1. TAUDEISTA.

Ihminen vaeltaa maan päällä kuin ainaisen vihollisjoukon ympäröimänä, hänet voi tavata tauti täällä taikka saavuttaa surma tuolla. Hänellä on aina "surma olkapäillä, kalmalauvat hartioilla". Sillä "imehnisellä on kakstoista surmoa ta siitä vielä päällä se surma, kun toini hengen ottau". Ken kuolee tautiin, ken hukkuu veteen, ken sortuu puun alle, ken minkä tapaturman kohtaa, jonka Jumala on "suutin", säätänyt, jo syntymypäivänä. "Vain se on suutimaton surma, kun toini toisen tappaa. Se on smert [ven. smert = kuolema], se ei ole Jumalan sallima".

Tauteja on kahdenlaatuisia: on oikeita jumalan tauteja sekä pahasta rahvaasta lähteneitä taikka muuten poikintoimin hinkautuneita eli tarttuneita. Jumalan lähettämiä ovat ruvet ja kaikki muut maankulkijat taudit, kuten kuumatauti eli lavantauti ja kulkkutauti sekä hinku ja toppa (yskä), vielä moru [tauti, joka liikkuu ilmassa, tukkii joka nivelestä ja niinkuin kissa kynsii nahkaa], kohelma [sekin liikkuu ilmassa, se katkoo joka paikan, pitää nivelet kipeinä ja hellinä] ja romuska [se pitää kipeänä pari kolme päivää, on pahoinvointi, pää kipeänä, ei voi syödä]. Myös se, joka muuten tulee "kipieks, läsii läsittäväh ta kuoloo", sortuu "jumalan tautiin". Sanotaankin, että hän kuoli oikeaan jumalan tautiin.

Taudit kulkevat ilmassa taikka matkalaisten mukana. Sentähden ei koskaan pitäisikään, kun joku tulee pitkältä matkalta, mennä häntä vastaan eikä katsoa tulijaa. Siitä voi tauti tarttua.

Rupia on kolme sisarusta; suur'rupi, hernehrupi ja tuhkarupi; Suurrupi on vanhin ja vihaisin, keskimmäinen on hernehrupi ja nuorin sisar on tuhkarupi. Sisaruksia, varsinkin vanhinta, pidetään Karjalassa hyvin "palviesella ta lyylitelläh". Vanhimmalla on oma nimensäkin, jopa oikein isän nimellä mainittu. "Ospitsha Ivanovnaksi" sitä nimitellään. Kun kuullaan sen saapuneen naapuriin vierailulle, mennään sitä kutsumaan omaankin kotiin "kostih". Laitetaan talossa kaikki kuntoon, pestään pirtin lattiat, lautshat, laavosniekat, pannaan puhtaat päälle ja hankitaan parasta pöytään. Sitten käydään oikein lasten kera naapuriin, ristitään silmiä, kumarretaan sairasta ja sanotaan:

"Ospitsha Ivanovna, rupi jumalan luoma, lähe meillä kostih! Myö läksimmä silma käymäh meillä kostih."

Kun näin hyvitellen käydään kutsumassa, niin "Ospitsha Ivanovna" sitten kostiin tultuaan paljon kepeämmästi pitelee sairaita.

Mutta vasta sen jälkeen, kun rupi on taloon tullut, on sitä oikein mielin kielin pidettävä, jottei se pääsisi "seäntymäh". Koko sinä aikana, minkä se on talossa, ei saa riidellä eikä nauraa, ei viinaa viljellä, ei pestä pirttiä eikä vaatteita, ei saveta pirtin kiuasta, ei keritä lampaita eikä teurastaa eläimiä. Metsänkävijä ei saa mennä metsälle eikä surmata hiirtäkään. Ei myöskään saa lehmää käyttää härällä. Eivätpä pariskunnatkaan, oli heitä talossa kuinka monta tahansa, vaikkapa vieraitakin, sivullisia, saa silloin yksillä vuoteilla levätä. Kaikki eri sukupuolien välinen yhdyselämä on siksi ajaksi kerrassaan lopetettava. Muuten "Ospitsha Ivanovna" vasta oikein sydäntyy.

Sairasta, jota mukautetaan tshupussa (uuniseinän puolessa pirttiä) saviessan, uutimen, takana, ei saa näyttää vieraille, ei varsinkaan naineille miehille eikä vaimoille; vain nuorille pojille ja tytöille sekä siivoille leskille voidaan näyttää. Kun syötävää viedään sairaalle, puhutellaan kumartaen:

"Ospitsha Ivanovna, rupi jumalan luoma, nouse murkinalla!"

Saunassakin sairasta käytetään, kuljetetaan "Ospitshaksi" kutsuen kylyyn ja kylvetetään oikein jumalan sanoin. Vain lesket kelpaavat kylyssä käyttäjiksi. Samaan kylyyn ei saa sitten lapsivaimo suinkaan mennä kylpemään, ei myöskään karhun repimää lehmää [Karjalassa on tapana käyttää karhun repimää lehmää kylyssä] saa sinne viedä, ellei tahdo rupea suututtaa.

Jos "Ospitsha" on saanut jostakin syystä aihetta sydäntyä, pitää häntä koettaa hyvitellä. Pirtin pöydälle laitetaan murkina. Kolmea yhdeksää lajia ruokaa pitää siihen saada, kaikkea mitä vain suinkin on talossa ja mitä voidaan hankkia. Sitten sairas "Ospitsha" nostetaan syömään ja joka lajia ruokaa annetaan suuhun, ristitään ja kumarretaan, syötetään ja juotetaan, palvellaan kuin parasta vierasta. Samoin sitten talon muitakin lapsia syötetään ja palvellaan. Vieläpä kutsutaan naapureistakin lapsia samaan pöytään osaansa ottamaan.

Kun sitten rupi rupeaa lähtemään pois, kaimataan, saatetaan häntä:

"Nyt on syöty syömät, juotu juomat, pietty piot parahat. Kun hyvänä vierahana tulit, ta parempana mäne!"

Entisaikaan oli "Ospitshan" tapana vierailla joka seitsemäs vuosi. Hänellä oli määrätty piirinsä, ja sitä kiertäessään hän viipyi juuri sen ajan.

Nuoremmat rupisiskot eivät ole niin vihaisia, mutta lyylillä on niitäkin pidettävä, jotteivät "seäntyis". Ainakin tuhkarupea eli pientä rupea. "Ospitsha Ivanovniksi" niitäkin pitäisi puhutella. Vieläpä panorupeakin on samoin "varotettava".

Tuhkaruvella on sama piiri käytävänä kuin suurellakin ruvella, mutta kun se toimittaa vierailunsa joutuisammin, saa se pikemmin piirinsä kierretyksi. Hänen vierailukiertonsa kestääkin vain kolme vuotta.

Milloin taas muut maankulkijataudit, varsinkin kuumatauti eli suurtauti — sen kiertoaika on seitsemän vuotta, kuten suuren ruvenkin — uhkaavat kylää, koetetaan niitä karkoittaa tulella. Poltetaan pihalla, vajojen kynnyksillä, sintshissä, pirtissä ja pirtin kiukaassa kaikenlaisia karkeita aineita: tervaa, tervariepua, pirunpaskaa, mer'ajoa, kenkirajoja, katajan-, kuusen- ja petäjänhavuja, kesunkantoa. Tervalla tehdään risti pirttiin oven kamanaan; ulkopuolelle sintshin taikka pirtinoven kamanaan maalataan tervalla hevosen kuva ja mies hevosen selkään pyssyineen ja miekkoineen, keihäineen. Se on siinä vartioimassa pahoja pirttiin pääsemästä.

Mutta jos tauti on taloon ennättänyt eikä ala pois hankkiutua, lakaistaan pirtin lattia, pyyhitään kaikki paikat ja rikat lennätetään pellolle, poltetaan tervarättien mukana ja manataan:

"Mäne tuonne tulen tuimasen sekah, pahan vallan valkieh! Kun olet tuulin tullun, ni tuulih ni mäne! Onnakko sie tähän taloh tulit ikuisilla istuimilla, polvisilla portahilla? Mäne huuten helvettih, parkuon pahah moah! Mäne, konna, kotih, ilkie, isäntihis, paha, maillas pakene!"

Useasti on jo sairaalla itsellä "tojistus" sydämessään, että tauti on jumalan tauti. Mutta ei sentään aina. Silloin on turvauduttava tietäjiin, joita on aina joku joka kylässä. Tietäjät arvottelevat, onko tauti peästämätön jumalan tauti, vai peässettäävä panentatauti. Arvoitteleminen tapahtuu siten, että katsotaan viinapikariin taikka teevadille kaadettuun elohopeaan taikka kaadellaan vettä astiasta toiseen ja siitä tutkitaan.

Mutta tietäjä ei saa aina selville panentataudin oikeaa syytä ja syntyä. Silloin luettelee hän kaikki mahdolliset tuskien synnyt:

"Mist' on pulmat puuttun, taikiet tapahtun: kivestäkö, kannostako, vaiko vatturauniosta vaiko kuollehen kojista eli männehen majasta, satalauvan lappiosta? Vaiko lummehkorjuhun kojista, vesihiien hinkalosta, limaparran liepiestä? Elikkä onko tuska tuulin tullun, eli onko kiihtyn kiroista poahtun pahoista sanoista?"

Sen jälkeen manaa tietäjä pahat takaisin lähtöpaikkoihinsa.

Taudit ja sairaudet saattavat siis hinkautua neljältä eri suunnalta: maasta, kalmasta, vedestä ja kiroista, siis kaikkialta, missä ihminen joutuu liikkumaan: nurmilta, pelloilta, vesiltä, rannoilta, metsistä, hetteistä, vuorisia, vaaroista, kiviraunioista, kalmistoista, jopa ilmasta ja tuulistakin, puhumattakaan siitä, että pahat ihmiset voivat nostaa kontion, käärmeen, sammakon, sisiliskon, herhiläisen, "ampujaisen", hammasmadon, raudan, tulen, veden, puun, kiven, pakkasen ihmistä vihaamaan ja vahingoittamaan. Mitkään näin saadut taudit eivät ole Jumalan sallimia sairauksia, vaan ne ovat kaikki poikentoimisia kipuja. Jos ihminen pölästyy, säikähtää, jotakuta laikka jossakin paikassa, on hinkautuminen herkempi ja niin saatu tauti pahempi. Mutta pitää aina säikähdettyään, kun pelkää hinkautumista, katsahtaa vasemman olan yli sylkäistä ja sanoa:

"Muissan mie tämän paikan, ta i tämän päivän."

Varsinkin meltoluontoiseen ihmiseen, joka on hyvin pelokas, tarttuu kaikki helposti, mutta jäykkäluontoiseen, joka ei niinkään pelkää, eivät niin helposti pahat tartu.

Maasta voi saada hinkautuman monella tavalla. Pellosta esim, saattaa paneutua maahinen, moahini. Sitä manataan:

"Moan tyttikö olet, vai mannun tytti, pihan tyttikö olet, vai pellon tytti?"

Vetisestä paikasta, savikosta, likarapakosta, hetteestä taikka kaivosta saattaa tarttua vesimoahini, jonka synty on

"Vesihiitto Väinön poika, syöviitto Kalevan poika."

Kuivilta mailta taas takeltuu kuivamoahini, minkä eno on.

"akka manteren alani, poika pellon pohjimmaini."

Vielä kylystäkin voi maahinen, kylymoahini, hinkautua. Sen emo on

"rupi-tyttö. ruskie neiti".

Kylyn vesikaukalosta, johon kuumennuskiviä on laskettu, taikka lautasien rikoista se tarttuu ja rökähyttää ihon tuville.

Metsä saattaa hinkautua, jos siellä ollessa pelästyy jotain, samoin myös, jos säikähtää nähdessään karhun repimän lehmän taikka metsästäjäin tuoman karhun, linnun, jäniksen tai muun metsänelävän. Siitä voi metshännenä tarttua ja vaivata varsinkin yöllä. Se on

"Mielikki metosen tyttö, salakoaren vaimo kaunis",

joka käy vaivaamaan. Sen kivuista päästetään siten, että valetaan vedellä, joka on kolmesti kiehutettu — pitää kiehuttaa kolme kertaa, sillä metshänemä on äkäisin haltia —, ja vesi viedään metsään kolmen tapionkannon juurelle. [Tapionkannoksi sanotaan tuoreen puun juuresta kohoavaa n. parin korttelin korkuista tuoretta kantoa.] Metsä saattaa myös hinkautua metsäpirtistä yhdessä maahisen ja veden kanssa.

Toisinaan on myös moanpaikka semmoinen, ettei se suvaitse asujaa. Siinä voi eläjä tulla kipeäksi: rupeaa vähitellen nuurumaan ja nuurumaan, ei maistu ruoka, ei tiedä, mikä lienee vaivana. Moanemäntä ja moanhaltie on toisin paikoin niin "tshippus", juonikko ja helposti sydäntyvä. Silloin pitää maan-emäntää tervehyttää:

"Terveh moa, terveh manto, terveh piha, terveh pelto, terveh tervehyttäjälle!"

Kalma taas tarttuu, kun pelästyy kuollutta taikka sellaista, mikä on jossakin yhteydessä kuolleen kanssa, esim, arkunlastuja ja kuolleen vaatteita. Voipa se myös tarttua, jos kuulee äkkiä kuolinsanoman. Samoin hinkautuu kalma helposti kalmistosta, jopa siitäkin, että menee kalmiston kyljitse ristimättä silmiänsä. Vesikalman saa, kun pelästyy kuolleen vaatteita rannassa pestäessä, ja ristimättömänä kuolleesta lapsesta voi tarttua ristimätön kalma. Kalmasta päästettäessä valellaan vedellä ja vesi viedään kalmistoon.

Vedestä voi helposti saada hinkautuman, jopa siitäkin, että kuvahaistaan katselee joko kasvojaan pestessä laikka juodessa tai muuten vettä silmätessä. Vesillä liikkuessa, kalalla käydessä, voi kaikkein helpommin saada tartunnan. Vesiltä muuten on hinkautuminen herkempi kuin mistään muualta, sillä vejenemä ja vetehini ovat hyvin kärkkäitä tartuttamaan ja toteuttamaan kaikenlaisia kiroja, joita on vesillä lausuttu. Kun vesillä noidutaan, on teko niin voimakas, että noiduttu tulee hulluksi. Kiroihin tarttuu näet silloin sekä vesi että metsä. Niistä kiroista ei siksi kykenekään ken tahansa päästämään. Pitää olla tietäjillä

"tulini turkki ta tulini tupa" sekä "valta vanhemmista, lupa luonnon tyttäristä",

ennenkuin kykenee näiden pahojen päälle nousemaan. Jos heikkoluontoinen yrittelee päästää, voi saada pahat itseensä. Eikä niitä saata päästääkään juuri muuhun kuin umpilampiin tai hetteeseen. Sillä

"Umpilammen lainehet, heravat hettiet, miss' on voije voimallisin, kasse kaikkien paras."

Pitää vain olla semmoinen umpilampi, johon ei ole ennen päästetty, ei monta ainakaan. Sillä vain kolme voidaan samaan umpilampeen päästää. [Umpilammen vettä ei saakaan juoda, eikä sen kaloja syödä; niistä tarttuvat lampeen viedyt kirot.]

Helpommat vesiltä saadut kivut voidaan parantaa siten, että pannaan lahjat veteen ja prostiuvutaan järven rannalla, mistä tauti on tarttunut:

"Meren Ahti armollini, prosti milma, kun lienen pahoin loatin, siun koissa käyvessäin! Ota pois omat hyväs, anna pois omat pahani!"

Kiroista voi vielä saada tartunnan, jos kuuntelee, kun toiset ihmiset riitelevät ja kiroilevat. Kesäisenä aikana varsinkin ovat kirot herkkiä tarttumaan, erittäinkin rieskahenkiseen, herkkäluontoiseen ihmiseen. Riitelijöihin eivät toistensa kirot tartu, siinä kun kumpainenkin on luonnon nojassa, vihoissaan, vaan kirot kirpoutuvat ilmaan ja siitä iskeytyvät syyttömään kuuntelijaan. Ne saattavat uhrinsa kovin heikoksi, rankaisevat kaikki jäsenet ja tekevät elämän tukalaksi, kuin olisi "moa peällä". Varsinkin juuri siihen aikaan vuorokautta, jolloin kirot ovat tarttuneet, on sairaalla vaikea olla. Kiroja manaavat tietäjät

"Turjan koskehen kovahan, pyhän virran pyörtiehen, kunne puut tyvin mänöö, latvoin lakkapeät petäjät",

ja vievät sairaan koskeen vesikivelle kolmen puun lehvistä tehdyllä vastalla kylvetettäväksi.

Hyvin helposti saattavat kirot iskeytyä tuulista ja tuuliaisnenistä. Varsinkin tuuliaisnenissä kaikenlaiset vintiet, strelat, nenät ja noijannuolet sekä pahan rahvaan pakinat kulkea vihkaisevat, vieläpä tietäjien tuuleen työntämät tuskat, joita on manattu:

"Mäne tuulen tuuviteltavaksi, vilun ilman vietäväksi, ahavan ajeltavaksi!"

Siksi pitääkin tuulispään kohti yllätellessä hosua jollakin teräastalalla vastaan ja sanoa:

"Ei kohti, ei kohti! Mäne sinne, kunne ollet työnnön työntöihini ta pannen palkkalaini!"

Mutta paitsi maasta ja vedestä, kalmasta ja kiroista voi vielä saada hinkautuman itse jumalistakin, kun niitä välinpitämättömästi kohtelee, sekä oman että toisen kylän jumalista taikka oman pirtin pyhänkuvista. Näin on laita, jos esim, ei risti silmiään jumalien ohi käydessään taikka jättää pyhänkuvan kylmään huoneeseen. Lapsivaimo saa jumalista vian, jos menee kirkkoon ennenkuin on kulunut kuusi viikkoa synnytyksestä. Jos tauti on jumalista hinkautunut, tietää sen siitä, että näkee unissa olevansa hevosen hätyytettävänä. Minkä kylän jumalista tauti on tarttunut, sen kylän hevosen näkee, ja sen kylän jumalia on sitten mentävä lepyttämään. Hinkautuneet jumalat lepytetään siten, että ostetaan tuohukset pyhänkuville, ristitään silmiä ja kumarrellaan ja viedään kirkkoon tai tshässöynään lahjoja, esim, parimetrinen "siitshainen", aivinainen pelenävoate.

Jumalista hinkautunut kipu alkaa vaivata puoliyöstä lähtien ja kestää huomeneen ja puolipäivään saakka. Mutta puoleltapäivin se rupeaa helpottamaan. Kalmasta tarttunut tuska rupeaa rasittamaan iltapäivällä ja pitää kovilla puoliyöhön asti, jonka jälkeen se alkaa lieventyä. Samoina aikoina ovat myöskin maasta, vedestä ja kiroista saadut tuskat kovimmillaan. Päivä on nimittäin jumalien aika, yö kalmalaisten.

Mutta pahimpia pahan rahvaan panemia tauteja ovat rikkiet, oikein vartavasten kitumiseksi ja kuolemaksikin laaditut panokset. Jos on rikkeitä — kalmanmultia, kuolleen peukaloa tai muuta kuolleelle kuulunutta — saatu jollekulle syötetyksi, niin on hän ehdottomasti manalle pantu. Ja siitä ei ole päästäjää. Ei ole sitä tietäjää, ei Tuli-Lapillakaan käynyttä, joka voisi manalle pannun parantaa. Koetetaan kyllä kaikenlaisia kylvetyksiä, valeluja ja pesemisiä, mutta kun ei mikään auta, niin siitä arvataan, että manalle on pantu.

Pahat ihmiset koettavat rikkeiksi varastaa vahingoitettavasta itsestään joko hiuksia taikka tilkkusen alusvaatetta, mihin on omistajan hikeä hieroutunut. Kun panee nämä muurahaiskekoon, kitujaan puuhun, yksikantaiseen pihlajaan, koskeen tai meltoon veteen (esim, järveen), rupeaa niiden omistaja sairastamaan, kovimmin, jos rikkeet on viety kituliaaseen puuhun taikka koskeen. Eikä sairas pääse vaivoistaan ennenkuin rikkeet on poistettu niiden kätköpaikasta.