8. MAAHANPANIAISET.
Reading edition
Aamulla sinä päivänä, jona vainaja saatetaan kalmistoon, ei maisteta ensinkään mitään syötävää, teetä vain juodaan ja vieraillekin tarjotaan. Jos saattajat nauttisivat suurusta, niin ei vainajalle loisessa elämässä sinä päivänä annettaisi syötävää. Vasta kun hautausmaalta palataan, syödään ja juodaan. Koko saattoväki kokoontuu kuolintaloon viettämään moahanpaniaisia. [Nykyään myös hautajaiset. Tunnetaan myös sana peijaiset. Sanotaan esim.: "En lähe häihen enkä peijahaisih", ja "En ole kaynyn häissä enkä peijahaisis."]
Syömiset ja juomiset laitetaan valmiiksi jo vainajaa hautaan hankittaessa. Jokainen koettaa varojensa mukaan saada kaikenmoista parempaa syötävää siksi kerraksi. Pöydällä on silloin leipää, sekä ohuempaa että paksumpaa, ja vielä erittäin ohraista rieskaa. Leivän rinnalla on kakkaraa, sultshinaa, kalittaa, sankia ja rieskaista. [Kaikki karjalaisia leipä- ja piirakkalajeja.] Sitten on kalakukkoa monista kaloista: lohesta, siiasta, säynäästä, harjuksesta, ahvenesta ja mujeesta, joka kalalajista, mitä on, varsinkin parhaista. Lihaakin on keitetty, ja lopuksi on suurimoista monenlaatuista putroa, [suurimoista (ryyneistä) on keitetty putroa, mutta jauhoista keitetty huttua] lisäksi vielä lintaa [maitovelliä]. Näin on arkena, kun ei tarvitse paastota, mutta pyhäissä aikana on pöydällä vähän erilaatuiset suurukset: kolatshut [rinkeli], potakkapiiraat, suurimopiiraat, nakrispiiraat, kohahuspiiraat [hapatetut piiraat, ohrasta sydän, ruistaikinasta "suoravaiset", kuoret] vielä potakkakukkoa, nakriskukkoa, marjakalittaa, hautasankia [naurishaudikkaista], mämmisankia, rieskaista, kalakukkoa sekä potakkaa kapakalan kera. Siis tavallisia karjalaisia arkiajan juhlan antimia taikka pyhäisen paastoajan syötäviä.
Mitään eläintä ei tavallisesti maahanpaniaisiksi teurasteta, ellei satu juuri olemaan syksyinen teurastusaika. Mutta papille antavat ne, joilta vain liikenee, lampaan tai vasikan, jopa pohatat lehmänkin taikka härän; tämä lahja annetaan kuin vainajan muisteliaisiksi. Pappi tavallisesti teurastaa sen heti. Myös on papille maksettava laulantapalkka, jopa heti kirkossa, toimituksen päätyttyä. Sillä vainajalla ei ole maassa sijaa, ellei hänelle ole laulettu ja laulantapalkkaa maksettu. [Rauhattomasta ihmisestä sanotaankin: "kävelöö kuin laulamaton kuolija."] Jos papille annetaan jokin eläin, viedään se hänelle samoin heti haudalta kotiin päästyä.
Ruokapöytään on vainajalle varattu tyhjä istuinsija ja sen kohdalle pöydälle asetettu lusikka. Sukulaiset ja vieraat suurustavat ensin, vasta sen jälkeen talonväki, viimeksi köyhät ja halpa-arvoiset vieraat. Miehet anastavat aina pöydässä samoin kuin muuallakin — ensi vuoron ja ensi sijan. Syömään ruvetessa pominaijah eli muistellaan vainajaa:
"Pominoi, Hospod', pokoiniekkoa! Antoah, Jumala, tsharsvoa nepesnöitä [ven. nebesnyj = taivaallinen], roajuo spassenjoa [ven. spasenie = autuus], tuon ilmaista lämmintä sijoa, tuon ilmasie metisie ruokasie!"
Myös voidaan sanoa:
"Anna, Jumala, tuon ilmasiks hyvikseh, ja tuon ilmasiks metisikse ruokasikseh, tänäi peänä, tälläi tsheässyllä!" [Ven. tshas = hetki, tunti.]
Maahanpaniaisiin kutsutaan sukulaisia ja tuttavia, sekä naapureita että etempääkin toisista kylistä. Jos joku jää pois eikä tule saattamaan vainajaa eikä maahanpaniaisiin, niin se on hänen oma "reähkänsä". Siitä saattaa kyllä joskus olla ikävät seuraukset, jos nimittäin vainaja panee sen pahakseen. Siitä voi terveys vioittua, voi ruveta pakottamaan hammasta, taikka alkaa verissä kuvatella taikka tarttua jokin muu tauti: päätä alkaa humata, jalkaa kolottaa, kättä pakottaa. Nämä taudit ja kivut alkavat sillä lailla, että yöllä unissa näyttäytyy vainaja ja on vastuksina, päivällä taas varauttelee ja muistuu mieleen, että tuolta ja tuolta tulee vainaja. Siitä voi arvata, että vainaja vaatii "käymäh peälläh" taikka antamaan muisteliaisia. Vaivanalaisen täytyy silloin antaa muisteliaisia sukulaisille sekä käydä haudalla suitsuttamassa ja sitomassa tuulipaikka hautaristiin. Tuulipaikkaa asetettaessa anellaan:
"Prosti, milma, pokoiniekka, mitä lienen pahoin loatin, veärin ajatellun! Milma kun lienet voatin peälläs käymäh."
Sen, joka on niin heikko, ettei kykene haudalle käymään, täytyy luvata:
"Milma kun vaivannet, pokoiniekka, ni prosti milma, pokoiniekka! Niin kun voatinet, niin tulen peälläs käymäh ta tuon tuulipaikan, ta annan muisteliaisie ta koajin mullillas. Vain ei ole aijalla meäreä, ei päivällä liittuo, tulen konsa kyhöytynen."
Vainaja voi hyvin helposti ruveta vaivaamaan, jos hänen suhteensa jotakin lyödään laimin. Niinpä muuan vanha Vuonnisen ukko-vainaja kävi vuosittain aina talostaan lehmän surmaamassa. Perilliset eivät olleet raskineetkaan antaa lehmää papille, vaikka olivat luvanneet, kun vaari oli kuolinvuoteellaan määrännyt. Vasta kun vainaja alkoi ahdistella, tulivat omaiset huomaamaan, että "kyllä kuollut omansa perii", ja lupasivat teurastaa lehmän muissinsuovatuksi sekä kutsua sukulaiset, rikkaat ja köyhät muissinlehmämurkinalle. Nyt vasta vanha vaari leppyi.
Joskus, varsinkin sananparsin puhuttaessa, mainitaan maahanpaniaisia häiksi. Sanotaan esim. "Kahitsi häitä pietäh: kerta männessä mieholah, toini hautah pannessa", sekä: "Yhet heät on pietty, toiset on vielä pitämättä". Puhutaan myös "iloisista häistä" ja "surullisista häistä". Niinpä sanotaan: "Iloiset on elävän heät, surulliset kuollehilla", ja "Ennen oisin elävän häissä, ennenkuin kurja kuollehilla". Vieläpä nimenomaan sanotaan hautajaisista: "Ne heät on pietty, toista kertoa ei niitä enää pietä." Jos häitä joku tahtoo moitiskella, voi toinen huomauttaa: "Heät piettih! toini kerta vielä pietäh, ei kavokkana. Ei auta moittimiset toisih häiheh", tai: "No kerta heät on pietty, toini kerta ammoin pietäh, ei auta moittimiset." Tytölle, joka kuolee, tulee "Nurmi-Niikkanan poika sulhasiks".