13. TUONELA JA VAINAJAT.

Ihmisessä on karjalaisen käsityksen mukaan kaksi osaa: näkyväinen, kuolevainen ruumis ja näkymätön, kuolematon henki. Sielusta ei karjalainen tiedä haastaa. ["Vejä sielullasi" — "Elä toivo sielullas painuo tulevan." — "Kun sielus peällä tahtonet, ni ota!" sanotaan sille, joka aikoo jotakin rehellisyyteen nähden epäilyttävin keinoin.] Hengen olinpaikka on rinnan alla, "luijen seämessä", jossa se "luita lämmittää", jotta "luut sulana pysyvät" [Sanotaan: "Sini mie olen hyvänä, kuni henki luita lämmittää." — "Sini mie silma rakastan, kuni henki rinnan alla olloo ta luita lämmittää." — "Ei ole henki pinnassa, kun on omassa rinnassa".] Jos ihminen pelästyy taikka muuten saa niin kovan kosketuksen, että menee tiedottomaksi, tainioksi, sanotaan, että hän vieri hengeltä. Henki on silloin kyllä sisässä, mutta on salpautunut eikä siksi pääse kulkemaan. Jos taas ihminen on yrittänyt hukkua veteen, on henki tupehuksis eli ihmisen sisällä piilossa. Ihminen kyllä silloin kuulee kaikki, mitä ympärillä puuhataan, mutta hänen on vaikea olla. Jollei hukkunutta saada virkoamaan, eroaa henki vasta, kun veri alkaa valua suusta ja nenästä, kun on "seänkäpy halennun". Jos ankara isku sattuu hengen paikalle, voi siitä helposti seurata kuolema. Jos esimerkiksi "sulavaiseh isetäh" tai "seänkäpyh koskoo" taikka "vierömih" [ohimoihin], jotka ovat hellimmät kohdat, kuolee siitä heti.

Kun ihminen kuolee, eroaa henki "ta lähtöö rinnan alta luijen seämestä"; kun kuolija lakkaa hengittämästä, "ni henki lähtöö". Juuri silloin, kun surmarökkö eli perelloala [vaahto] kohoaa kuolevan suusta, irtautuu henki. Surmarökkö kyllä jo aina kolmekymmentä vuotta ennen kuolemaa karhistaa kurkkua.

Henki, joka on ruumiista eronnut, "ei enää tunne sitä ruumista, mistä on lähtenyt". Se asettuu kiukoan patshahan peäh ja siinä "istuu ta katshoo, kun vainajaa pessäh ta kropuo hankitah, jotta mitä siinä roatah". Kolme vuorokautta henki istuu patsaan päässä "da vuottaa, mihih käsky tulou, kun ei ole vielä tuomittu, mihih männä." [Toisen tiedonannon mukaan "istuu ta nakraa, kun hyvän sijan on soanun, vain kun on pahan sijan soanun, ni istuu ta itköö."] Patsaan pää on hengelle rauhallinen istuinsija. Siinä emäntä säilyttää vain ottosrovetta sekä talvella kiukaan korvalla patsaan vieressä lehmänkelloa, eikä silloin, kun kuollut on pirtissä, kukaan saa mennä patsaan päähän koskemaan. [Jos äidiltä on jäänyt pieni rintalapsi, hoitelee ja vaalii äiti sitä niin kauan kuin lapsi on maan päällä, ja lapsi on koko ajan hyvin levollinen. Sitten vasta, kun äiti on viety hautaan, tulee lapsi levottomaksi, "kun moamon maito leuvalta lähtöö".] Sen ajan, jonka henki patsaan päässä istuu eli kolme vuorokautta, se kyllä kuulee ja näkee kaikki, mitä pirtissä puuhataan. Sentähden ei kuolleesta saa puhua mitään pahaa, kuollut kuulisi sen ja olisi pahoillaan, täytyisipä hänen suorastaan vajota läpi "yheksäst moaemäst". Samoin kävisi sitten myös pahaa puhuneen.

Hautajaisissaan, kalmistoon lähdettäessä vainaja kumartaa kaikille maahan saakka ja pyytää anteeksi elämänsä aikana mahdollisesti tuottamiaan ikävyyksiä ja loukkauksia. Samoin vainaja pyytää "proskenieta" myös mailta ja vesiltä, ja saattajat luvatessaan anteeksiannon pyytävät itse "proskenieta" ja anovat, että maat, ja vedetkin "prostisivat", jotta "eivät millään pahalla mainitsisi". Silloin on tapana sanoa:

"Prosti milma, pokoiniekka! Moat ta vejet miun puolesta prostikkah!"

Jokaiselta hautaussaattoa vastaan tulevaltakin vainaja pyytää anteeksi. Samoin on myös vastaantulijan pyydettävä vainajalta.

Kalmistoon saattamisen jälkeen on vainajan henki, kuten edellä jo on mainittu, kuusi viikkoa liikkeellä, kunnes kuuden viikon murkinalta palattua asettuu määrätylle sijalleen. Kolme enkeliä, "anhelie", on häntä kuljettelemassa, sillä "kolme anhelie sen tuopi, hengen imehniseh, ta kolme sen käypi, kun kuoloo."

Toisessa elämässä ovat vainajat kaikki määrätyissä tiloissaan. Jo heti kun vainaja sinne saapuu, tuntevat siellä olevat sukulaiset, isät, äidit ja muut vastatulleen. Mutta kun kaikki alkavat itkeä Tuonelassa tuntiessaan toisensa, otetaan "tunti" pois, niin ettei kukaan enää toistansa tunne, vaikka ihan samoilla sijoilla ollaan.

Tuolla ilmalla, Tuonelassa eli Manalassa on kalmiston multiin peitetty vainaja:

"Tuonelassa turpehessa. Manalassa moaemässä."

Tuonelan paikasta tiedetään:

"Tuonela on turpehessa, Manala moan sisässä."

Tuonela on kuolleitten asuinpaikka. Jossakin maan alla, kalmistossa sen luullaan olevan, kylmässä vilussa mullassa. ["Siellähän se onkin Tuonela kalmismoassa."] Kalmistosta tulija tuo terveisiä: "Tervehyisie kylmästä kylästä!" Kalmistossa nimittäin asuu "kylmä kansa", sillä

"Kylmä on kuollehen koti, ikimännehen maja."

Jo täällä loppua tehdessä on sairaalla

"Suussa surman suitset, kaklassa Manalan kahlis."

[Manalan eli tuonelan kahlis, punainen vanne ympäri kaulan.]

Jo hänen ollessaan tämän elämän oloista aivan tietämätönnä horroksissa on Tuonelan rahvas hänen ympärillään puhuttelemassa; parhaat tuttavat ja sukulaiset, joita kuolija on eläessään eniten kaivannut, tulevat häntä tervehtimään taloon saapuvien hyvien vieraiden tavoin. Ja samalla ovat Tuonelan miehet ottamassa kuolijaa vastaan.

Mutta Tuonelaan täältä mentäessä on välillä tulini Tuonelan joki, jonka ylitse vainajan on kuljettava. Joko saatetaan veneellä sen yli taikka on kuljettava hienoa lankaa myöten sen toiselle rannalle, taikka on sen poikki kahlattava, tahi vihdoin kuletetaan toiselle puolelle kantamalla. Tuonelanjoella on venettä huhuttava. Joskus korva soi niinkuin tiuku, siitä arvaa, että joku sukulaisista huhuaa Tuonelanjoella venettä, ja silloin pitää heti nousta pyhäinkuvain eteen rukoilemaan:

"Peässä, Jumala, huhuajoa Tuonelan joesta poikki!"

Hienoa rihmaa myöten on kovin vaikea yrittää Tuonelan joen ylitse, eikä siitä avutta pääsisikään. Ne lapset, joita asianomainen on eläessään auttanut syntymään, "poapoinut", ovat "poapoansa" joen yli pingoitetulla langalla pitelemässä. Muuten on jo täällä elämän aikana muistettava, etteivät vyyhden pitelijä ja kerijä saa olla etäällä toisistaan. Muussa tapauksessa pitää sitten sitä lankaa myöten kulkea Tuonelan-joen poikki.

Toisien täytyy käydä joen poikki kahlaamalla. Jos kenessä on luomi, synnyntähti, tietää hän, miten syvältä pitää Tuonelan-joessa kahlata. Sillä juuri luomeen saakka ulottuu joen vesi, ei ylemmä. Jos merkki on sääressä, niin vain sääriä myöten vajoaa veteen, jos vyötäisissä, ulottuu vesi vyötäisiin asti, jos poskessa, niin poskeen saakka, mutta jos merkki on sormessa, pitää kahlata umpipäässä, kädet pystyssä.

Lapsivaimolla taas on semmoinen tehtävä, että hänen pitää kantaa "poaponsa" selässään Tuonelan joen poikki, poapo kun on niin "kallis".

Tuonelan oloista ei paljoa tiedetä, se vain, mitä vainajat siellä kotona käydessään ovat omaisilleen ja tuttavilleen unissa taikka muuten haastelleet. Toisilla on siellä parempi, toisilla pahempi olo. Joitakuita siellä tuonenkoirat purevat. Siksi vainajaa hautaan laskettaessa pitääkin itkeä "eänellä", etteivät tuonenkoirat saisi purra vainajaa. — Vainajat ovat Tuonelassa niissä vaatteissa, joihin heidät täällä puetaan. Ei ole siellä vilu eikä nälkä muilla kuin niillä, jotka eivät ole täällä köyhiä ruokkineet ja vaatettaneet. Ei siellä kuolla eikä vanheta eikä siellä lopu elämä. Mutta häitä siellä pidetään toisinaan. Kun aikuisia tyttöjä ja poikia joutuu Tuonelaan, niin "niistä pietäh siellä häitä". Kun kesällä sataa vettä ja samalla kertaa paistaa päivä ja on hyvin lämmin ja tyyni ilma, sanotaan tuonelassa pidettävän häitä.

Tuonelasta voivat vainajat käydä muistinpäivinä entisessä kodissaan murkinoilla, ja kuten jo mainittiin, omaisen kuolinhetkellä häntä vastaanottamassa. Muistinpäivän lähestyessä nähdään vainajia monesti unissa ja siitä huomataan, että he jo ovat liikkumassa.

Ihmisten elämään täällä maan päällä, työhön ja toimintaan, voivat vainajat vaikuttaa joko asianomaisen eduksi tahi vahingoksi: terveyteen, kalastukseen, metsänkäyntiin, karjanhoitoon, maanviljelykseen. Kaikki kalmistosta taikka kuolleista saadut tartunnat, hinkautumat, sekä kalmantaudit ovat vainajista johtuneita. Varsinkin semmoiset vainajat, jotka ovat täältä vihamielin eronneet, ovat pelättäviä, sillä toisestakin elämästä, tuonelasta, ne voivat aivan hyvin toimittaa kostonsa. Tämä vaikutus ulottuu aina kolmeenkymmeneen vuoteen asti. Mutta sen ajan kuluttua ei vainajasta enää ole kostajaa, eikä häntä enää tarvitse varata. Ei ole hänellä enää voimia, kun hänen ruumiinsa on jo lahonnut ja kalmautunut. Myöskin ne kuolijat, jotka ovat kovasti kiintyneet tähän elämään ja varsin vastenmielisesti täältä lähteneet, ovat kotiin jäävien vastuksina ja pelkona. Mutta muutkin vainajat, leppoisinkin mielin täältä lähteneet, voivat tulla vihamielelle, ellei heitä kohdella hyvin ja suopeasti. Muistinpäivät muistomurkinoineen vietetäänkin juuri siinä tarkoituksessa ja muisteliaisia jaetaan, "jotta ne eivät mitä pahoa loatis, jotta mänestyis hyvin karja ta kaikki elos ta imehnisen tervehys kaikki myöten kävis" Jos ei muistinpäiviä pidetä, tulee heti vahingoita. Mutta muutenkin on vielä monesti ja monessa tilaisuudessa varottava, ettei vainajia vihastuteta. Kun esimerkiksi lehmä poikii, ei kuuteen viikkoon pidä sen maidolla viettää vainajan muistajaisia. Jos viettää, tulee lehmälle vahinkoa: eläin alkaa kuihtua, "kujua", maito ehtyä, saattaisipa koko lehmä kadota korpeen metsän hyviksi.

Viljan kasvamista voivat hyvät vainajat jouduttaa. Kun ohrapellon valmistuessa alkaa viljaan ilmestyä semmoisia tähkiä, joista vihneet kirpoavat pois, niin että jyvät vain jäävät — tällaiset tähkät ovat hyvin satoisia — arvataan siitä, että vainajat ovat huolehtineet ohran kasvusta ja vaativat muisteliaisia. Kiireesti leikataan osa ohrasta, se kuivataan pirtin kiukaalla taikka kylyssä ja puidaan, jolloin saadaan noin nelikollinen uutisia. Vilja jauhetaan käsikivillä ja siitä sitten paistetaan kakkua, "sankia" ja rieskaa sekä keitetään huttua, ja niitä viedään tshässöynään. Sinne kutsutuille sukulaisille ja tuttaville jaetaan sitten uutisviljasta valmistettuja antimia muisteliaisiksi ja kehoitetaan:

"Mainikkoa pokoiniekkoja, moansoajie, pellonhalteitä, perinnön hankkijie, iesmännehie esivanhempia!"

Tshässöynässä syödään ja maistellaan uutisruokia itsekin, kun on ensin toisille annettu. Kaikki ovat puhtaissa pukimissa. Siitä vainajat vastakin antavat pellonviljan hyvästi menestyä. — Muu ohra leikataan vasta sitten, kun se on täysin tuleentunut.

Kalalla oltaessa on muistettava kutsua vainajia avuksi, jotta pyytö paremmin onnistuisi. Niinpä voitiin rukoilla:

"Toattoseni Tuonelasta, moamoseni moaemästä, kaikki suuret sukukunnat, heliet heimokunnat, kallehet rotiitelit, antakoa hyveä kaloa, pokoiniekat, myö sitten muissinpäivinä muistelemma teitä ta annamma muisteliaisie."

Kun sitten pyydykset lasketaan, saa hyvästi kalaa. Se vainaja, jota eniten kaipaa, on ensiksi mainittava. Samalla tavalla myös metsänkävijä rukoilee eräretkillään vainajilta ja pyytää saattamaan

"— sille soarekselle, miss' on soalis saotavana, eräntoimi tuotavana."

Toisinaan voivat vainajat ilmestyä painajaisena vaivaamaan ihmistä yöllä, varsinkin silloin, kun on pelästynyt kuollutta, kuolleen vaatteita taikka muuta kuolleelle kuulunutta kappaletta. — Voi painajaisen saada siitäkin, että pelästyy pahan ihmisen kiroja. [Eläimien painajaisena esiintyy maanhaltia silloin kun se ei tahdo suvaita eläintä paikallaan.] Painajaisen saa parhaiten karkotetuksi, kun oikein "seäntyy", heittää vettä painajaisen ahdistaman henkilön korville ja ottaa kirveen, jolla paukauttaa ensin makuusijan paikalle lattiaan, sitten joka kynnykseen pihalle asti ja tiuskaisee:

"Tule toini kerta, kun on sepän takoma talossa!"

Makuusija on vielä lattialla siirrettävä toiseen kohtaan ja kirves pistettävä pieluksiin. Silloin ei painajainen enää uskalla tulla sisälle. [Kun mennään metsäpirttiin yöksi nukkumaan, pannaan kirves kynnysalle terä ulospäin. Silloin ei painajainen pääse sisään.] Kalmiston kätkössä elävät kalmalaiset lukemattomin laumoin. Ne ovat juuri kuolleitten henkiä, ja niitä sanotaan myös kalman väeksi. Rauhassa ne lepäävät ja haluavat levätä kalmistoina joissaan eivätkä ne kenellekään mitään pahaa tee, kun niille vain annetaan rauha, kun niitä ei vain liikutella. Mutta jos pahat ihmiset nostavat niitä liikkeelle, lähtee koko kalmiston väki liikkeelle. Ja siinä on

"ruhuo, rampoa, perisokieta, silmäpuolta, suurta, pientä, kerran keskikertaistakin."

Vainajain haamut lähtevät näin haudoistaan vaeltamaan ja tekemään pahaa. Haamut liikkuvat näkymättöminä, mutta joskus voidaan niiden varjo, kuvahaini, nähdä, ja siitä arvataan, että kalmalaiset ovat liikkeellä, kun ei ketään näy, vaikka kuvainen liikehtii.

Tietäjät kyllä näkevät kaikenlaista väkeä: kalman, veden ja metsänväkeä. [Samoin kuin kalmalaisille on metsän ja vedenkin väelle annettava rauha. Ei sitäkään saa suotta liikuttaa eikä syyttä nimeä mainita. Sinä päivänä, jona niin tekee, ei anneta "proskenieta" synneistä.] He ovat pesseet silmänsä semmoisella saippualla, jolla ovat kolme vainajaa puhdistaneet, ja siitä he ovat "ruvenneet näkemään". Kalmanväen he näkevät liikkuvan valkeissa vaatteissa "kukkeli" päässä, vedenväki taas kulkee harmaissa vaatteissa, mutta metsänväki käy hiilimustassa puvussa, mustine, korkeine, karvaisine "tshoholakkeineen" ja kiiltonappeineen. Metsänväki on enimmäkseen isoa miespuolista kansaa, mutta vedenväki taas on tyttäriä "rumantyylisie, pahannäköisie", kalmalaiset ovat sekä miehiä että naisia. Sanotaan:

"Metshän miehet, vejen tytöt, kalmassa kaikki asuu."

Vainajain henkiä ovat myöskin manalaiset, jotka liikkuvat yksinään eivätkä parvissa, kuten kalmanväki. Ne ovat pahoin eläneiden ihmisten sekä pahojen tietäjien, velhojen, noitien ja koltunain [noita (ven. koldunja)] henkiä, joilla ei ole maassa sijaa, kun ovat myyneet itsensä "toispuoleiselle". Kun manalaisilla ei ole sijaa maassa eikä taivaassa, joutuvat he alinomaiseen liikkeeseen maan ja taivaan välille. Tuonelassa muiden vainajain seurassa he eivät saa oleskella. He kulkevat aina toimittamassa pahaa, voivatpa syödä ihmisen ja elukan ja mitä vain heidän tielleen sattuu. Ne voivat esiintyä painajaisenakin, saattavatpa palata kotiinsakin, kun ei ole oikein osattu saattaa pois, ja syödä suuhunsa koko sukunsa, niin ettei jää muuta kuin luut lattialle. Entisaikoihin on kyllä semmoista tapahtunut. Manalaisen muuten tuntee tulennasta: kun se tulee taloon, astuu se pirttiin takaperin. Varsinkin öisin ovat ne liikkeellä. Päivän laskeuduttua lähtevät manalaiset maaemästään, ja kukon laulaessa, ennenkuin päivä nousee, on niiden palattava takaisin. Ne eivät koskaan jätä liikkumista, vasta sitten, kun tulee "yheksän talven pakkani", joka "kylmää manalaisetkin moaemiih", täytyy niiden pysyä paikoillaan.

Joskus puhutaan myös keijulaisista, jotka ovat samaa väkeä kuin manalaisetkin, samanlaisia rauhattomia olentoja, joiden täytyy aina olla liikkeellä. Sanotaankin rauhattomasta ja levottomasta henkilöstä: "hänell' ei ole sijaa — — — yhen verta kuin keijulaisilla".

Sitten on vielä ristirahvaan rauhan häiritsijöinä vajehuksia ja kummituksia, jotka nekin lienevät manalaisten ja paholaisten sukua. Vajehus on jokin paholaisen, "toispuolehisen", sukuinen olio, siitä merkillinen, ettei sillä ole ensinkään varjoa, kuvahaista, — se liikkuu kuin "kuvahaiseton imehnini". Kummitukset taas "verissä varautteloo"; näkee, että se on tuossa, mutta kun "mänöö ta katshoo, ni ei olekkana". Kun näkee kummituksen, pitää mennä takaperin sitä "sepöämäh" [syleilemään, käymään syliksi] ja sanoa: "Tervehen elät? Tässäkös sie olet? Tavotinpas siun! Silmahan mie etshinkin!" Sitten se ei enää säikäytä. Kummitus on vain haamu, kuolleen haamun tapainen. Se ei tee pahaa, se vain peloittaa.

Loppusanat.

Edelläolevassa kuvauksessa on esitetty runsaasti Vienan Karjalan tapoihin ja uskomuksiin liittyvää sanastoa ja kielennäytteitä. Mitä tämän aineiston foneettiseen asuun tulee, käy jo teoksessa käytetystä karkeasta transskriptsionista ilmi, ettei tekijä ole pyrkinyt foneettiseen tarkkuuteen. Äännehistoriallisena materiaalina voi teosta vain hyvin varovaisesti käyttää.

Kuten esipuheessa mainitaan, on esityksen ainekset koottu etupäässä Vuonnisesta kotoisin olevalta vienankarjalaiselta vaimolta Anni Lehtoselta. Vuonnisen murre kuuluu alueeseen, jossa suomen s:n vastineena useimmissa asemissa on sh. Teoksessa esiintyy sh:n sijalla kuitenkin miltei säännöllisesti suomen kielen mukaan s. Siitä huolimatta on t'sh-äänne yleensä merkitty tsh:llä eikä ts:llä; tämän äänteen eri pituusasteita ei oikeinkirjoituksessa ole erotettu. Muljeerausta ei yleensä myöskään merkitä — tämä koskee t, d, l, r, s, ja n äänteitä. Venäläisissä lainoissa tuntuu merkintä joskus sotivan Vuonnisen murteen äännelakeja vastaan, kun on originaalin mukaan merkitty g, d, b sanoihin, joissa varmaankin todellisuudessa esiintyy k, t, p. Eräissä taivutusmuodoissa — väliin myös sanastossa — ilmenee suomen kielen vaikutusta. — Osa epäjohdonmukaisuuksista perustunee kielenoppaan puheeseen.

J. Kalima.