11. VAINAJAN SUREMINEN.

Kuten jo edellä olemme huomanneet, valitetaan vainajaa itkuvirsin varsin paljon ja varsin monissa tilaisuuksissa, pesemään rupeamisesta kalmistoon kätkemiseen asti, vieläpä senkin jälkeen monet monituiset kerrat päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosienkin kuluttua. Omaiset itse itkevät, jos vain osaavat: vaimo itkee miestään, tytär isäänsä tai äitiään taikka isovanhempiaan, sisar veljeään tai siskoaan, äiti lastaan. Mutta ellei asianomainen itse omin päin taida itkeä, voi hän ottaa vieraan osaajan avukseen; tälle vieraalle annetaan sitten palkkioksi minkä mitäkin: mekko, vaatetta, paita, esiliina taikka rahaa.

Joka tilaisuuteen on aina itkunsa, joka lauletaan omalla valittavalla sävelellään. Itkijällä on kädessään valkea "paikka", liina, jota hän pitää kasvojensa eteen painettuna. Jos hänellä on apulainen, ovat he kaulakkain, kumpikin vapaalla kädellään silmiään liinalla peittäen. Kuollutta pestäessä istuu itkijä — tai itkijät — rahilla vainajan pääpohjissa. Kun kuollut on pantu laudalle sivupenkille, istuu itkijä peräpenkillä kyljittäin kumartuneena vainajan puoleen. Arkkuun pantaessa itkijä seisoo oviorren alla jalkapuolessa, ja ulos hankittaessa on itkijä niinikään oviorren alla, ulos vietäessä taas seuraa jäljessä valitusvirttään laulaen. Kalmistossa itkijä seisoo pääpuolessa hautaa, ja lähimmät omaiset ja tuttavat ovat häntä kahden puolen tukemassa, muutamat kun itkevät, niin että oikein menehtyvät ja kaatuvat pitkäkseen, jolloin heitä on vedellä virvoitettava.

Määrätyt sakonavirret pitäisi jokaiselle vainajalle itkeä, ne virret, jotka kuhunkin tilaisuuteen kuuluvat. Itkemättä ei kuollutta saa hautaan panna, — jos panisi, olisi se "yhtä kun nakrehen kuoppais". Mutta ylitse "sakonavirsistä" ei pitäisi itkeä eikä kyyneleitä vuodatella. Jos kovin itketään, ei vainaja saa maaemässä eikä toisessa elämässä rauhaa, kyyneleet kun häntä tulikipunoina polttelevat. Ja vainaja voi tulla vielä itkijän luokse yöllä unissa, jopa ruveta päivälläkin peloittelemaan. Varsinkaan ei saa itkeä illalla, jälkeen puolenpäivän, sillä silloin on vainajille annettava rauha. Niitä, jotka ovat kovin herkkiä itkemään, ei lasketa hengenlähtöä katsomaan. Niitä taas, jotka jälkeenpäinkin vielä kovin useasti ja kovin surkeasti valittelevat, koettavat toiset lohdutella ja tyynnytellä sekä kiellellä, koska liika suru voi saattaa vainajan peloittelemaan surevia.

Itkuvirsien sisältö on erinomaisen kaunis. Ne ilmaisevat tavattoman herkkää, hellää ja syvää tunnetta, toivotonta ikävää ja lohdutonta tuskaa. Miten hellänä kuvastuukaan niissä itkevän tyttären suhde kuolleeseen isään taikka äidin suhde manalle menneeseen pienokaiseensa! Miten verrattoman kauniisti kuvaileekaan itkijä "toivelevansa", että näkee kauheiden kalman multien alle kätketyn rakkaan vainajan kohoavan ylös nurmelle kukkapääheinäsenä taikka ilmestyvän iltapihlajaan ihalana ilman lintusena laulelemaan! Niitä kuullessamme saamme ihmetellen katsahtaa karjalattaren erinomaisen tunneherkkään sieluun. Mutta samalla saamme itkuvirsissä tutustua moniin vanhoihin esi-isiltä perittyihin vainajainpalvomistapoihin ja uskomuksiin. Kuulemme, miten vainajaa pestäessä on meneteltävä, miten ja millaisesta puusta arkku on valmistettava, millaiseen paikkaan hauta kaivettava, miten vainaja hautaan saatettava, miten hautaan laskettava, miten haudalta kotiin palattua vainajaa tyhjistä "assuntasijasistah" etsittävä j.n.e. miltei loppumattomiin. Mutta tottumattomalle korvalle on itkuvirren sisältö a;van käsittämätön, koska siinä on niin paljon outoja sanoja ja vielä enemmän outoja kuvia ja vertauksia. Koko virsi onkin miltei yhtämittaista kuvakieltä monituisine mainesanoineen. Isä on esim, "hyväseni", "kaunis hyväseni", "valkie", "vieslövä", "sukie", "tuvis hyväseni". Äiti on "kantajaiseni", "ottajaiseni", "soarnajaiseni", "tuuvittajaiseni", tyttäret "kanammyöni", "sora-", "vakio-", "lakia-" ja "kuklanimyöni", pojat ovat "kalevoita", "omenoita", "valivoita", lapset "ottamaisie", "soarnumaisie", "kannettuisie". Miestään mainitsee vaimo nimellä "kohtalahiseni", ja sukulaisia sanotaan "omakuntasiksi". Itse on itkijä "vartuoni": "vaimala", "vierona", "kaiho", "kurja", "oneh", "inhu vartuoni". Nopeana virtana vierivä aika rientää "kypenyisinä" ja "kuuroksuisina", "vierennäisinä" ja "oprennaisina", "kevätsulasina" ja "kesäkaunistoisina", "iltaihalmoisina" ja "huomenessoalostisina". Miltei joka esineellä, asialla, toiminnalla ja tilaisuudella on oma kuvaannollinen, tavallisesti diminutiivi-muodossa ilmaistu nimityksensä.

Ne karjalattaret, jotka osaavat itkeä ja joilla on aihetta ja mielipahaa itkuvirsin valiteltaviksi, ovat hyvin herkkiä itkuvirrelle herahtamaan. Niinpä vanha Stepanie, Hökkä-Iivanan leski Venehjärveltä [Stepanie on 70-vuotias, kuulun Jamani Poavilan tytär Uhtualta], herahti itkemään, kun tuli puhe lähes vuosi takaperin kuolleesta Iivana-ukosta:

"Sanon mie ukostani oimun polvuhisie Tuonelan opoalaisie, kun olen jeänyn oimun armahat orpo-otuksuiset, kun ei ole onehella vartuollani omakuntasie näillä puolin orheita ilmasie.

Yksi oli oimun ainuo osramarja [tytär] ottamaiseni, oimun etähäisillä ottamaisilla oimun nuorukkaisilla osraohvottuisilla olkuoli. ['Oimun nuorukkaisilla — — — olkuoli' = omin nuorin mielihaluin meni.]

Enkä voi onehilla mielialasillani oivallella, jotta min oimullisie loatusie rupien oimun astumah, kun ei ole omie omenoita ottamaisie, kun olen vierahien omenoijen ottamaisien kera oleksentelomassa.

Hotj vielä soanen orhiesta narotakuntasestani [heimokunnastani] opinjapalasia [kerjuupalasia] oimun etshittelömäh.

Hotj en ole niin oimullisien opoalaisissa oleksennellun oimun orhiessa ikäsessäni, enkä olkasomasien [vaatteiden] opoalaisissa [puutteessa] oleksennellun, enkä kaunehien karskukantasien [narskuvien kenkien] kaihosissa ole oleksennellun.

Kaunehet karskukantaset kajon kohtalahisen' kajon assutteli kaiholla vartuollani ta kajon ainuolla kannettuisellani.

Kaihojen maijen vierysillä ['kaihojen maijen' ja 'onehien maijen vierysillä': Suomen rajamailla. Tytär naimisissa Kivijärvellä] miun kannettuiseni kajon olkuoli.

Onehien maijen vierysillä miun oimun ainuo osramarja ottamaiseni olkuoli.

Mintähen mie en voinun kajon ylisiltä kauneilta Spoassusilta asnita [saada, ansaita] kajon omie kalevoita [poikia] kannettuisie, kun vierahien kalevoijen kannettuisien kera kajon puutuvoa kaihoa ijäistäni sain kajon alentelomah?

Omilla kaihoilla miel'alasillani mie olen kajon olkuollun karhujen lihoilla kasvaneitten kannettuisilla. Susien lihoilla suorinnehilla suorimaisilla omilla suurenkoisilla miel'alasillani suimun koalellun. [Eukon poikapuolet ja ukkovainaja ahkeria metsämiehiä].

Ei olis suimun omat sukukuntaset milma tänne suimun oloteltu. Eikä armahat omakuntaset milma tänne aseteltu.

Mie omilla paljoilla mielalasillani [ylpein mielin] panun olkuolin.

Pahoilla paljoilla sanaraisoilla [kovilla sanoilla] paras hyväseni milma panun loajitteli, kun mie näillä etähäisillä parnumaisilla rupesin panun olkuolemah."

Ja vuonnislainen Anni Lehtonen voi jo vuosia takaperin tuonen tuville mennyttä miestään muistellessaan sekä tukalaa toimeentuloaan ajatellessaan puhjeta haikeisiin valitusvirsiin:

"Kun sukien Spoassusen suimun ensimäiset kevätsulaset suimun koaleloo, mie toivelen, jotta suimun kohtalahisen' suorehina somerolintusina suimun koaleloo suimun ensimäisih sulapaikkasih.

Mie niistä kahenloatusien kannettuisieni keralla hänen sulavuisie suimun silmittelisin, surento vartuoni, kun suimun olovoa karjoa ['suimun olovoa karjoa' = kovin isoa joukkoa] suventamaisieni [lapsiani] suimun ylentelen sukeijen ilmojen peällä.

Ei ole suimunkana ainusien sulavampien sanasien suimun seätelijäisie surennolla vartuollani eikä kahenloatusilla suventamaisillani.

Aivan soan, surento vartuoni, yksissä armosissa suimun ylennellä, kuin on sukie Spoassusen' sukien hyväseh sulavuot suimun puuvutellun.

Ei ole minkänä suimun urohien suojapaikkasie ['urohien suojapaikkasie' = miespuolista turvanantajaa] eikä sulapaikkasie suventamaisillani sukeijen ilmojen peällä.

Aivan soan, oneh vartuoni, olovan karjan ottamaisieni kera oksilla olijien orpolintusien oimullisista oimun koalella ympäri orheita ilmasie myöten.

Pitelee oneh vartuoni omista omusistanikin ['omista omusistanikin' = omista hoivistani] olotella [laskea menemään] ottamaiseni alla orheijen ilmasien. Kun en voi orsipeähysien ottelijaisiks ['orsipeähysien ottelijaisiks' = täysikasvuiseksi] omissa omusissani ortutella [kasvatella], pitää olovampiosasien [parempiosaisten] olkatyöhysih olotella kaikki ottamaiseni oimun helpposina [pieninä].

Siellä onehien sanasien keralla oimun rikenih kertasih opisaiksennellah [kohdellaan].

Niistäkin on onehella vartuollani olkasomasien täytohiset opoalaiset muijen opoalaisien peällä.

Kun on orhie Spoassusen' kaiken orhien ikäseni piettävät Tuonelan opoalaiset oimun loajitellun. Kaiken aikaseni pitäy onehen vartuoni olkapäijen takoa ohahella ['olkapäijen takoa ohahella' = huokailla, niin että olkapäät kohoilevat] niitä opoalaisieni.

En voi ni kuillana aikasin olotella hotj oimunkana vähäsiks aikasiks kenenkänä omusie vassen ['en voi ni — — — vassen' = en voi kenellekään koskaan valitella], niistä aijoista soahen kun on orhie Spoassusen' oimun kohtalahiseni oinuot oimun puuvutellun.

Kaikki olen onehet seänalaseni oimun alennutellun opoalavetysinä.

Niin on suuret opoalaiset, jotta en voi ni kuillana aikasin olkuolla onehista miel'alasistani, kun olen orhien Spoassusen opinjavetysien [viljavesien] peällä oimun koalatellun.

Niillä aikasin on orhiemmat miel'alaset oimun vähäset aikaset, kun orhien Spoassusen opinjavetysie oimun silmittelen.

Niiks aikasin kaihosen' kavoksenteloo kajon vähäsiks aikasiks, kun kaunehen Spoassusen karivetysien peällä koalelen ta kaunehie karjalintusie katshahtelen, kaiho vartuoni, kun niitä vassen kaihoja miel'alasieni alentelen."

Suruaikana käytetään mustia tai tummavärisiä vaatteita, tarkemmin sanoen naiset käyttävät, mutta miehet eivät niin paljoa välitä. Vieläpä pitää suruvaatteet olla huonot, kuluneet ja muoto murheenalaisen näköinen, sillä

"Ei mahu hyvä voate peällä, ken oikein murehtiu."

Rikkinäiset eivät vaatteet kuitenkaan saa olla, ainoastaan vanhat, kuluneet ja paikatut. Semmoisissa pukimissa käyminen pyhäpäivänäkin on murheen ja huolen merkki. Jos joku alkaa vanhoissa vaatekuluissa useasti esiintyä, sanotaan heti: "mi on hällä mureh?" Ruskieta [punaista] vaatetta ei kukaan pane päällensä murheen aikana.

Lesken, jolta mies on kuollut, pitää käydä suruvaatteissa, vaikka olisi kuinkakin nuori, siksi kunnes hän menee toiselle miehelle. Eikä vaimon lakkia — ennen sorokkaa — leski saa enää pitää, mustaa lesken lakkipaikkaa, lakkiliinaa, vain. [Jos vaimolla on kovin kovat päivät, kun mies on häijy tai pahatapainen, rupeaa hän joskus miehen eläessä pitämään lakkiliinaa.] Jouduttuaan uusiin naimisiin saa leski taas panna lakin päähänsä sekä verhoutua värikkäämpiin vaatteisiin. Jos isä tai äiti on kuollut, käyvät tyttäret vuoden ajan mustissa.

Naimisiin eivät pojat eivätkä tyttäret saa mennä vuoteen sen jälkeen, kun isä tai äiti on joutunut hautaan, eikä myöskään sinä aikana saa kisapirttiin astua. Samoin pitää myös lesken ainakin yksi vuosi olla naimatonna.