XVI LUKU.

"Saanko minä nyt seuraa teistä matkalleni, miss Bishop?" kysyi mrs Durlacher, kun he seisoivat auton kupeella. "Minä ajan Sloane kadulle."

"Kiitoksia; olette sanomattoman ystävällinen. Mutta minun täytyy rientää toiseen suuntaan, Waterloo-asemalle." Hän tarjosi kätensä rouvalle ja ojensi sen sitten Traillille.

"Hyvästi, mr Traill."

Mies tarttui hänen käteensä ja pidätteli sitä hetken omassaan, ikäänkuin muistuttaen äänettömästi pyynnöstään. "Hyvästi."

Sally kääntyi ja lähti kulkemaan tietään pystypäin ja varmoin askelin; mutta hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen rintansa kuohatti raskaasti ja säännöttömästi, nyyhkytysten tukahuttaessa hänen hengitystään.

Mrs Durlacher katseli hänen jälkeensä, ja kääntyi sitten veljeensä.

"Ei kai hän aikone kävellä koko matkaa Waterloohon saakka?" kysyi hän epäilevästi.

"Luulen hänen aikovan."

Mrs Durlacher näytti hämmästyneeltä sijoittuessaan autoon istumaan.

"Jack," sanoi hän.

"Niin."

Sisar valmisteli huomautustaan pienellä naurahduksella. "Kaikesta päättäen ei ole suinkaan ihanaa elää sinun armoillasi tuollaisena pikku muotityttönä."

Traill pärskähti halveksivasti. "Hän ei ole mikään muotityttö," sanoi hän, kylmyydellään ikäänkuin puristaen jokaisen sanan teräväksi jääpuikoksi. "Ei enempää sinun tajunnassasi kuin todellisuudessakaan. Onnetar on vainonnut häntä, antamalla hänelle hienon naisen ominaisuudet ja pidättämällä häneltä keinot, joilla hän pystyisi vakuuttamaan sinut omasta ylhäisyydestään. Hyvää yötä."

Hän astui syrjään ja ilmoitti ohjaajalle mrs Durlacherin osotteen. Sisarukset eivät enää katsahtaneet toisiinsa, ja vaunu vieri tiehensä heidän lopullisesti hyvästelemättä toisiaan Hyökkäyksellä tahi kädenpuserruksella, kuten tavallisesti.

Hetken aikaa Traill seisoi vielä paikallaan, katsellen pitkin katua siihen suuntaan, mihin Sally oli lähtenyt; mutta tyttö oli kokonaan kadonnut näkyvistä. Hän jo ajatteli juosta Sallyn jälkeen Pall Mallille — näin nututtomana ja hatuttomana —, toivoen keksivänsä hänet väkijoukosta. Mutta hän luotti kuitenkin enemmän sisäiseen aavistukseensa, joka vakuutti tytön palaavan jälleen; ja niin hän nousi hitaasti portaita ylös asuntoonsa, odottelemaan häntä.

Sally kulki Waterloo-torille saakka pysähtymättä; sitten hänen askeleensa hidastuivat, ja lopulta hän seisahti epäröiden. Traill oli sanonut odottavansa häntä puolen tunnin ajan, — palaisiko hän nyt takaisin? Kaikki toiveet, jotka Janet oli hänessä herättänyt, olivat tiessään nyt, kun hän oli kohdannut Traillin sisaren; mutta sittenkin hän edelleen tunsi, että hänen on annettava rannerengas takaisin Traillille. Tämä päätös oli järkähtämätön, eikä se ollut missään yhteydessä niihin ajatuksiin, jotka katkeamattomana ketjuna kiertelivät niiden kysymysten ympärillä, jotka koskettelivat hänen suhdettaan Trailliin. Hän voisi tosin palauttaa koristeen postissa, kuten hän oli luvannutkin tehdä. Mutta tytöstä tuntui kaksinverroin julmalta ajatella, että tämä hänen elämänsä ainoa onnenailahdus päättyisi sillätavoin, niin tunteettoman välittäjän avunannolla. Hänen käärönsä kirjeineen pudotettaisiin oviluukun mustan aukon kylmään nieluun, — sen jälkeen: ei mitään! Vain tyhjyyttä, sanomatonta tyhjyyttä. Hän ei voinut tyytyä siihen.

Hän kääntyi puolittain tiedottomasti Heinätorille, ja kulki sitten hitaasti, askel askeleelta, kohden Regent katua. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän kolkutti hiljaisesti uudelleen Traillin ovelle.

Sisältä kuuluvat askeleet saivat tytön sydämen lyönnit taukoamaan; hänen huulensa vavahtelivat, kun Traill aukaisi oven ja päästi hänet sisälle.

Hän käveli keskilattialle ja kääntyi vasta sitten kun kuuli miehen sulkevan oven hänen takanaan. Traill jäi seisomaan paikalleen, selin oveen, ikäänkuin estääkseen häntä jälleen pakenemasta.

"Miksikä te tulitte?" kysyi mies hitaasti, — "ja minkätähden te, kerran tultuanne, lähditte pois? Näinä viimeisinä minuutteina minä jo pelkäsin, että te ette enää saapusikaan."

Sally koetti peitellä mielenliikutustaan, uskaltamatta puhua mitään. Hän riisui hansikkaansa vapisevin sormin, ja laski ne pöydälle, johon hän asetti pienen, ruskeapaperisen käärönsäkin.

"Nyt te otatte hatun päästänne ja päällysnutun yllänne," sanoi Traill. "Huone on liian kuuma teidän istuaksenne täällä täysissä pukimissa."

Sally näytti epäröivän, mutta kun Traill tuli lähemmäksi, aikoen ilmeisesti auttaa häntä, niin tyttö totteli. Mies otti vastaan hänen hattunsa, untuvapuuhkansa ja nuttunsa, asettaen ne hyllylle oven viereen.

"Nyt minusta vihdoinkin alkaa näyttää siltä kuin te olisitte tullut tänne minua katsomaan," sanoi hän. "Mutta miksikä te tulitte? Mitä teillä on puhuttavaa minulle? Tiedättekö, kun minä aukasin oven ja näin teidät —"

"Niin, uskon kyllä teidän hämmästyneen."

"Vakuutan, että niin kävi. Mitä te piditte Dollysta?"

"Teidän sisarestanne?'

"Niin."

"Tiedän, ettei hän siedä minua," vastasi tyttö vältellen.

"Mitä te sellaisia ajattelette? En usko teidän nyt osanneen paikalleen. Mutta hän ei kylläkään tunne teidän oikeata arvoanne, — siinä kaikki."

"Ei, hän tuomitsee väärin minua. Tiedän, että hän pitää minua aivan toisenlaisena olentona kuin minä olen."

"Mistä sen tiedätte? Ei kai hän puhunut teille siihen tapaan, kun minä olisin noutamassa autoa? Mitä hän sanoi teille?"

"Ei hän ilmaissut ajatuksiaan minusta. Itse asiassa hän, olosuhteihin verraten, kohteli minua varsin kauniisti."

"Myönnän, että hän aluksi saattoi tuntua hiukan jäiseltä," arveli Traill. "Se on niitä seurapiirien tapoja, — siten he aina käyttäytyvät, kun kohtaavat oudon ihmisen. Hyvä Luoja! Olenhan minä ollut heidän parissaan, ja toisinaan olisin silloin mieluummin seissyt tähystäjänä jonkun pohjoisnapaa tavottelevan laivan kannella. He saavat ytimet jäätymään ihmisen luissa katseillaan."

Sally hymyili; tämä vastenmielisyyden purkaus miellytti häntä. "Ettekö ajattele, että kerran tekin kuulutte heidän joukkoonsa?" kysyi hän. "Uskon, että siten täytyy käydä."

"Ei, se ei tapahdu, vaikka minun olisi elettävä elämäni viiteenkymmeneen kertaan. Sanoiko sisareni, että minä tulen taipumaan?"

"Hän sanoi toivovansa — ja odottavansa sitä."

"Sanoi? Hyvä, minä en maksaisi kuparikolikkoakaan hänen toiveistaan, Oli hänen tapaistaan takertua siihen jälleen. Ihmettelen, mikä hänen tarkoituksensa mahtoi olla, puhuessaan siitä teille. Ehkäpä hän ajatteli, että te suostuttelisitte minua alistumaan?"

Hän tarkasteli tyttöä kysyvästi, mutta Sally ei vastannut mitään. Hän olisi voinut ilmaista kirjaimelleen, mitä mrs Durlacher oli tarkoittanut, mutta hän vaikeni. Sitten Traill äkisti jälleen kysyi, mitä varten Sally oli saapunut hänen luokseen. "Ehkä tuon käärön vuoksi?" lisäsi hän, osottaen pöydällä olevaa, ruskeaan paperiin kiedottua pientä rasiaa.

"Niin," myönsi tyttö, ojentaen kätensä ja tarttuen kääröön.

"Kaiketi minä arvaan, mitä siinä on?" kysyi mies.

"Kyllä; luulen teidän arvaavan." Hän aukoi siteen solmuja, tuntien outoa, käsittämätöntä tyydytystä siitä että hänen käyntinsä syy alkoi näin itsestään selvitä, hänen tarvitsemattaan ryhtyä sitä selittelemään.

"Eikö rengas sovellu teidän käteenne?"

"Oh, kyllä; se ei ole syynä."

"Mikä sitten? Ettekö pidä siitä? Kas tässä —," sanoi hän, ojentaen tytölle veitsen, — "katkaiskaa side. Te ette milloinkaan saa päästetyksi auki noita solmuja. Se ei siis miellytä teitä?"

Tyttö katsahti suoraan hänen ankariin silmiinsä.

"Niinkö te todella luulette? Uskotteko te minun tuovan tämän takaisin siksi, etten pidä siitä?"

"Enhän minä tiedä. Mutta ellei syynä ole se, niin sanokaahan — mikä sitten?"

Hänen äänessään kuvastui ärtymystä, eikä hän huolinut paljoa peitellä sitä. Hän kuvitteli tätä tyttöä samanlaiseksi kuin monia muita naisia, jotka saadessaan jotakin tietävät juuri silloin kaikkein vähimmin, mitä he olisivat halunneet. Mutta hän oppi seuraavina silmänräpäyksinä ajattelemaan Sallysta toisin.

Tyttö otti korun rasiasta ja kiinnitti sen ranteeseensa, tuntien yhä vieläkin ylpeyttä näin tehdessään.

"Näettehän, — se sopii verrattoman hyvin," sanoi hän vilpittömästi.

"Armias taivas! Miksikä se sitten ei kelpaa teille."

"En voi ottaa sitä vastaan teiltä, — en voi. Jos te olisitte silloin, kun minä viimeksi näin teidät, — sen jälkeen, kun te hyvästelitte minut, — kertonut aikovanne ostaa tämän minulle, niin olisin kieltänyt teitä."

"Miksikä erityisesti sen jälkeen, kun minä olin 'hyvästellyt teidät'?"

"Koska teillä ei sitten enää ollut oikeutta lahjoittaa minulle mitään, eikä minulla oikeutta ottaa vastaan."

Traill nauroi. "Eikö tuo nyt ole suorastaan lapsellista?"

"Ei minun mielestäni."

"Mutta tehän pidätte siitä? Miellyttäähän se teitä?"

"Se on kaunis. Minulla ei ole koskaan ollut mitään tämän vertaista."

"Mutta nyt te hylkäätte sen?"

"Minun täytyy." Hän ojensi koristetta Traillille, joka sitä huomaamatta katseli vain järkähtämättä hänen silmiinsä.

"Jos minä nyt vielä kerran kysyn teiltä suorasti: miksikä, niin tahdotteko vastata minulle yhtä suorasti? Sanokaa."

Nyt, — hänen täytyi joko puhua totta tahi valehdella. Mikään puolittainen selitys ei voinut auttaa häntä. Tyttö tunsi, että hänen täytyisi ilmaista totuus, — ellei sanoin, niin silmäyksin, liikkein, yksinpä vaikenemallakin.

"En koskaan uskonut teidän tarkoittaneen vedollanne totta," hän alkoi epäröiden.

"Ei, ehkäpä te ette uskonut! mutta näette, — minäpä tarkoitin. Eikä se ole teidän kieltäytymisenne syynä. Olettakaamme nyt, että minä en ollut velassa teille, — että minä siis lahjoitin teille tämän. Pidättekö sen silloin?"

"En."

"No hyvä! nyt meidän on päästävä selville todellisesta syystä. Edelleen siis: miksikä ette suostu ottamaan lahjaa minulta?"

"Siksi, ettei teillä ole oikeutta — eikä mitään syytä lahjoittaa — minulle mitään."

"Mutta eikö teillä, ole syytä ottaa vastaan kaikki, minkä saatte?" kysyi mies melkeinpä katkerasti.

Sallya tämä purkaus olisi loukannut milloin hyvänsä, ja nyt hänen herkistynyt vaistonsa tiesi lisäksi ilmaista hänelle, mitä tämä karkeus pohjaltaan sisälsi.

"Ei," sanoi hän läähättäen, — "teidän pitäisi tietää, etten minä voi."

"Niin, näen sen; te ette voi. Minä ymmärrän, — kerroinhan teille, minkälainen mies minä olen; ja minunlaiseltani te ette huoli mitään lahjoja — kas vaan! Luullakseni te pidätte minun lahjaani suorastaan loukkauksena? Mutta, — te ette tietenkään ole ajatellut hetkeäkään, miltä minusta tuntuu, kun te palautatte sen?"

Tyttö ei vastannut mitään.

"Se loukkaa minua; se koskee kipeästi. Ehkäpä te ette ole osannut uskoa sitä? Te tuskin olette tiennytkään, että minua voitaisiin haavoittaa, — että minä voisin tuntea saaneeni haavan. Oletteko? Nyt minä olen sellaisessa tilassa. Annoin teille tuon pienen korun siksi, kun minun ei sopinut antaa teille muuta. Tämä rannerengas oli minulle ikäänkuin lohdutuksena, koska minä en voinut täyttää toiveitani antamalla teille sellaista, mikä olisi ollut teille hyödyksi. En minä pidä korukapineita arvossa, mutta tämän minä keksin pieneksi vastineeksi niistä lahjoista, joita minä en saanut antaa teille."

Hän vaikeni ja jäi tarkastelemaan tyttöä, joka painunein päin hypisteli neuvottomana kultaista rengasta, pidellen sitä yhä käsissään.

"Aavistatteko, mitä minä mieluummin olisin halunnut tehdä teidän hyväksenne?" kysyi Traill äkisti.

"En," sanoi tyttö, mutta hän ei kohottanut päätään eikä rohjennut kohdata miehen katsetta.

"Olisin halunnut muuttaa teidän koko ympäristönne. Toivoin, että olisin saanut murskata kahleet, jotka kiinnittivät teidät konttorinne kirottuun polkumyllyyn, — olisin halunnut särkeä oven, joka salpaa teidät ummehtuneeseen ja kylmään majaanne siellä Kewssa, pakottaen teidät kuuntelemaan omahyväisten pankinkonttoristien rehenteleviä tarjouksia esikaupunkilaisesta avioliitosta, jossa tulevaisuutenanne olisi syöttää miestänne, kuten tallipoika opettaa hevostaan, tämän jälleen palatessa pilttuuseensa. Näistä elämän mataluuksista minä olisin tahtonut vapauttaa teidät ja sen sijaan tarjota teille kaiken, mitä te elämältä kaipaatte, niin pitkälti kuin voimani olisivat riittäneet. Näin minä olisin antanut teille vain sen, mikä oikeudenmukaisesti kuuluu teidän osallenne, — olisin antanut teille sellaisen elämän, josta iloitsemaan te olette syntynyt. Teidän isänne oli pappi, seurakunnan päämies. Aspleyssa kirkkoherra on tervetullut vieras minne hyvänsä, — hän aterioi tyttärineen — kunniavieraana, herra paratkoon! — ylpeimmän hienoston pöydässä. Mutta te, — teidän täytyy ahertaa orjana päivätpäästään, — ja siitä minä olisin tahtonut vapahtaa teidät, asemasta, johon luonto ei ole teitä tarkoittanut."

Sally nousi raskaasti hengittäen tuoliltaan ja käveli epävarmoin askelin uunin luo. Traill myöskin nousi ja seurasi hänen jäljissään.

"Oh, — älkää!" läähätti tyttö. Mutta mies ei huolinut hänen kiellostaan. Traill oli kiihtynyt omista sanoistaan, eikä tyttö voinut nyt estää häntä jatkamasta.

"En aikonut, enkä olisi voinutkaan tarjota teille paljoa siihen verraten, mitä olisin halunnut itse saada vastalahjaksi. Halusin teiltä sellaista, mitä yksikään kunniallinen mies ei voi vaatia rehelliseltä naiselta, ellei tämä vapaaehtoisesti suo sitä hänelle, — ja te olitte sanonut minua kunnialliseksi mieheksi. Muistatteko sen? Minä arvaan, että te ette tosiaankaan tiennyt, kuinka lujasti te sillä turvasitte itsenne minun suhteeni. Miehellä on kenties vain kerran elämässään tilaisuus käyttäytyä ritarillisesti, ja ellei hän ota sellaista hetkeä varteen, niin hän ei ole edes hirttonuoran arvoinen. Te soitte minulle oman tilaisuuteni, — minä en heittänyt sitä hukkaan; siinä kaikki. Mutta nyt te tahdotte riistää minulta ainoan lohdutukseni kaikesta siitä, mitä minä tällöin menetin. Te kieltäydytte ottamasta vastaan minun lahjaani. Minä kieltäydyn ottamasta sitä takaisin."

"Voi, kuinka tämä on julmaa! Miksikä tämä on näin julmaa!" kuiskasi tyttö ikäänkuin itsekseen.

"Mikä on julmaa?"

"Tämä, — kaikki."

Mies naurahti. Joko hän ei ymmärtänyt tyttöä, tahi ei tahtonut ymmärtää häntä. Miehet eivät aina ole niin paksunahkaisia, kuin miltä he näyttävät. Toisinaan jokin hämärä alatajuinen viekkaus pakottaa heitä jättämään alotteen naisen omiin käsiin.

"Tosiaan, en luulisi tämän olevan teille julmaa, kun teidän vain tarvitsee kiinnittää tuo koru ranteeseenne, ja sitten voitte kokonaan unohtaa, mistä se on peräisin."

"Oh, en minä puhu siitä," huudahti tyttö melkein tiedottomasti. "Ymmärrättehän, etten minä nyt ajattele sellaisia."

"Mitä te sitten tarkoitatte?" Miehen äänensävy ja hänen käyttäytymisensä muuttui yhtäkkiä kokonaan. Hän tiesi nyt, ettei hän voinut erehtyä. Hän ei enää epäillyt; tyttö piti hänestä. Traill kosketti tytön olkapäätä, ja hänen sormensa puristivat kiihkeinä lämpimää ihoa, joka vavahteli hänen kosketuksestaan. "Mitä sitten tarkoitatte?" hän uudisti. "Ajatteletteko, että on julmaa erota näin, koska te — pidätte minusta? Sitäkö te tarkoitatte?"

Sally ei voinut vastata. Hänestä tuntui aivankuin hän olisi seissyt koko illan mestauslavalla, ja ikäänkuin sen telineet nyt huojuisivat hänen jalkojensa alla.

"Jos minä olen erehtynyt surkeasti", jatkoi Traill, — "jos minä olen kaiken aikaa tulkinnut väärin teidän katseenne, teidän sananne ja teidän äänettömyytenne, — jos minä olen kuullut väärin, nähnyt väärin ja ymmärtänyt kaiken nurinkurisesti, niin teidän on annettava minulle anteeksi. Te olette itse houkutellut, — pakottanut minut puhumaan siten kuin kaiken aikaa olen tehnyt, tyrkyttämällä minulle takaisin pientä muistoa, jonka halusin jättää teille itsestäni, ja kieltäytymällä itsepäisesti selittämästä edes syytä tähän loukkaukseen. Te olette saanut minut ärtymään, ja minä luulin, että muuta te ette ole tahtonutkaan. Mutta nyt minä ajattelen toisin. Kokonaan toisin. Ymmärränkö minä nyt oikein? Ymmärränkö?" Hän käänsi leppeällä väkivallalla tytön päätä, kohdatakseen hänen katseensa. "Ymmärränkö minä nyt paremmin teidät?"

Tyttö avasi silmänsä, — hän aivan kuin imeytyi katseellaan Traillin sieluun. Mestauslava katosi, hävisi hänen jalkojensa alta, — hetken hän tunsi häälyvänsä ilmassa, — putoavansa, avuttomasti putoavansa; ja sitten rajaton riemu, armahduksen tunne, elämän lämpöinen tunne. Hän uppoutui Traillin syliin, ja mies kietoi hänet siihen lujasti, — suudellen tytön hiuksia, hänen olkapäitään, poskiaan, silmiään. Hän tarttui kädellään tytön leukaan ja taivutti hänen kasvonsa ylöspäin, peittäen hänen värisevät huulensa suudelmilla.