6. HAUTAANSAATTO.

Kun ruumista on pidetty kolme vuorokautta pirtissä, saatetaan se kalmismoahan.

Jo aamulla aikaisin ovat hauvankaivajat lähteneet hautausmaalle haudan tekoon. Hautaa ei näet saa kaivaa yöksi avoimena olemaan. Ei myöskään saa jättää kaivettua hautaa yksikseen; jos hauta tulee valmiiksi, ennenkuin kuollut tuodaan siihen, pitää jonkun jäädä sen luo vartioimaan. Arat henkilöt eivät uskalla jäädä, mutta rohkealuontoiset eivät pelkää, kun asettavat pari lapiota ristiin haudan yli. — Kun haudankaivajat lähtevät työhönsä, itketään heille:

"Elköä viluilla pohjolan viimapuolusilla visan loajitelko vieslöveä hyvästäni Tuonelan vierisijasilla [tark. hautaa] näinä päivävierennäisinä.

Voikoa lämpimillä puolusilla vieslövie ilmasie visan loajitella, jotta ei vieslövän hyväseni pitäis vieslövis syntysis viluilla viimapuolusilla kaiken aikasin visan koalella.

Elköä, kyhän olovat omakuntaset, kylmillä kyytäpuolusilla [kyytäilma = pohjoinen tuima viima] kyhän asetelko kyllä hyvästäni kyhän polvuhisilla kylkisijasilla [ikuisilla makuusijoilla], jotta ei pilaisi kyllä hyväseni kyhän alituisista [alituisesti, aina] kyytäpuolusilla kyllä ilmasie kyhän koalella kuulu syntysissä.

Voikoa lämpymillä puolusilla kyllä ilmasie kyhän asetella, jotta ei niistä tulis kyhelmäiset [suuret mielipahat] kyhelmällä vartuollani kaikeks kyllä ikäseksen' kyhän alenneltavaisiks.

Voikoa, oimun olovat omakuntaset, oikiella puolella orhien Spoassusen Otavatähtösie ['oikiella — — — Otavatähtösie' = suvipuolelle Otavaa] orhien hyväseni olentosijaset oimun loajitella orheih syntysih näinä päiväoprennaisina.

Eikö orhie Spoassusen' orhieta hyvästäni orheis syntysissä oikiella puolella Otavatähtösie oimun asettelis oimun eloistelomah. Kun oli osien alla ['osien alla' = hyväosainen, varakas] ilmojen peällä koalelijaini, jotta ei orhie Spoassusen' orheis syntysissä osattomih osaeloksih ['osattomih osaeloksih' = huonoille osille] oimun otplahoslovis [asettelisi] orhieta hyvästäni."

Kuolleen kantajiksi rupeavat ketkä vain ovat saapuvilla. Nuoret kantavat nuoria, vanhat vanhoja, miehet miehiä, jopa naiset naisia, tytöt tyttöjä. Mutta läheiset sukulaiset eivät ota kantamiseen osaa. Siitä vainaja taas olisi pahoilla mielin, luulisi, että "he niin suvaitshisivat hänen moah mänövänsä". Myöskään ne, jotka ovat heikkoluontoisia ja pelkäävät, eivät mene kantamaan; jotkut eivät uskalla mennä vainajaa kaimoamahkana, saattamaankaan. Niinpä esim, raskaana olevat vaimot pysyvät pois koko kuolinkulkueesta. Vainajan leski kyllä saattaa miestään kalmistoon, jos kykenee.

Jo aamupäivällä on ruumis saatettava kalmistoon, ennen puoltapäivää. Iltapäivällä, sen jälkeen, kuu päivä kääntyy luoteelle [länteen], ei vainajaa enää saa panna hautaan, sillä jälkeen puolen päivän haudatulle ei näytetä päivää tuonelassa, vaan vainaja saa olla ainaisessa pimeydessä. Muuten ei kalmistoonkaan saa iltapäivällä mennä, eikä sitä uskalletakaan tehdä. Sillä kalmiston asukkaille on iltapäivällä annettava rauha. Häiritsijälleen, puolenpäivän jälkeen kävijälle, ne voivat suuttua, jopa saattaa hinkautuman, ellei kävijä osaa väkeä asettaa.

Ennen hautausmaalle lähtöä on jo toimitettu lähtöstola, katettu pöytä, jossa on syötäviä kaikenkaltaisia, teetä ja kahviakin, jollakulla viinaakin. Mutta ennen kalmistossa käyntiä ei pöydän antimia nautita.

Arkkua kannetaan orrella. Arkun kumpaankin pääpuoleen sidotaan nuorat ja nuoriin mutkat, joihin pujotetaan orsi arkun pituussuuntaan. Orsi on niin pitkä, että kuusi henkeä voi yhtaikaa olkapäillään olla kantamassa, kolme kumpaisestakin päästä. Arkkua matkaan laiteltaessa itketään:

"Min vallallisilla vasrityöhysillä [töihin, ulkotöihin] valmisteleka valkieta hyvästäni, vallan olovat omakuntaseni ta valivot voalijaini lapset, kuin että ole näihe loatusie eloksie koko valkiessa ikäsessäni minkänä vallallisilla varsityöhysillä valmissellun?

Min tunnollisilla tuontatiehysillä [kauppamatkoille, ansiotöihin] tunnon loajitteletta tuvista hyvästäni, tunnon olovat omakuntaseni ta tuomekset [pojat] tuuvittajaini lapset, kuin että ole näihe loatusie koko tuvehessa ikäsessäni tunnon loajitellun?

Niin alkoa äijiksi tuhmasikseni tunnon loajittautuo turtivolla vartuollani. Onnakko tulemattomilla Tuonelan tuontatiehysillä tunnon loajitteletta tuvista hyvästäni tunnon jälkimäiset kertaset."

Sitten otetaan orsi olkapäille ja lähdetään kantamaan. Ovesta vietäessä prostiudutaan (pyydetään anteeksi) vainajan puolesta. Hän on ehkä eläessään ovissa pahoin sanoin liikuskellut. sentähden on anteeksi aneltava. Se toimitetaan itkusanoin:

"Prostikkoa [antakaa anteeksi] valkieta hyvästäni nämä omat vallan assuntasijaset vallan jälkimäiset kertaset!

Et tiijä, valkeijen ilmojen peällä oloaikasina, on niin vallallisien vaimaloijen sanojen ['vaimaloijen sanojen' = kirosanojen] keralla vallan koalellun omissa vallan assuntasijasissah.

Elköä kiirähäisistä [kiireesti] kirasta [armollinen, hyvä] hyvästäni omista kiran assuntasijasistah kiran koalatelkoa!

Anna ois kiras hyväseni omissa kiran assuntasijasissah omien kiiromaisieh keralla kiran olovammat aikasie.

Voikoa aikoja alennellen ['aikoja alennellen' = hitaasti] assutella armasta hyvästäni omista assuntasijasistah aijan polvuhisilla Tuonelan tiehysillä.

Anna visan olovammat aikasie ['visan — — — aikasie' = kauan aikaa] omissa visan assuntasijasissah omien viihyttämäisieh keralla visan koalelis.

Vet, tuloo viihyttämäisilläh visan suuret ikävien vieronaiset hänen vieslövyisieh kuin jeähäh visan armottomiks vieslövien ilmojen peällä visan koalelomah."

Samoin prostiudutaan sintshissä;

"Prostikkoa vetristä hyvästäni nämä omat vestokattoset [veistetyistä laudoista tehdyt katot], sadoin verskoin vejetyt [sadoin verskoin vedetyt = monista laudoista laaditut], verran jälkimäiset kertaset!

Et tiijä on vetrehien ilmojen peällä oloaikasina min visallisien vieronoijen sanojen [vieronoijen sanojen = kirosanojen] keralla visan koalellun näitä vestokattosie visan loajitellessah."

Ulos vietäessä lasketaan arkku kolmannelle kynnykselle, vajan kynnykselle. Vainajalla voisi olla paha mieli, jos häntä kulotettaisiin vallan kiireesti, pysähtymättä. Täällä taas vajoilla, sintshin edessä olevilla katosrappusilla, pyydetään proskenietä (anteeksi):

"Prostikkoa valkieta hyvästäni omat vajovieryöt vallan jälkimäiset kertaset valkeijen ilmojen peällä oloaikasina!

Et tiijä, on omilla vajovierysilläh min vallallisien vaimaloijen sanojen keralla vallan koalellun valkeijen ilmojen peällä oloaikasinah."

Sitten taas pihamaalle päästyä:

"Prostikkoa loatu hyvästäni nämä lastupihaset [pihalla on tavallisesti kaikenlaisia lastuja, varsinkin syrjäpuolessa veisto- ja pinopaikalla] loavun jälkimäiset kertaset, kun loatu syntysih loavun koalellah!

Et tiijä, min laittojen sanojen ['laittojen sanojen' = kirosanojen] kera on loavun koalellun omilla lastupihasillah loatu ilmojen peällä oloaikasinah."

Arkku viedään kantamalla hautausmaalle asti, ellei kalmisto ole varsin kaukana, — se onkin tavallisesti kylän laidassa. Välillä vain käytetään ruumista kirikössä, jossa arkku keritetään nuorista, lasketaan lattialle papin käsiteltäväksi ja sitten taas toimituksen päätyttyä uudestaan nuoritetaan ja otetaan kanto-orteen, jonka jälkeen lähdetään hautausmaata kohden. Mutta ne, jotka asuvat etempänä, tuovat vainajansa talvella hevosella ja reellä. Silloin sidotaan vempeleeseen valkea vaate ja hevosen kaulaan asetetaan kello, mistä nähdään, että siinä viedään vainajaa. Sillä kelloissa ei muuten saa ajella.

"Tshillissä [pieni tiuku] mieholah, kellossa Tuonelah".

sekä:

"Tshipi tshillissä ajaa, kuoloma ajaa kulkusessa"

sanotaan. Kellona käytetään isoa hevosen tai lehmän kelloa. Kun vainaja on viety kelloissa, ei hän palaa enää takaisin, sillä

"Kerta on kelloissa viety, ei tule takaisin enää."

Ajeltaessa istuvat vainajan lähimmät sukulaiset arkun kannella jalkapuolessa, pääpuolessa ei saa istua, vainajalla kun on pyhäinkuva ryntäillä. Miestä hautaan saatettaessa istuu vaimo arkun kannella, ja isän tai äidin arkulla istuvat tavallisesti lapset. Jos taas on järvimatkaa kalmistolle, viedään arkku kesällä veneellä. Tällöin asetetaan kaksi venettä rinnakkain yhteen, koska pelätään, että vainaja voi vesillä heittäytyä kovin painavaksi; toiseen veneeseen lasketaan arkku ja kumpaistakin soudetaan ulkolaidalta.

Vainaja voi joskus heittäytyä hyvin painavaksi, jyventäytyö niin jykieksi, ettei saadakaan liikkeelle. Jotkut painavat niin paljon, että pitää olla neljä, viisi kantomiestä orren kummassakin päässä. Ennen vanhaan oli Nokeuksessa suurtietäjä, Noki-Jussi, heittäytynyt niin painavaksi, että oli pitänyt monella hevosella vedättää kalmistoon, ja hautaan laskettaessa oli arkku pudonnut pohjaan, niin että koko hautausmaa oli tärähtänyt. Vainajan näin "jyventäytyessä" pitää vasemman jalan kantapäällä taaksepäin "potata" (potkaista) arkun pääpuolta kolme kertaa taikka yhtä monesti paukauttaa kirvespohjalla, jopa oikein vihapäissään. Silloin kaikkoavat painajaiset ja muut pahat vintiöt. "Jyventäytyvän" vainajan on kovin vaikea lähteä täällä toiseen elämään, siksi hän heittäytyy niin painavaksi. Vainaja saattaa myös "jyventäytyä", jos jälkeen puolenpäivän lähdetään ruumista viemään.

Jos kuollutta hautaan saatettaessa sattuu sade- tai pyryilma, on se hyvä merkki: vainaja viedään silloin "tsarsvah", koska jumalat näin "jälet kallah". Ken kuollutta pelkää, voi vainajaa hevosella vietäessä katsoa hevosen jalkojen välitse arkun yli, sitten ei enää peloita.

Vainajan pihasta lähdettäessä prostiudutaan nurmilla:

"Prostikkoa vieslöveä hyvästäni omat viikatehvainivoiset visan jälkimäiset kertaset vieslövih syntysih visan assutteluaikasina!

Et tiijä, min visallisien vieronoijen sanojen [kirosanojen] kera on visan koalelluh omilla viikatehvainivoisillah omien viihyttämäisieh keralla."

Ja taas peltojen laitoja kuljettaessa:

"Prostikkoa kyllä hyvästäni omat kylvöpeltosieh laitaset kyhän jälkimäiset kertaset kyllä syntysih kyhän assutteluaikasina!

Et tiijä, on kyllä ilmojen peällä oloaikasina min kyhällisien kyhelmöijen sanojen ['kyhelmöijen sanojen' = kirosanojen] keralla kyhän koalellun omilla kylvöpeltosillah.

Prostikkoa valkien hyväseni omat vakopeltoset vallan jälkimäiset kertaset!

Et tiijä, min vallallisien vaimaloijen sanojen kera on vallan koalellun omien vakopeltosieh peällä valkeijen ilmojen peällä oloaikasinah."

Vainajaa kuljetetaan samoja polkuja ja samoja kylän kujasia myöten, joita rahvas tavallisesti liikkuu. Etumaisena kannetaan ristiä ja arkun kantta — jotkut läheiset miessukulaiset ovat niitä kantamassa —, niiden jälessä arkkua, ja perässä käyvät kaimoajat, saattajat, miehet ja poikaset edellä, naisrahvas jälessä [naiset eivät saa milloinkaan kulkea edellä], sukulaiset etupäässä. Astutaan rinnakkain "kuin kuolienkaimoajat" ainakin. Kaikki, jotka vain pääsevät, liittyvät ruumissaattoon. Sillä niin monta kuin kaimaat tuonelaan, niin monta tulee siellä sinua vastaan ottamaan, kun sinne kerran joudut. Jos et ole ketään kaimannut, niin ei kukaan tule sinua vastaankaan tuonelan porteilla.

Kujasia käytäessä anellaan jumalan ilmoiltakin anteeksi:

"Prostikkoa kuulu hyvästäni kaikki kuulu ilmojen alustaiset kujin jälkimäiset kertaset, kukali lienöy kuulu ilmojen alustaisie kuleksennellun kuulu ilmojen peällä oloaikasinah!

Et tiijä, on min kujillisien kurjien sanasien ['kurjien sanasien' = kirosanojen] kera kujin koalellun kuulu ilmoja myöten."

Naapurien aitoperiä [aitojen vieriä] astuskeltaessa valitellaan:

"Voi suojauvuksennella [piilottautua], sukie hyväseni, näihe suventamien [naapurien] suimun assuntasijasih ta i suimun olovien omakuntasien [naapurien] suimun assuntasijasih, jottei sukeih syntysih suimun assuteltais siun sulavuisies näinä päiväsuoveroisina!

Mie, surento vartuoni, hotj toisin aikasin käisin siun sulavuisies suimun silmittelömäs suventamien suojapuolusista [piilopaikoista].

Voi, armas hyväseni, asetteliutuo salapuolusih [salaisin puolin] aikomien [naapurien] aitovierysillä, hotj ei armahih syntysih siun armahuisies assuteltais näinä päiväarveksuisina!

Mie, ankeh vartuoni, hotj aikomien aitojen alasin puolusin [aitojen vierillä piilotellen] kävisin siun armahuisies aijan silmittelömässä hotj toisin aikasin."

Mutta saateltaessa lasta, joka eläessään on jo kyennyt ulkona juoksentelemaan, prostiudutaan:

"Prostikkoa nämä kujavieryöt kuvoamaistani kujin jälkimäiset kertaset!

Et tiijä, on kummakukkasieh kera kujin koalellun näillä kujavierysillä [kujavieret].

Voi soarnumaisen salmojen [nurkkien] suojasih salauvuksennella [piilottautua], jottei soavehih syntysih soarnan assuteltais näinä päiväsoalostisina!

Mie, sammu vartuoni, siun soavehuisies salapuolusista soarnan silmittelisin.

Prostikkoa aikomien aitovieryöt aikomaistani aijan jälkimäiset kertaset!

Et tiijä, on aikomaiseni näillä aitovierysillä aijan koalellun, hos aijan vähäset aikaset ilmojen peällä assuksenteli."

Naapurien ikkunoin alatse vainajaa vietäessä valitellaan:

"Elköä kylkipuolusin [ohitse käyden, pysähtymättä] kuletelko kuulu hyvästäni kuvoamien kujin assuntasijasista tai omien kujin olovien omakuntasien kujin assuntasijasista!

Voikoa kuletella kuvoamien kujin assuntasijasih kujin jälkimäiset kertaset!

Vet, kujin rikenih kertasih kuulu ilmojen peällä oloaikasina näissä kuvoamien kujin assuntasijasissa kuleksenteli kutsuvierahaisena.

Elköa aitojen alasin puolin armasta hyvästäni assutelko aikomaisien assuntasijasista tai olovien omakuntasien assuntasijasista!

Voikoa aikoja alennellen assutella armasta hyvästäni armahih syntysih!"

Saapuvaa hautajaissaattoa kohti ei kylän ikkunoistakaan saa katsoa eikä saaton jälkeenkään, jollei lähdetä saattamaan. Ikkunalle, sille puolelle, josta kuollutta kuletetaan, asetetaan jokin rautakapine, jottei vainajasta kalma hinkautuisi.

Arkkua kuletetaan hiljalleen, kuollutta ei pidä kiireesti viedä maahan. Joka veräjällä, mistä mennään, pysähdytään ja suitsutetaan, joka talon pihallakin, jonka läpi käydään, seisahdutaan, lasketaan arkku maahan ja suitsutetaan. Teiden risteykseen jos joudutaan, pysähdytään niinikään ja suitsutetaan. Kun vainaja on siitä kulkenut monet kerrat ennen, niin siinä heitellään hyvästit sekä tielle että tien kävijöille. — Jälelleen eivät saattajat saa katsoa; jos katsoo, niin vainaja ikävöi pahemmin kotiin. [Samoin, jos pitkälle matkalle lähtiessä katsoo taakseen, tulee kovemmin koti-ikävä.]

Kun hautajaissaatto saapuu rantaan — jos nimittäin on venematkaa —, prostiudutaan venevalkamoilla:

"Prostikkoa valkieta hyvästäni omat venevalkamoisetki vallan jälkimäiset kertaset, kun on vallan rikenih kertasih näihih venehvalkamoisih vallan koalellun vallan myöhäsien iltavarreksuisien vaivunta-aikasinakin [auringon laskeutuessa, yön joutuessa].

Et tiijä, on min vallallisien vaimaloijen sanasien kera vallan koalellun omissa venehvalkamoisissah, kun on vakavien valtavetysien [järvien] peältä omilta varsityöhysiltäh vallan koalellun vallan myöhäsien iltavarreksuisien vaivunta-aikasina omih venehvalkamoisih, kun oli omilla varsityöhysilläh vaivuksennellun [väsynyt] ta voatehuksennellun [uupunut], kun oli valkie hyväseni vaipuva ikäni [ikäloppu].

Kun sitten päästään vesille, niin sielläkin anellaan anteeksi:

Prostikkoa nämä vieslövän Spoassusen viljavetyötkin [kalavedetkin], kun visan jälkimäiset kertaset vieslövän Spoassusen viljavetysie vieslövih syntysih visan assutellah näinä päivävierennäisinä!

Et tiijä, on vieronoijen sanojen kera visan koalellun näijen viljavetysien peällä, kun on visan rikenih kertasih näijen viljavetysien peällä visan koalellun.

Prostikkoa kaunehen Spoassusen kaunehet karivetyöt [kariset, karirantaiset vedet] kaunista hyvästäni kajon jälkimäiset kertaset, kuu kaunehih syntysih kaunehie karivetysie kajon koalatellah kaheksikoarisilla vesien kannatuksilla! [Veneillä. Voi veneissä muuten olla enemmänkin kuin kahdeksan kaarta.]

Vet on kajon rikenih kertasih kaunis hyväseni niitä kaunehie karivetysie myöten kaheksikoarisilla vesien kannatuksilla koalellun kaunehien ilmojen peällä oloaikasinah.

Et tiijä, on min kaihojen [pahojen] sanojen kera seäjellyn kaunehen Spoassusen karivetysien peällä.

Prostikkoa kuulu hyvästäni kuulu Spoassusen kuvasvetyöt kujin jälkimäiset kertaset, kun kuulu syntysih kuvasvetysie myöten kujin assutellah kuusikoarisilla vesien kuplatuksilla! [Veneillä, jotka 'kupluavat' veden pinnalla.]"

Veneestä pois astuttaessa itketään:

"Prostikkoa kaunehempiosasien [parempiosaisien, onnellisempien] kannettuisien kaheksikoariset vesien kannatuksuot kajon jälkimäiset kertaset!

Prostikkoa voalimien venehvalkamoisetkin vallan jälkimäiset kertaset, kun valkeih syntysih vallan assutellah valkieta hyvästäni vallan jälkimäiset kertaset!

Voikoa, tunnon olovat omakuntaseni, yksillä tukkusilla ['yksilllä tukkusilla' = yhteen joukkoon] tunnon koalella tuvista hyvästäni tuvehih syntysih tunnon assuttelomah!"

Entiseen aikaan oli tapana soittaa kuolinkelloja, svonie, koko ajan kun kuollutta kannettiin kotoa kalmistoon, kunnes ruumis saatiin hautaan peitetyksi. Nykyään aletaan soittaa vasta sitten kun kirkosta lähdetään, ja soittajina, on läheisiä sukulaisia, joko miehiä taikka naisia. Kelloja soitetaan sen takia, että sanoma kuuluisi taivaaseen. Soittoa "käsetäh" (käsketään) itkuvirsin:

"Voikoa, vallan olovat omakuntaseni, vaskipankasie voakahutella [kelloja liikutella, 'vaskipankasie' = kelloja] vallan jälkimäiset kertaset, jotta vallan olova narotakuntani [heimokuntani (ven. narod = kansa)] niistä kaikki vaimalaisikseh vallan silmittelis, jotta valkieta hyvästäni nyt valkeih syntysih vallan koalatellah vallan jälkimäiset kertaset valkeijen ilmojen peältä.

Voikoa, kujin olovat omakuntaseni, kuusikielisie kultapankasie kutvahutelia [heilautella] näinä päiväkuuroksuisina, jotta kaikki kuulu narotakuntani niistä kummasikseh kuuloistelis, jotta kuulu hyvästäni kuulu ilmojen peältä kujin koalatellah kuulu syntysih kujin jälkimäiset kertaset."

Kuolinkellojen "kutvahellessa" muistetaan myös niitä vainajan omaisia, jotka ovat niin etäisien matkojen takana, etteivät ole voineet saapua vainajaa kalmistoon saattamaan, eivätkä monesti ole ennättäneet saada edes sanomaakaan. Niinpä kehoitetaan svonijoita [soittajia]:

"Voikoa, kujin olovat omakuntaseni, kultapankasie kutvahutella! Anna kuvoamaiseh niistä kuuloistelis, jotta kuulu hyvästäh kuulu syntysih näinä päiväkuuroksuisina kujin assutellah. Eikö niistä hotj kummasikseh kujin silmittelis?

Voikoa, kajon olovat omakuntaseni eli kalevat kantajaini lapset, kaheksikielisie ilokanteluisie [kelloja] kajahutella näinä päiväkaunistoisina! Eikö kajon olovan tshoarisen kansakuntasissa koalelija kannettuiseh ['kajon olovan tshoarisen — — — kannettuiseh' tarkoittaa keisarin sotaväessä palvelevaa poikaa] niistä kaihosikses katshahtelisi, jotta kaunehen hyväseh kallehuisie näinä päiväkaunistoisina kaunehih syntysih kaunehien ilmojen peältä koalatellah.

Voi, kuulu Spoassusen' kumeita kuusikkometshäsie kutvahutella niillä paikkasin kuin hänen kuvoamaiseh kujin koaleloo näinä päiväkuuroksuisina! Eikö niistä kummasikseh kujin silmittelis.

Et tiijä, ei voi näitä kultapankasien kutvahuksie kuuloistella, kun on kujin etähäisien matkojen peässä.

Voi, kaunis Spoassusen' kaunehie katajikkometshäsie kaltauvuksennella [kallistella, heilutella] kahtoanne kolmienne peähysie niillä paikkasin kuin hänen kannettuiseh koaleloo näinä päiväkaunistoisina kajon etähäisien matkojen peässä! Eikö niistä kaihosikseh kajon silmittelis, jotta kaunehen hyväseh kallehuisie kaunehih syntysih koalatellah näinä päiväkaunistoisina.

Ei asninnun [tietää, käsittää] kaunehen hyväseh ilmojen peältä puuvunta-aikasina näillä puolin kaunehie ilmasie koalella.

Ei tiijä, ei voi kaheksikieliset ilokantelehuot kajahella kajon etähäisien matkojen peähysih."

Kirkossa panee pappi vainajalle ventshän otsalle ja molivanan käteen. [Vainaja näin "ventshätäh", vihitään, toiseen elämään, ilman ei siellä otettaisi häntä vastaan. Molivana = paperi, jossa on rukouksia.] Kirkossakin vainaja hyväisselläh, pappi hyvästelee ensin, sitten saattajat; ruumiin rinnalla olevaa pyhäinkuvaa suulassetah ja sanotaan: "prossi milma, pokoiniekka!" Arkku viedään hautausmaalle avoimena, siellä vasta pannaan kansi kiinni. Kirkosta lähdettäessä on kaikilla saattojoukossa kulkevilla vainajan sukulaisilla palava tuohus kädessä — jos on niin vakava ilma, että tuohus voi palaa. Niitä kannetaan ja niiden annetaan palaa, kunnes hauta on luotu umpeen.

Kalmistoa lähestyttäessä kutsutaan siellä lepääviä vainajia tulijaa vastaan ottamaan:

"Tulkoa valkeista syntysistä vastoalomah valkieta hyvästäni, vallan olova omakuntaseni ta i kaikki Tuonelan valaistikuntaset [Tuonelan eläjät (ven. volost = hallintopiiri, kunta)], omih valkevuisihih näinä päivävarreksuisina!

Tulkoa kaikki tuvehista syntysistä, tunnon olovat omakuntaseni, tuvista hyvästäni tunnon silmittelömäh yksillä tukkusilla omih tuvehuisihih!

Tulkoa omastelomah [omaiseksi tuntemaan], kaikki olovat Tuonelan omakuntaset, orhieta hyvästäni omih omusih, omat ottamaiseh ['omat ottamaiseh' = omat lapset, jotka jo ovat kuolleet] oimun ensimäisiks orheijen ilmojen peältä!"

Jos vainaja on pieni lapsi, niin kalmistoa lähestyttäessä kutsutaan vastaan ottajia:

"Tulkoa miun voalimaistani vallan silmittelömäh omih valkevuisih omat voalimaiseni vallan ensimäisinä, kun on valkie Spoassuni vaivutellun valkeijen ilmojen peältä voalimaiseni sulat valkevuot!

Voi, valkeih ilmoih seätelijä voalijaiseni, valkeista syntysistä valveuvuksennella vastoalomah miun voalimaistani ['Voi valkeih — — — voalimaistani' = Maamoni, tule ottamaan vastaan vaalimaistani] omih valkevuisih, kun valkie Spoassusen' vallan hullusina ['vallan hullusina' = aivan pienenä] vaivutteli valkeijen ilmojen peältä sulat valkevuot miun voalimaiseltani.

Voi, kauneih ilmoih seätelijä kantajaiseni, kaunehista syntysistä kajon yleneksennellä ta kaikki kajon olovat Tuonelan kansakuntaset miun kannettuistani katsahtelomah omih kallehuisih kaunehien ilmojen peältä, kun kaunis Spoassusen' miun kannettuiseni kallehuot kajon puuvutteli kajon yhettömiks."

Avonaisena odottaa Tuonelaan tulijaa jo kalmistoon kaivettu hauta. Sitä lähestyttäessä kuullaan itkijän valittavan:

"Voi kuin viluilta viimoaloo vieronasta vartuostani vieslövän hyväseni Tuonelan visan assuntasijaset!

Voi kuin kylmiltä kyettelöö kyhelmästä vartuostani kyllä hyväseni kyhän assuntasijaset näinä päiväkypenyisinä!"

Aivan haudan vierellä oltaessa itketään:

"Katshokkoa kuin kamaloilta koavasteloo kaihosta vartuostani kaunehen hyväseni kajon assuntasijaset näinä päiväkaunistoisina!

Voi, kuin ouvoilta osutteloo onehesta vartuostani orhien hyväseni olentosijaset, kuihe orhie hyväseni oimun loajitellah näinä päiväoprennaisina oimun polvuhisih Tuonelan olentosijasih!

Katshokkoa, kuin ikäväisiltä innon silmittelöö inhusta vartuostani istarinnoitta [oikein ikivanhat] ikipolven aikuhiset Tuonelan ikisijaset!"

Hauta on kaivettu koillini—luuve [itä—länsi. Pääilmansuunnat: pohjoni, suvi, koillini, luuve] suuntaan, jalkopuoli koilliseen käsin. Niin tulee kuollut katsomaan koilliseen päin ja olemaan kohti kesäpäivän nousua, päivä kun kesällä nousee koillisen pohjoiskorvasta. Ja koillisessa se on myös kallehin risti, "kultani risti". Lisäksi siellä ovat pyhät manasterit (luostarit) ja kaikki kalleimmat jumalat: "Isossima, Savatei ta Solovetshkoi". Hauta on kaivettu kolmea kyynärää syväksi, pituutta ja leveyttä on tarpeen mukaan. Ennen kyllä jätettiin hauta paljon matalammaksi, jopa tuskin parin kyynärän syvyiseksi. Avonaiseen hautaan on ennen joskus heitetty jokin raha, ennenkuin ruumis siihen laskettiin. Maa on siten tullut ostetuksi kuolleen sijaksi, ja näin hän saa siinä vapaasti ja rauhassa levätä. Väliin ovat vainajat näet tulleet unissa valittamaan, ettei saa haudassa lepoa, vaan pitää olla vieraassa kodissa, kun ei ole maata ostettu.

Haudan yli asetetaan poikittain kanget taikka lapiot, joilla on hautaa kaivettu, ja arkku lasketaan niiden varaan. Siinä se saa olla avoimena siksi kunnes muisteliaiset on jaettu. Vainajan kotiväki ja muutkin sukulaiset, ketkä vain ovat saattamassa kuollutta, ovat varanneet mukaansa kaikenmoisia antimia: piirakkaa, kalittaa, sankeja, kalakukkoa, leipää, suolaa — suola se onkin kaikkein "kallehinta" — rinkilöitä, ruista, ohraa, sen mukaan kuin varat sallivat, jopa vaatetta ja rahaakin. Jotkut varakkaat voivat vainajansa muisteliaisiksi jakaa, paitsi muuta hyvää, noin puolisen tynnyriä rukiita sekä ohria. Ne jaetaan vähävaraisille ja köyhille — itse kukin antaa omille sukulaisilleen ja tuttavilleen — ja antaessa aina kehoitetaan muistelemaan vainajaa. Tarkoitus on etupäässä juuri jakaa omille köyhille sukulaisille, mutta kun yhdelle omaiselle antaa, saa samalla osittaa yhdeksälle vieraalle. Vähintäänkin kolmelle henkilölle pitää olla jotakin antamista, vaikka jakaja olisi kuinkakin köyhä. Muisteliaiset viedään kalmistoon savipatasilla, tuohiropeilla ja vakkasilla. Kun ne tulevat tyhjiksi, eikä kukaan niitä halua, heitetään ne kalmistoon, asetetaan pohja puhkaistuna tai kylki rikottuna kumolleen haudalle. Kalmistosta ei pidä mitään tuoda takaisin siitä, mikä on vainajan varaksi pantu matkaan. Astiat rikotaan, koska vainaja ei muuten koskaan saisi niitä rikki. Muisteliaisia ei kalmistossa syödä, vaan ne viedään kotiin ja nautitaan siellä omaksi tyydytykseksi ja vainajan muistoksi.

Paitsi vainajan sukulaisia ottavat muutkin saattajat mukaansa hautausmaalle ruokatavaraa, vaatetta ja rahaa, joita he sitten vainajan mukana lähettävät tuonelaan tuomisiksi sinne jo joutuneille omaisilleen. Nämäkin muisteliaiset jaetaan vain tuttaville ja köyhille, ja samalla pyydetään muistelemaan niitä vainajia, joiden takia tavarat on annettu. Tuonelassa tämä kaikki mainitaan, "on niinkuin kirja työnnettäis, jotta teällä häntä mainitah hyvällä… jotta heänkin siitä voipi auttoa, kun myö lähetäh kaloa pyytämäh ta lintuo metshästä ta mihin vain".

Voidaanpa vainajan mukana lähettää tuonelaan oikein suullisiakin terveisiä. Itkien valitetaan terveisvirsi:

"Voikoa viestisie vieritellä vieronasta vartuostani vieslövih syntysih, sen visallisie, kuihe loatusie, vierona vartuoni, vieslövien ilmasien peällä visan elostelen!

Et tiijä, tuloo vieslövien ilmojen peällisie viestisie vietuvoiksentelomah [kyselemään] vieronasta vartuostani.

Voi sateijen lyömättömie soavehien ilmojen peällisie vereksie sanomaisie soatella! [Niin tuoreita, ettei ole vesisade turmellut.]

Et tiijä, tuloo vereksie sanomaisie soahustelomah [kyselemään] soavehis syntylöissä sammusta vartuostani.

Voi valkeista syntylöistä valivopolkkasista vallan etshitellä vaimalan vartuoni vallan kohtalahista! Niin, vaimala vartuoni, olen valkeijen ilmojen peällä vallan monenloatusien Tuonelan vaimalaisien valtivoiksentelijaisina [kärsijänä].

Ei ole ollun minkänä vallallisien vaimaloijen miel'alasien valotuksie [vaimennuksia] niistä aijoista soahen, kun on hänen valkehuot valkehih syntylöih valkie Spoassusen' vallan puuvutellun.

En ole kuitana voalimaisieni vassen voinun valotella [vaimennella] vaimaloita miel'alasieni enkä ole voinun valitella kuillana voalimaisilla.

Anna, vaimala vartuoni, hotj siun valkeih syntysih vallan puuvunta-aikasina valittelen vaimaloijen vetysieni keralla!

Etkö valkeis syntysissä miun vaimalan vartuoni vallan kohtalahisella valittelis näihe loatusie, kun vaimalan vartuoni valkeijen ilmojen peällä valittelen siun valkehuisie vassen."

Kun sitten muisteliaiset on jaettu ja pappi haudan siunannut sekä vainajan pokrepainnut, valmistanut hautaan, otetaan aluskanget pois ja arkku lasketaan nuorilla hautaan. Silloin itketään:

"Elköä, tunnon olovat omakuntaseni ta i tuvis narotakuntani, tuvista hyvästäni tuhansien Tuonelan turpeiden turvutuksiks [turvotettavaksi] tunnon loajitelko!

Voikoa turpiet tuomituhjuset [tuomipehkot] tunnon etsitella tuvehen hyväseni sijoih tuvehih syntysih!

Anna miun tuvis hyväseni tunnon elosteloo tuvehien ilmojen peällä tunnon olovat aikasie.

Voikoa, vallan olovat omakuntaseni, voara voaroilta valitut valivokivyöt [valitut, tasaiset kivet, joita voi liikutella] valkeihsyntysih valkien hyväseni sijoih vallan loajitelia!

Voikoa, verran olovat omakuntaseni ta versojaini lapset, vesien vellomat venkkien pohjissa venynehet vesihakoset verran loajitella vetrehen hyväseni sijoih vetrehih syntysih!

Anna vetrehen hyväseni vetrehien ilmojen peällä verran elossella verran olovammat aikaset."

Kun arkku on laskettu hautaan ja joku läheinen sukulainen naapurista, vävy tai joku muu, on laskeutunut naulaamaan kantta kiinni, itketään:

"Elköä soavehen hyväseni soavehuisie satojen Tuonelan tshasohka-rautojen [salpojen] toakse salpoalko soavehih syntysih!

Elköä, tunnon olovat omakuntaseni ta i tuvis narotakuntani, tuvista hyvästäni tuhansien Tuonelan kriepostirautasien [lukkojen] toakse tunnon loajitelko näinä päivätuomeksuisina!

Voikoa tuomiset tulostupenjaiset [tulorappuset (ven. stupenj = porras)] tunnon loajitella tuvehella hyväselläni näinä päivätuomeksuisina, kuita myöten tuvis hyväseni tuvehista syntysistä tunnon yleneksentelis turtivoa varruttani ta i tuuvittamaisieh tunnon silmittelömäh hotj tunnon ainuot kertaset!

Voikoa, vallan olovat omakuntaseni ta i valkie narotakuntani, valmissella vaskiset Tuonelan tulentovajaset [tulorappuset, karjalan 'vajaset' = rappuset talon edessä] valkeista syntysistä valkiella hyväselläni!

Eikö niitä myöten valkie hyväseni vallan yleneksentelis valkeijen ilmojen peällä valkeista syntysistä hotj vallan ainuot kertaset vaimaloa varruttani ta omie voalimaisieh silmittelömäh."

Kun arkun kansi on naulattu, ladotaan arkun peitoksi tuohi- taikka petäjänkuorilevyjä, jottei multa pääsisi suorastaan arkkua koskettamaan.

Joskus on, niin kerrotaan, joku vainaja haudattu kumollah eli kasvoilleen. "Onnakko on, jotta kun rupieu hyvin paljo kuolomah väkie, elikkä ken naini lapsie soa ta kaikki järkieh kuoloo, niin kumollah kun lapsi hauvatah, niin siitä jeä toiset elämäh."

Ennenkuin ruvetaan luomaan hautaa umpeen, heittävät saattajat arkun kannelle multaa, taittavat puusta oksan, jolle kolmasti sirauttavat sitä haudan reunalta. Paljaalla kädellä ei uskalleta kalmiston multia kosketella. Kun multaa on näin pirautettu vainajan "silmille", ei siitä ole enää tuonelasta tulijaa, ja hänet on helpompi silloin unohtaakin. Saattajat, naisetkin, ellei ole tarpeeksi miehiä matkassa, täyttävät haudan. Hautaa umpeen luotaessa itketään viimeinen itku:

"Elköä kaunehen hyväseni kallehuisie kauheijen kalmamultasien kaunistoisiks kajon loajitelko näinä päiväkaunistoisina. Voikoa katajapehkoset niih sijoih kajon etshitellä!

Niin alkaa kamaloilta koavassella kaihosta vartuostani, kun kaunehen hyväseni kallehuot kauheijen kalmamultasien kaunistoisiks kajon loajitteletta.

Voi, kaunis hyväseni, kaislapeä-heinäsiks [kaislankaltainen nurmella kasvava heinä] kajon yleneksennellä kaunehien ilmasien peällä! Mie niistä hotj siun kallehuisies koalelisin katsahtelomah toisin aikasin kajon suurissa ikävien kaihosissa.

Voi, kuulu hyväseni, kuulu syntysistä kukkapeä-heinäset kujin ylenneitä kurjista seänalasistas kuulu ilmojen peällä! Mie, kurja vartuoni, niistä siun kukkahuisies kävisin hotj kujin silmittelömäh kuulu Spoassusen kesäkuuroksuisina, kun kukkapeä-heinäset kukiksenteloo kurjista seänalasistas.

Mie, kurja vartuoni, niitä kukkapeä-heinäsie vassen kuulu ilmojen peällisie kurjasieni kujin alennuttelisin.

Voi, ihala hyväseni, innon aivosina, huomenesihalmoisina ilmanvuksennella ihaloina ilman lintusina omilla iltapihasilla iluolemah! Enkö niitä vassen vois, inhu vartuoni, iltasijasilta innon yletä, kun ei ole innon ylentelijäisie iltasijasilta, kun ihalan hyväseni ihaluot ihaloih syntysih innon loajiteltih.

Voi, kuulu hyväseni, kuulu syntysistä kuuritsoijen nenissä istujiks kummalintusiks kujertelomah kujin yleneksennellä! Enkö, kurja vartuoni, vois kuuritshasijasilta kujin yletä, kun kummalintusina kujertelet, kun kuulu Spoassusen' siun kukkahuot kujin puuvuttel' kuulu ilmojen peältä."

Pitkän itkuvirren aikana on hauta täytetty ja jalkopuoleen on asetettu risti seisomaan. Lopuksi mullat silitellään ja tasoitellaan kummuksi.

Arkun laatija tekee myös ristin, mutta sen voivat valmistaa kyllä omaisetkin, m.m. pojat vanhemmilleen. Risti koetetaan tehdä "kelle vain min kaunehempi osattais". Varsinkin ennen aikaan pantiin niiden valmistamiseen vaivaa ja huolta, niihin tehtiin silloin viilot ja katot, "solomat" ja "kuuritshat", sekä koristellut tuulilaudat katon reunoihin. Pari kolmekin poikkipuuta salvettiin päärunkoon, alimmainen venäläiseen tapaan viistoon. Nykyään ei hautapatsaita enää viitsitä veistoksilla kaunistella, enimmäkseen ne tehdään vain aivan sileät, joskus maalataankin. Vainajan puumerkki leikataan patsaaseen, toisinaan kuolinvuosikin. Ristin juuren ympärille maahan kääräistään tuohi lahoamista hidastuttamaan.

Pyhäinkuva, joka on ollut vainajan ryntäillä, kiinnitetään ristin päärunkoon vainajan puoleiselle sivulle. Ristin poikkipuille asetetaan ne tuohuksien palaset, jotka saattajilta ovat jääneet palamatta. Tuulipaikkoja (liinoja) sitovat naiset heti ristiin, jotta tämä olisi "kaunehempi". Tavallisesti ovat ne valkeita, noin puolen korttelin levyisiä, uudesta, "solkivaatteesta" poikkisarkaan leikattuja vaatesuikaleita. Tuulipaikat sidotaan ristin poikkipuuhun vaatenauhalla; niiden sanotaan olevan pokoiniekan käspaikkoja (pyyhinliinoja). Orsi, jolla arkku on kannettu hautausmaalle, asetetaan ristin viereen haudalle pitkälleen.

Myöhemmin rakennetaan haudalle kropnitsha, pienoinen hautakammio. Se on tehtävä pian, jottei vesi pääse valumaan hautaan ja mädättämään arkkua ennen vainajaa, koska ruumis silloin joutuisi lahoamatonna multien sekaan. [Jos hautakummussa mullat painuvat maaemään, on vainaja onneton kuolija, joka joutuu oatuun. Mutta jos kummulla mullat kohoavat ylös ja heinittyvät, on kuolija onnellinen, hänellä on tsharsvan elos.]

Kropnitshan laativat sukulaiset taikka omaiset. Ennen se tehtiin hirsistä, salvettiin pyöreistä hirren kappaleista pari-, kolmekerrokselliseksi ja viiloniekaksi niinkuin huone. Lautakatto oli kahtaalle kallistuva, harjalla soloma kuuritshoineen. Tehtiinpä sivuseinän pääpuoleen pieni ikkunakin lasiruutuineen, kuten arkkuunkin. Siitä saattoi vainaja "silmitellä valkeih ilmoih" taikka tulla ulos "kuuritshoijen nenissä istujiks kummalintusiks kujertelomah".

Nykyään tehdään kropnitshoita myös turpeista. Kropnitsha tehdään haudan pituinen ja levyinen, ja se on hautakummulla kuin vainajan suojaksi ja kodiksi tehty pikkuinen pirtti. Se estää myös kalmistossa kävijöitä tallaamasta hautakumpua ja suojelee hautaa sadevedeltä.