12. KALMISTO.

Tunnettuja ovat karjalaiset kalmismoat, keskellä kylää taikka kylän laidassa kohoavat komeat kuusikot tai männiköt, nämä muinaisia pyhiä uhrilehtoja muistuttavat tummat metsäsaarekkeet. Ne näkyvät jo etäälle ja kyläaukeamaan metsästä saavuttaessa ne ensiksi silmään sattuvat.

Joka kylällä on oma kalmistonsa, johon kukin saa omat vainajansa omiin multiin kätkeä.

Vuonnisen kalmisto on kylän keskellä korkealla kummulla, peltojen kolmelta puolelta ympäröimällä ylänteellä; neljännellä sivulla on harvaa matalaa metsämaata ja vähän matkan päässä on korkea metsätön Ruokovaara. Lähimpänä kalmistoa on kirkko sekä sen lähitienoilta pappila. Vanha, kuvistakin tuttu kallellinen pöngitetty tsässöynä on etempänä Kyläsalmen rannalla. Mustaa, synkkää, tuuheaa kuusikkoa kasvaa kalmistossa, jota ympäröi puuaita. Maa on miltei täynnään hautakammioita, joita on rakennettu toinen toisensa viereen, joten siellä ei enää ole paljoakaan sijaa uusille tuonelan tulokkaille. Varsinkin länsiosa kalmistoa on vanhojen hautakammioiden täyttämä. Muutamat hautakammiot ovat vain tasakattoisia, pitkittäin kulkevilla vierettäisillä riuvuilla peitettyjä. Mutta useimmissa on harjakatto joko pitkittäisistä laudoista taikka poikittaisista lautapalasista. Muutamissa on tuohikatto, muutamissa pärekatto. Jalkopuolessa "kropnitsaa" on hautapatsas, puusta veistetty risti. Ristit ovat melkein järjestään vanhaa tuttua karjalaismallia: neliskulmaisia taikka pyöreitä, enemmän tai vähemmän veistoksilla koristeltuja patsaita, joiden päähän on naulattu kattolaudat sekä "solomat", joskus "kuuritsat" ja tuulilaudatkin. Muutamissa on lisäksi poikkipuu, parikin, toinen vaakasuorassa, toinen "vinahvoittain" venäläiseen tapaan. Monet vanhoista hautapatsaista ovat varsin kauniita ja huolitellen veistettyjä. Usean solomapuu on leikattu linnun muotoiseksi. Sen levitettyinä siipinä ovat patsaan kattolaudat, joiden alapää on leikattu harotettuja siipisulkia muistuttavaksi. Kuin turvaa tarjoten lepää lintu — entisaikojen kuolinlintujen muisto — patsaan päässä ja levittää suojelevat siipensä vainajan yli. Nuoremmat hautapatsaat ovat useinkin kiireesti kyhättyjä ja niukasti koristeltuja, muutamat maalattujakin. Maassa hautojen luona näkee rikkinäisiä ropeita, vakkasia, läkkiastioita ja savivateja, joilla vainajille on tuotu muisteliaisia. Vateja on myös käytetty hiilien tuomiseen pyhän savun suitsuttamista varten. Sammuneet hiilet vateineen on sitten heitetty haudalle.

Vuonnisessa on toinenkin hautauspaikka, vanha kalmisto, johon on ennen haudattu. Se on vähän matkaa Kyläsalmesta alaspäin Kuittijärvelle päin Haapaselän rannalla, Mironain Vaslein pellon alla. Siinä ei tosin enää ole ainoatakaan ristiä, sillä Vaslei on kuokkinut kalmiston pelloksi.

Ajuolahden kalmisto on kylän laidassa järvenlahteen viettävällä kanervikkokankaalla. Särkällä kasvaa tuuheata männikköä ja männikön suojassa lepäävät pienen kylän kalmalle joutuneet. Aitausta ei kalmiston ympärillä ole.

Ponkalahden kylässä on kaksi kalmistoa. Vanha kalmisto on pienen Ponkajärven rannalla keskellä kylää, mutta hiukan syrjässä ihmisasunnoista, tiheässä männikössä. Järvessä hautausmaan vieressä versoo tiheä ruokosikko, kaislikko, joka saa vainajain valvonnan alaisena rauhassa rehoittaa. Kukaan ei uskalla käydä sitä niittämään. Lukkani-Huolari oli kerran uhmaillen sen viikatteella kaatanut, mutta saman päivän iltana oli karhu kaatanut häneltä neljä eläintä. Samasta järvestä oli siihen samaan kaislikkoon entisaikoina noussut vetehisen lehmä laitumelle, erehtynyt nousemaan rannallekin ja saatu kiinni. Vanhassa kalmistossa on vielä muutamia ristejä sekä hautakammioita. Kylän uusi kalmisto on lähellä entistä, puron takana lahden toisella rannalla, koko korkealla männikkösärkällä, joka ojentuu kapeana harjuna pitkät matkat kahden järven välissä.

Korpijärvellä on niinikään kaksi kalmistoa, vaikka kylä onkin vain pienoinen ja vähäväkinen. Toinen on järven, toinen joen rannalla kankaalla. Kumpainenkin kasvaa männikkömetsää. Kyläläiset ovat olleet niin riitaisia, etteivät ole sopineet samaan kalmistoon makaamaan. He ovat toranneeet: "et sie meän kalmismoah soa tulla!" Näin ovat toiset hankkineet oman hautausmaansa.

Jyvöälahdessakin on kaksi hautausmaata; ne ovat aivan lähekkäin keskellä kylää korkealla kankaalla järven rannalla. Kalmiston suojana un komea kangasmännikkö, suoria, oikein paksuja silomäntyjä. Aivan kalmiston laidassa on erisuuntaisia taloja.

Hämeenkylän kalmistokin on järven rannalla, kylän reunassa; se kasvaa nuorta männikköä.

Vuokkiniemen kalmisto on keskellä kylää korkealla kuusia ja mäntyjä kasvavalla kummulla.

Pirttilahdessa on keskellä kylää vähän matkan päässä järvestä kaunis kalmisto, joka kasvaa isoa, komeaa mäntymetsää.

Latvajärven kalmisto sijaitsee tuuheassa kalmistosaaressa — täällä on Miihkali Arhippaisen hauta ja hautapatsas, — samoin Vuokinsalmen kalmisto. Hieta- ja Kuivajärven yhteinen kalmalehto on saarella Vuokinjärvessä, Suomen ja Venäjän rajalla, — raja käy halki hautasaaren. Saarella on myöskin Akonlahden ja Sappuvaaran kalmisto. Venehjärven kalmisto taas on pitkän niemen laajahkossa kärjessä komealla männikkökummulla. Kalmistoon voidaan mennä joko veneellä soutaen taikka maisin kävellen niemenkaulan kapeaa pitkää hiekkasärkkää. Niskajärven kalmalehto, tuuhea tumma ikikuusikko vanhoine hautakammioineen, on pienen Niskajärven rannalla aivan lähellä ihmisasuntoja. Mutta Pienen Lapukan pieni kalmakenttä on kaksitaloisen kyläaukeaman laidassa metsän reunassa männikkökankaalla pellon aidan takana. Siihen haudataan myöskin muutaman virstan päässä olevan Suuren Lapukan vainajat.

Papin siunaamassa hautausmaan mullassa on joka suvulla oma paikkansa, johon se hautaa kuolleensa. Toisilla on toinen kolkka, toisilla toinen, toisilla taas on sijansa keskimailla, riippuen siitä, mihin kukin on ensiksi alkanut vainajiaan sijoittaa. Niinpä on Vuonnisen hautausmaalla suurella Malisten suvulla lepopaikkansa kirkon puoleisen laidan suuresta veräjästä mentäessä oikealla pohjoisreunassa, koilliskolkassa, ja Lehtosten niinikään isolla sukukunnalla on osansa Malisten rajalla Ruokovaaran puolella, luodekolkassa kujaveräjillä, mistä Tshärkkelän laksove kulkee. Pohutannoit — Bogdanovit — lepäävät koillislaidalla suurveräjillä Malisten eteläpuolella, ja näiden rinnalta, keskeltä kalmistoa on Kossisten pätinäkunta ottanut paikkansa. Viimeksimainittujen naapureina, Lehtosten eteläpuolella, lepäävät Ahoset, joiden vieressä kalmiston laidalla papilla on joku vainajansa. Ahosten eteläpuolella, luodelaidalla, on Tervosien haudat ja heidän tovereinaan kalmiston suvireunalla Korkkosien vainajat, Holoraisten suvulla on leposijansa Korkkosten koillispuolella ja Kielöväisillä Holoraisten ja Pohutannoiden välissä koillisreunalla, suuren veräjän vasemmalla puolella. — Jokainen haluaa tulla omalle alueelleen haudatuksi, omien isiensä ja äitiensä viereen, oman heimokuntansa seuraan. Mutta kun tytär menee miehelään, haudataan hänet kuoltuaan miehensä suvun kalmistoon. Lapset ja nuoret haudataan kalmistosijan keskipuolille, vanhemmat, taas ikäänkuin turvan ja suojan antajiksi laitamaille.

Jos syrjäisiä vierasuskolaisia sattuu seudulla kuolemaan, voidaan heidät haudata kalmistoon, mutta laitapuoleen, ristimättömien kalmismaahan — Vuonnisen kalmistossa luodelaidalla. Useasti heidät mullataan kokonaan kalmiston ulkopuolelle siunaamattomaan maahan.

Jos joku sattuu kuolemaan metsään, kun ollaan "kasenajossa" taikka heinäniityllä, taikka jos muuten metsätaipaleella kaukana kotoa sattuu surma kohtaamaan, haudataan kuolija surmapaikalleen, "se kun on siihen katsonut kalmismoan itshelleh". Ja lisäksi "sakona kieltää", ei anna muualle kulottaa. Tehdään vain arkku metsässä, siihen pannaan vainaja vaatteineen ja peitetään maan multiin. Lisäksi pannaan risti ohikulkijalle kalmanpaikkaa osoittamaan. Siitä sivuitse sattuessa ristii kulkija silmänsä sekä "prostiutuu", jottei kalma hinkautuisi peloittavalta paikalta. Kun sukulaiset osuvat paikalle, taittavat he oksan, jolla lakaisevat hautakumpua, ja heittävät sen sitten haudalle. Jos joku sattuu kuolemaan metsäpirtille, haudataan hänet pirtin lähimaille ja risti pystytetään paikalle. Metsään sortuneen kovaa kohtaloa valitetaan itkuvirressä:

"Kaunehien katajikkometshäsien seämillä [sydämillä] kavoksenteli kajon yksinäh kauneijen ilmojen peältä.

Ei ollun kenenkänä kallehuisie katshahtelomassa kaunehien ilmojen peältä kajon puuvunta-aikasina.

Kumeijen kuusikkometshäsien seämillä kujin puuvuksenteli kujin yksinäh kuulu ilmojen peältä.

Ei asnin kenenkänä kukkahuisie niillä aikasin, kun kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksenteli. Jos ois min kujilliset oltu kurjaset kujin alenneltavaisina, ei ollut kenenkänä kukkahuisie vassen kujin puolennella.

Ohtojen polettavien orpo-metsäsien seämillä oimun aleneksenteli peältä orheijen ilmasien oimun yksinäh.

Ei asnin kenenkänä omusie orheijen ilmojen peältä oimun puuvunta-aikasina oimun silmittelömäh."

Veteen hukkunut, metsäjärvellä taikka tukkijoella surmansa tavannut, haudataan myös metsään, rantaan sen paikan luo, josta hänet on löydetty. Hänet lasketaan vaatteineen arkkuun ja peitetään multiin; mullille pystytetään risti. Omaan kotirantaan hukkunut haudataan kalmistoon. Veteen hukkunutta itketään:

"Ei asnin valkeijen ilmojen peällä vaivuksennella valkeijen ilmojen peältä.

Vakavih valtavetysih valkie Spoassusen' hänen valkevuot vaivutteli valkeijen ilmojen peältä.

Ei asnin kenenkänä valkehuisie vassen minkänä vallallisie vaivasie valitella.

Ankaroih oaltovetysih piti armahien ilmavien peältä alennella.

Ei asnin armahalta Spoassuselta niitä avosie [osia, kohtaloita], jotta olis armahien ilmojen peällä aleneksennellun armahien ilmojen peältä.

Kuvasvetysih kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksenteli.

Ei asnin kuulu Spoassuselta niitä avosie, jotta olis kuulu ilmojen peällä kujin puuvuksennellun kuulu ilmojen peältä.

Totta on kuulu Spoassusen' kuulu ilmojen peällä kujin seätelyaikasina ne avoset kujin loajitellun, jotta kukkahih kuvasvetysih piti kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksennella.

Sen oimullisilla on orhie Spoassusen' osa-utshoaskaisilla [kohtaloille] oimun seäjellyn, jotta piti orhien Spoassusen' opinjavetysih orheijen ilmojen peältä oimun puuvuksennella."

Metsään sortuneelle ja haudatulle pidetään kyllä kotona maahanpaniaiset itkuineen ja muisteliaisineen, ja muistinpäivinä muistellaan häntä kuten muitakin vainajia. Samoin on laita myös vainajan, joka on kuollut ja haudattu vieraalla maalla.

Muun ristikansan joukkoon ei saa haudata vaimoa, joka on kuollut lapsivuoteeseen, vaan hänet peitetään laitapuolelle ristimättömään kalmistoon. Samaan nurkkaan haudataan myöskin kuolleena taikka kesken syntyneet ja kastamatta kuolleet lapset, aivan pienet "kesenaikuset" tuohikäppyrään kääräistynä taikka parin lautapalasen väliin sitaistuna.

Kalmisto on pyhä paikka. Sinne ei saa mennä pilkaten ja uhmaillen eikä siellä saa pienintäkään ilkeyttä tehdä, ei suotta edes oksaa ottaa, ei lehvää leikata, ei ruohojakaan nyhtää, eikä mitään sieltä pois kuljettaa. Kaikki, mitä siellä on, on vainajain omaisuutta, jonka turmelemisesta taikka ryöstämisestä kuolleet voivat kovin suuttua ja pahointekijälle kostaa milloin milläkin tavalla, kaikenlaisilla kivuilla ja vaivoilla ja kalman tartunnalla. Iltapäivisin ei kalmistoon saa mennä, jälkeen puolenpäivän on kalmanväelle annettava rauha. Kalmiston ohi kuljettaessa on aina silmiä ristittävä ja "prostiuduttava". Ja kalmistoon käytäessä on omaisten haudalle vietävä, ellei muuta, niin joku oksa, jolla sivellään hautaa ja joka sitten lasketaan hautakummun mullalle. Pois lähdettäessä on silmiä ristien prostiuduttava ja sanottava:

"Jeäkeä tervehiks, kylän kuollehet, mieron männehet, ruven rutjomat, tauvin tappamat, soan sortamat, tutut ta i tuntemattomat!"