III LUKU.

Samana iltana Traill, palattuaan sisarensa luota, vei Sallyn mukanaan aterioimaan pieneen Sohon ravintolaan, jossa he olivat ensimmäisen iltansa istuneet.

Siellä puuhasivat edelleenkin Madame — samoinkuin Berthe ja Marie — samoinkuin viinuri Alexandra, — aina yhtä säännöllisinä, yhtä taitavina ja nuhteettoman kohteliaina.

"Bon soir, monsieur, — bon soir, madame!" Samat sanat entinen sävy; aivan muuttumattomina. Yhteinen etu oli pitänyt heidät edelleen koossa, ja yhteinen veren perintö kuvastui edelleen haihtumattomana heidän tavoissaan ja käyttäytymisessään.

"Minä aina tunnen itseni niin lämpimäksi täällä," sanoi Sally hilpeästi, kun he jälleen istuutuivat entiseen pöytäänsä.

"Kuinka niin?"

"Täällähän me olimme yhdessä ensimmäisen iltamme." Tyttö ojensi kätensä pöydän yli ja siveli Traillin sormia. "Tänne sinä minut kaikkein ensimmäiseksi johdatit."

"Etkä sinä ole pahoillasi?" kysyi Traill vakavasti.

"Pahoillani — en! Miksikä?"

"Muistatko, mitä sinä sanoit minulle juuri täällä; vähää ennen kuin me lähdimme minun asuntooni?"

"Minä sanoin kai — yhtä ja toista."

"Ei, — sinä puhuit varsin vähän silloin. Mutta sinä sanoit jotakin, mikä painui syvälle minun mieleeni."

"No?"

"Sanoit, että minä olen kunniallinen mies."

"Siten minä uskoin silloin; ja nyt minä tiedän sen todeksi, näiden kolmen vuoden jälkeen."

"Tiedät, — niinkö?"

"Tiedän."

"Ja kuitenkaan minä en ole vielä sanallakaan vihjannut sinulle, kuinka minun pitäisi ainakin turvata sinun asemasi."

Tytön huulet aukenivat erilleen tuskallisesti. Häntä kauhisti edelleen jo pelkkä ajatuskin, että heidän suhteensa muuttuisi jonkinlaiseksi liikesopimukseksi.

"Sinä olet siis jättänyt kaiken vain luottamuksen varaan?" jatkoi Traill. "Entä jos minä kuolisin, — oh, kuolema on sellainen suurteko, johon vähäpätöisinkin meistä pystyy. — Berthe!" Hän kääntyi ja neuvotteli hymyilevän tarjoojattaren kanssa illallisesta. "Otaksukaamme, että minä kuolen", jatkoi hän sitten Sallylle, nojaten kyynärpäitään pöytään ja katsellen tyttöä vakavasti silmiin.

"Miksikä sinä puhut näin?" valitti tyttö, samalla kun hänen aivoissaan välähti pelko: "Ajatteleeko hän todella kuolemaa? Entä jos hän aikookin hyljätä minut?" Nämä epäilykset hyppivät hurjaa tanssiaan hänen silmiensä edessä. Jos Traill olisi ollut kyllin tarkkanäköinen, hän olisi voinut huomata nämä häälyvät aaveet.

"Miksikä? Siksi, ettei minulla ole oikeutta sysätä näitä asioita syrjään", puhui Traill ystävällisesti. "Sinulla ei ole hämärintä aavistustakaan siitä, onko minulla mitään tarjona sinun varallesi. Olen usein ihmetellyt, etkö sinä milloinkaan kysy minulta tätä, mutta ei, — sinä et edes ajattelekaan koko asiaa. Etkö sinä menettele siinä järjettömästi? Etkö sinä huomaa, että ihmisen täytyy ajatella myöskin tulevaisuutta?"

"Minä en tahdo ajatella tulevaisuutta," sanoi tyttö urhokkaasti. "Minä kammoan sellaisia ajatuksia. Minä olen nykyhetkellä onnellinen; enkö minä saa tyytyä siihen?"

"Kuka takaa sinun onnesi huomispäivänä? Siinä se! Etkö nyt ymmärrä, Sally, että kun minä liitin sinut omaan elämääni, niin minä samalla sitouduin vastaamaan sinun kohtalostasi? Tämä sitoumus minun on nyt täydennettävä. Kun me tänä iltana palaamme kotiin, niin me valmistamme jonkinlaisen sopimuksen, ja huomisaamuna minä vien sen asianajajalleni laillisesti vahvistettavaksi."

Sally kumartui eteenpäin pöydän yli ja kosketti jälleen miehen kättä. Hänen kasvonsa, joista vielä äsken loisti hilpeä huolettomuus, olivat nyt tuskan pimentämät.

"Älä tee sitä," hän sanoi; "minä pyydän, älä tee sitä. Minä en välitä mistään sopimuksista niin kauan kuin sinä pidät minusta. Mitä sopimus hyödyttää minua, jos sinä kuolet, niinkuin sanoit! Mitä iloa se voi tarjota minulle? Luuletko, että minä silloin jaksaisin elää?"

Traill tarkasteli hämmästyneenä tyttöä. "Älä sinä puhu hullutuksia," sanoi hän lujasti, mutta samalla ystävällisesti. "Sinä olet pieni, rakas, yksinkertainen lapsi, mutta sinun täytyisi yhtä hyvin elää ilman minuakin. Jokainen sen jaksaa. Ja sinä luultavasti rakastaisit sitten jotakin toista miestä."

"Vähän sinä tiedät minusta," huudahti Sally katkerasti, "jos todellakin ajattelet siten."

"No niin, enhän väittänyt sitä varmaksi, — oletin sen vain mahdolliseksi. Luulen siinä asiassa tuntevani hiukan ihmisluonnetta. Ja sen pohjalta näitä seikkoja on arvioitava eikä tunteen kannalta. Mutta en väitä mitään sinusta. Sanon vain, että sinun täytyy elää, ja minun täytyy huolehtia siitä, että sinä voit elää. Miksikä sinä niin kauhistut sellaista pientä sopimusta? Miksikä?"

Tytön pää painui. Kuinka hän olisi voinut puhua miehelle epäilyksistään, kun hän ei voinut osoittaa mitään syytä pelkoonsa? Ja ehkä hän sanoillaan vain herättäisi miehessä eron ajatuksen, joka muuten kenties ei koskaan syntyisi hänen mielessään? Tämä pelko salpasi tunnustuksen hänen sydämeensä.

"No, minkätähden?" toisti Traill.

"Se ei miellytä minua," sopersi tyttö epäröiden. "Se tuntuu niin rumalta, — siinä kaikki."

"No niin; pelkään, että meidän täytyy alistua sellaiseen rumuuteen," päätti Traill. "Minä menettelisin kehnosti, ellen taivuttaisi sinua siihen. Teemme sen tänä iltana; sittenhän se on ohitse."

Traill kirjoitti sopimuksen vielä samana iltana. Sitten hän näytti sen Sallylle. "Sinun pitäisi lukea tämä, ennenkuin minä jätän sen vahvistettavaksi," hän ehdotti.

"En minä halua lukea sitä," vastasi tyttö.

"Miksikä et?"

"Se ei huvita minua. Sinä olet kirjoittanut sen omaksi iloksesi, etkä minun mieltäni noudattaaksesi. Ole hyvä, — älä pyydä minua lukemaan sitä!"

Traill ei ymmärtänyt tytön järjetöntä itsepintaisuutta, ja hän kohautti hartioitaan puoleksi tyrmistyneenä. "No, kuten haluat," hän vastasi rauhallisesti ja työnsi paperin kirjoituspöytänsä laatikkoon. "Joka tapauksessa minä annan sinulle tästä jäljennöksen."

Sally hyvästeli hänet, kuten tavallisesti, ja lähti hitaasti yläkertaan, josta Traill oli vuokrannut hänelle pienen huoneuston Tyttö istui ajatuksissaan pianon ääreen ja alkoi soittaa, itsekään tietämättä mitä. Sitten hän äkisti säikähti ja nosti kätensä koskettimilta, — olihan Traill nyt kotona, hänen huoneidensa alapuolella, ja hänen oli lupa soitella pianoaan vain silloin, kun Traill oli poissa. Hetken hän vielä istui paikallaan, sivellen hellävaroin koskettimia ja kuvitellen sielussaan kuulumattomia säveleitä ja sointuja, ikäänkuin tuntien ne sormenpäissään. Sitten hän nousi, seisoi liikkumattomana ja tarkkasi alhaalta kuuluvia vaimennettuja ääniä.

Hän kuuli lasin kilahtelevan. Traill sekoitti iltawhiskyään. Siitä tyttö ymmärsi, että hän kohta menisi levolle. Eikö hän enää tulisikaan tapaamaan tyttöään tänä iltana? Sally katsahti kelloa, joka tikitti uuninreunuksella. Se oli hiukan yli yhdentoista.

Tyttö meni makuuhuoneeseensa ja alkoi riisuutua. Hän otti ylleen uuden, pitsikoristeisen yöpuvun, jonka hän oli ostanut vasta muutamia päiviä sitten. Katsellessaan itseään arvostelevasti kuvastimesta hän huomasi hiuksiensa olevan epäjärjestyksessä. Hän päästeli tukkansa valloilleen ja haroi sen pitkiä suortuvia sormiensa lomitse, muistellen kuinka monesti Traill oli tehnyt samoin. Ja tätä ajatellessaan hän äkisti heittäytyi polvilleen vuoteensa viereen ja rukoili nyyhkyttäen:

"Jumala, — salli hänen rakastaa minua, — aina — aina! Osoita minulle, kuinka minä voin saada — loppumattomasti — hänet rakastamaan itseäni!"

Näin hän huokaili, tuntematta uskoa ja saamatta rukouksestaan luottamusta. Hän ajatteli enemmän Traillia kuin Jumalaa, ja hän tunsi ettei rukouksensa voinut auttaa häntä. Mutta hänen sydämensä ahdistus purkautui tähän avunhuutoon, ja hän osotti sen Jumalalle, ikäänkuin voidakseen lohduttaa mieltään sillä, että hän ainakin oli rukoillut armahdusta.

Mutta kesken huokaustensakin hänen täytyi kuunnella alhaalta erottuvaa hälyä. Hän huomasi, että Traill liikkui nyt makuuhuoneessaan; hän oli menossa levolle. Tyttö kuuli miehen aukovan vaatekaapin ovia, kun hän järjesti seurustelupukunsa säilöön. Ja sitten rasahtelivat vuoteen teräsjouset, kun Traill kääntelehti patjoillaan, tavotellen mukavaa makuuasentoa.

Sally nousi pikaisesti seisoalleen, kuivasi kasvonsa hajuveteen kostutetulla nenäliinalla ja heitti hartioilleen silkkisen iltavaipan, rientäen epäröimättä portaita alas. Hän aukaisi pimeän etuhuoneen oven ja hiipi sisälle.

"Jack," kuiskasi hän. "Jack!"

Hänen kurkkuaan kuivasi ja tämä hiljainen huudahdus häipyi kuulumattomiin hänen huuliltaan. Ei vastausta.

"Jack!" uudisti tyttö ja kosketti Traillin makuuhuoneen oven kädensijaa.

"Sinäkö, Sally?"

"Minä, — olen."

"Tule sisälle. Minä olen jo vuoteessa. Mitä puuttuu? Tule sisään."

Sally aukaisi oven. Traill oli noussut istumaan vuoteelleen, haparoiden tulitikkuja, ja raapaisi nyt valkean sekä sytytti yöpöydällään olevan kynttilän.

"Herra nähköön!" huudahti hän, "sinähän vilustut tuossa asussa. Mitä sinä tahdot, lapsi?"

"Minä en voi saada unta," mutisi tyttö, siristellen silmiään, joita kynttilän äkillinen valo häikäisi.

"Minkätähden et?"

"En tiedä."

"Ajatukset vaivaavat?"

"Niin, — niin luulen."

"Lue sataan; yksi, kaksi, kolme —"

Sally koetti hymyillä, peljäten, että mies muuten huomaisi, kuinka onneton hän oli.

"Ei se auta. Mieluummin minä ottaisin jonkun kirjan," sanoi hän. "Ehkä —"

"Niin, tietysti; se on hyvä keino. Ota, minkä haluat. Ja koeta tupakoida hiukan. Se tekee sinut uniseksi."

Traill heittäytyi jälleen makuulle vuoteeseensa.

Tyttö pistäytyi etuhuoneeseen ja otti käteensä ensimmäisen kirjan, minkä sattui pimeässä tapaamaan.

"Löydätkö sinä mitään?" kysyi Traill.

Sally tuli jälleen valoon ja vilkaisi kirjan päällystä.

"Tässä on… Macaulayn 'Englannin historia'," luki hän.

Vuode rasahteli, kun Traill purskahti nauruun.

"Se kyllä nukuttaa sinut uneen," hän sanoi.

"Mutta ehkäpä minä vielä ottaisin savukkeenkin."

"No, mikäs siinä. Ota vaan."

"Mistä minä saan sen?"

"Rasiasta; se on minun liivini taskussa."

Tyttö etsi savukkeen ja tuli sitten jälleen Traillin vuoteen viereen seisten siinä hetken neuvotonna.

"Haluatko sinä, että minä puhallan kynttilän sammuksiin?" hän kysyi.

"Eikö mitä; ei sen ole väliä. Minä saan sen kyllä sammumaan, nousematta vuoteesta. Sinä osaat paremmin mennä ovelle, kun meillä on valoa."

Sally istahti vuoteen laidalle ja kumartui miehen ylle, kietoen toisen kätensä hänen kaulalleen.

"Hyvää yötä," kuiskasi hän, lähentäen huuliaan Traillin kasvoihin.

"Lempo vie, sinähän tuoksut hajuvesiltä!" huudahti mies. "Onko sinulla tapana aina nukkumaan mennessäsi valella hajuvesillä itseäsi?"

"Ei." Tytön kurkkua kuivasi ja hänen kielensä tarttui hampaisiin kuin nahanpala. "Ei aina."

"No niin, hyvää yötä, pienokaiseni. Kun sinä luet Macaulayta puolen sivun verran, niin olet jo unessa. Suutele minua."

Sally painoi huulensa miehen suulle, ja sitten, kun Traill tuntui haluavan kääntää päänsä syrjään, hän kiiruhti pois, katuen, että oli lähtenytkään huoneistaan.

"Osaatko sinä kulkea portaissa ilman kynttilää?" kysyi mies, kun tyttö oli ovella.

"Osaan," vastasi Sally tukahtuneesti, "osaan vallan hyvin." Hän sulki oven jäljessään ja riensi edelleen. Traill tunsi mielessään hämärää kummastelua, sammuttaessaan kynttilän. Sitten hän kuunteli tytön askeleita, kunnes ne pysähtyivät seuraavassa kerroksessa hänen yläpuolellaan; silloin mies käänsi kylkeä ja nukkui.

Mutta Sally ei saanut unta sinä yönä. Kun hän ehti makuuhuoneeseensa hän paiskasi kirjan ja savukkeen vuoteelleen ja heittäytyi itse niiden päälle. Nyt alkoivat kyyneleet valua hetteistään. Jos Traill olisi kuunnellut muutamaa silmänräpäystä kauemmin, vaipumatta uneen, hän olisi erottanut tytön hillittömät nyyhkytykset.