. Silloin ei pitäisi jalkojaankaan "jaksaa" (riisua) eikä olla paljain jaloin, koska muuten jalat sattautuvat kesällä. Jos joku silloin yrittää nukahtaa, pistävät toiset savuavan vaaterievun nenän alle. Pääsiäisaamuna vie emäntä leipomiaan rehennysrieskoja lehmille, murtaa vasemmasta kainalostaan murenen jokaiselle, mutta loput tuo takaisin patsaan päähän ropeeseen. Samalla jakaa emäntä lehmilleen laskiaisvihkot.

Pääsiäispäivää seuraa roatintshat, vainajain pääsiäispäivä, ja silloin, roatintshojen keskellä, tulisi kaikkien tuottaa toisilleen iloa eikä saattaa ketään itkemään, ellei tahdo joutua kärsimään toisessa elämässä.

Jyrinpäivä on hevosien henkäyspäivä, pyhä Jyrki kun on heposien jumala. Jyrinpäivän aamulla kuljetetaan lämmitettyä kelloa hevosen ympäri ja rukoillaan:

"Pyhä Jyrki, kormelitsha, [ven. kormilets = hyväntekijä] Suomen suomie jumala, kuuluo kulettamah, kajuo koalattamah tänä Iesuksen kesänä, Moarien sulana syyssä! Niin ole lämmin isäntähäs kuin on tämä kello lämmin!"

Jyrinpäivänä ei hevosella saa ajaa, muuten kontio kesällä varauttelee. Myöskään ei saa huoneissa kolkata eikä pahaa pauketta pitää, jottei kesällä ukkonen niissä huoneissa jyryäisi.

Tärkeä päivä on keväinen karjanlaskupäivä. Silloin syötetään lehmille niitä murusia ja ruoanjätteitä sekä rehennysrieskoja, joita talven kuluessa aina juhlina ja merkkipäivinä on patsaan päähän ropeeseen kerätty karjalle ollosiksi. Aamulla emäntä kiertää kantaen rieskarovetta, jossa on lisäksi pyhän jumalanäidin kuva, koko karjansa myötä- ja vastapäivään. Sirppi on emännällä vielä vasemman käsivarren koukussa ja rove samassa kädessä, oikeassa on lypsinkiulu, jossa on vettä. Kiertäessään lukee emäntä pitkän metsänemännän loitsun:

"Mielikki metsänemäntä, salakoaren vaimo kaunis, sivo kiinni koirias, rakentele rakkias" j.n.e.

Niinä viikonpäivinä, joina on ollut joulu, vieristä taikka plahvessenja (Maarian ilmestys), ei karjaa saa ensi kertaa läävästä ulos laskea, ei myöskään lauantaina eikä ensimmäisenä arkena (maanantaina). Ne päivät eivät tuota karjalle menestystä.

Ottosia annetaan karjalle illalla, kun se palaa metsästä kotiin, ja sitten pitkin kesää, mikäli niitä riittää, joka ilta. Ottosia kerätään ja rehennysrieskat paistetaan jokaisena vainajain muistinpäivänä sekä useimpina juhlina: jouluna, laskiaisena, sporupyhänä [uuden luvun mukaan helmik. lopulla], Maarian ilmestyspäivänä, pääsiäispäivänä, roatintshoina, jyrinpäivänä, kevät- ja syysmiikkulana.

Toinen tärkeä kevätpäivä on kylvöpäivä taikka oikeastaan kylvön lopettamispäivä. Silloin siemenistä jääneistä viljoista tehdään suurimoita ja keitetään maitoon kylväjäisputro illalliseksi. Puuroa viedään maisteliaisiksi naapureillekin ja heitä kehoitetaan mainitsemaan vainajia. Ja ennenkuin kukaan on puuroa maistanut pannaan sitä vielä kahdelle lautaselle, toinen hyvälle vuodelle, toinen huonolle. Sitten kutsutaan koira ottamaan, ja kumman puuron se ensin syö, semmoinen vuosi tulee. Mutta jos koira ensin toista haistelee, ja kuitenkin toisen ensinnä syö, tulee semmoinen räväsvuosi, ei hyvä eikä huono.

Rukiin siemenjäännöksistä keitetään samoin myös huttu ja annetaan muisteliaisia. Mutta vielä tehdään niistä savarnieta (mämmiä), kiukaassa imellytetään ja muijotetaan; ennen maistamista sitä viedään palasella tshässöynään, jossa sitä syödään; miehet vain syövät, ei naiset.

Lehti-Iivanan päivä eli juhannus on kesällä [uuden luvun mukaan 7. heinäkuuta]. Sitä ennen ei saa lehteä teräkalulla leikata eikä kaislaa, heinää, ruokoja tahi lumpeita teräasein katkoa taikka nyhtää kasaan. Siitä metsä alkaisi liikkua. Vasta juhannukselta on lupa lehdentaittoon. Seuraavana päivänä heti oikein joukolla lähdetäänkin vastalehden leikkuuseen.

Suuri merkkipäivä on taas silloin, kun ensi kerran uutisviljaa maistetaan, varsinkin jos uutinen joutuu tavallista aikaisemmin. Kun ensimmäinen riihi on puitu, viedään uutisviljaa säkissä pirtin peräpenkeille pyhäinkuvain alle. Sitten uutisesta keitetään puuroa, jota viedään tshässöynään jumalia muistellen, kun he ovat niin hyvin viljankasvua jouduttaneet. Viedäänpä puuroa palasella kalmismaallekin sekä lautasilla uutisesta laitettua sankia, kalittaa, kakkaraa ja rieskaa vainajain muisteliaisiksi, kun he ovat niin hyvän palven (asuinpaikan) hankkineet, jossa vilja niin kauniisti menestyy. Syötäviä ei itse maisteta, vaan ne jaetaan niin tshässöynässä kuin hautausmaallakin naapureille, etupäässä köyhälle rahvaalle. Hautausmaalla jaettaessa kehoitetaan syötävien saajia muistelemaan:

"Pellon kuokkijie, harjun hankkijie, vanhoja halteita."

Sitten vasta, kun uutiset on tshässöynässä ja hautausmaalla käytetty, saadaan niihin itse ryhtyä.

Kaikki leipävilja on pyhän Iljan kaitsennassa. Ilja onkin viljan ja taikinan haltia, ja riihi on "pyhän Iljan sporkkosa [varakas, karttuisa] koti", pyhä, arvokas huone, jossa jumalanantimia puidaan pyhän Iljan lattialla. Viimeisestä riihestä heitetään puimatta riihen perinurkkaan perimäiselle partiselle lyhde, pyhän Iljan parta. Se saa olla toiseen vuoteen asti riihen nurkassa, sitten taas seuraavana kesänä viljat menestyvät hyvästi. Muuten on riihen haltiana riihenakka, joka asuu riihen sillan alla. Sitä rukoillaan, kun riihtä laitetaan lämpiämään:

"Riihenakka, rikka akka, akka manteren alani, savun läpi läikyttäjä, soata savun läpi viljat, Jumalan hyvät, niinkuin olet ennenkin soattan!"

Juuri tämän, riihenhaltian, hyväksi se pyhän Iljan parta heitetään. Itse pyhää Iljaa taas rukoillaan taikinaa alustettaessa:

"Pyhä Ilja, kormelitsha, liitä sormes lihah, pane paksu peikalos! Nouse kuuta katshomah, päiveä tähystämäh, jotta tulis leipä lempehes, taikina hyväh nimeh. Pyhä Ilja, kormelitsha, anna taikinan hapata, leivän juuren jumputella!"

[Entisaikaan oli Vuokkiniemessä pyhälle Iljalle uhrattu Iljan päivänä härkä.]

Pokrovan pyhä on syksyllä lokakuun puolivälissä (uutta lukua). Sen jälkeen ei saa enää maata liikuttaa, ei kyntää, ei kaivaa, ei kuokkia. Pellot pitää jättää levähtämään, samoin muukin maa levolle. Jos vielä jälkeen pokrovan maata liikuttaa, ei se ensi kesänä enää kasva. Pokrova on myös kalanjumala, se antaa "pohjimmaiset kutumujehet". Pokrova "jakaa vuuven kaheksi". Pokrovan nojalla voidaan laskea vuoden seuraavat juhlapäivät.

Metsänjumala on Miikkula, joka "metson tuopi". Kevätmiikkulana [uuden luvun mukaan 22. toukokuuta] pitäisi jokaisella olla lintukeitto kattilassa. Tällöin on paras metson kiimintäaika; sanotaankin:

"Miikkula, kuukkula, pane metso kattilah!"

Tunnettu on Venehjärven pokkouhri [pokko = pässi] pyhälle Miikkulalle. Jos vain pässejä tuodaan, toimitetaan se vieläkin joka vuosi syysmiikkulana, elokuun lopulla [uuden luvun 27. elok.]. Sitä "kun on niin ijäst impehest eletty, ni eletäh vastakin." Uhrattavia pässejä tuodaan naapurikylistäkin, Vuonnisesta, Vuokkiniemestä, Pirttilahdesta, Mölkystä, Ponkalahdesta, Ajuolahdesta, Tshenasta, Kivijärvestä, Lapukasta ja Latvajärvestä asti. Tavallisesti ne pässit, jotka käyvät "läsimäh" (sairastuvat), luvataan Venehjärven pyhälle Miikkulalle, ja siitä ne heti alkavat tervehtyä. Viisin kuusinkin voi samalla kertaa pässejä karttua. Alle kaksivuotista eläintä ei Miikkula ota vastaan. Pässit teurastetaan kylän laitapuolessa pyhässä tshässöynämännikössä [ei "kalmistolehdossa", kuten Inha mainitsee. Kylän kalmisto on toisessa paikassa, pitkän, järveen pistäytyvän niemen nenässä]. Miikkulalle pyhitetyn vanhan tshässöynän rappusilla. Vanha Jyri-ukko ne tavallisesti tappaa ja laskee "lepän" [veren] vartavastisesta rappussillan aukosta maahan sillan alle, jotta se ei joutuisi jalkoihin tallattavaksi. Samassa männikön aitauksessa tshässöynän luona keitetään sitten pässien lihat isolla kattilalla ja syödään yhteisesti nurmella tshässöynän edessä. Miehet vain syövät, naisille ei anneta — naiset saavat vain katsoa vierestä miesten syöntiä. Nahka joutuu pyhälle Miikkulalle, mutta pässin tuoja saa sen lunastaa takaisin 15-20 kopekalla, ja raha joutuu tshässöynän "kasnah", rahastoon.

Samoin kuin pyhä Jyrki on hevosien jumala, on lehmillä ja lampaillakin jumalansa. Niinpä on lehmien kaitsija pyhä Olassie, jota rukoillaan:

"Spoassu ta pyhä Olassie kormelitsha, kaitse miun lehmiäin, tuo uhkuset utaret, kanna maitoset maruhut nännit näpisijät, emännällä kyllin syyvä, kyllin syyvä, kyllin juuva, kyllin antoa kylähän!"

Lampaiden jumala on pyhä Nastassie, jolle vuonan ensimmäiset lieminät (villat) uhrataan; ne myydään ja rahat annetaan kirkon hyviksi.

On sitten lopuksi nauriillakin oma ikivanha jumalansa, pyhä Äkrässie, sama ikäloppu vanhus, joka jo Agricolan aikana "hernet, Pavudh, Naurit loi". Äkrässietä rukoillaan naurista kylvettäessä:

"Pyhä Äkrässie, kasvattele osalla olemattomien, varalla viljasien ta vaivasien, ta i varkaiden varalla! Kasvattele kallellah, veännyttele veärälläh, syvi syrjälläh, lomatusten lonkuttele ylitse katehen mielen, hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan päitse mielen."

Ja naurista kylvettäessä muistetaan osa antaa vainajillekin. Siementä heitetään kolmelle suunnalle, koilliseen, luoteelle ja etelään, ja sanotaan:

"Tuosta tulkah varkahalla, tuosta tulkah pokoiniekoilla, ta tuosta tulkah itshellä!"

Nauriilla on toinenkin huolehtija, ristitty Nakres-Iivana, joka on "nakrehen lupoaja", kun taas Äkrässie on "kasvattaja". Nakres-Iivanan pyhityspäivä on syksyllä, syyskuun alkupuolella [uuden luvun mukaan 11. syyskuuta], jota ennen ei naurista saa syödä, muuten mato alkaa syödä hammasta, mato kun on siihen asti nauriissa, vasta Iivanalta poistuu. Mutta kun Nakres-Iivana joutuu, niin sinä päivänä ei sitten muuta syödäkään kuin naurista, ei lihaa eikä kalaa, ei voita eikä maitoa. Se on niin "kallis" päivä, ettei saa syödä muuta kuin naurista ja suurusta. Puolanmarjankin syöminen olisi yhtä kuin jos söisi jumalan verta. Nauriista laitellaan kaikenlaisia syötäviä, piirasta, kukkoa, hautaa [naurishaudikasta], paistikasta, rokkaa, joilla kukin päivän kunniaksi itseään ravitsee. Vainajiakin muistellaan; paistikasta, kukkoa ja piiraita annetaan naapureillekin, kehoitellen:

"Muistele toattojan ta moamojan, suurta sukukuntaani, helietä heimokuntaani, iesmännehie esivanhempie!"

Potakkapäivä (perunapäivä) taas on Spoassunpäivä elokuun lopulla. Jos sitä ennen syö perunaa, tulee "reähkä". Mutta potakkapäivänä syödään sitten taas monenlaiset perunaruoat samoin kuin Nakres-Iivanana nauriista valmistettuja herkkuja.