III LUKU.

Sallyn mieli kuohahteli vihasta ja katkeruudesta, hänen odotellessaan Knightsbridgessä seuraavaa Hammersmith-vaunua.

Vedonlyönti oli loukannut häntä. Tarjous oli häpeämätön! Luuliko mies, että hänen tuttavuutensa oli ostettavissa? Hän kyllä saa nähdä erehtyneensä! Kymmenen puntaa? Olihan se naurettavaa! Kukapa mies uhraisi sellaisen määrän rahaa pelkästään voittaakseen uuden tuttavuuden. Sally oli tunnossaan vakuutettu, että vaikka hän jälleen kohtaisikin tuntemattoman ja puhuttelisi häntä, ei mies koskaan maksaisi sitä määrää, jolla hän vedonlyönteineen rehenteli. Niin, se oli pelkkää rehentelyä, — eihän hänen tarvinnut vastata sanoistaan. Kymmenen puntaa! Luoja paratkoon, hänhän saisi kymmenellä punnalla uuden silkkihameen, päällysnutun, hatun, uuden kaulapuuhkan, — ja silti hänelle jäisi vielä rahaa taskuunkin. Mutta jos mies luuli, että tällaisen rahamäärän helähdys saisi hänet kesytetyksi, niin nähköön nyt erehdyksensä.

Kaikki ne miellyttävät vaikutelmat, joita tuntematon oli tytössä herättänyt, olivat nyt tiessään. Hän tunsi vain halveksumista. Olihan helppoa rehennellä, — se ei maksanut mitään.

Pysäkille ajoi nyt seuraava Hammersmithiin menevä vaunu. Tyttö nousi siihen ja koetti turhaan unohtaa kohtauksensa tuntemattoman kanssa.

Sallyn asuintoveri, miss Hallard oli saapunut kotiin jo ennen häntä. He olivat vuokranneet yhteisen huoneen eräältä täysihoitolan emännältä Hammersmithin Niittyrannalla. Nyt, kun Sally astui sisään, seisoi Janet Hallard peilin edessä sukimassa lyhyitä hiuksiaan. Hän oli riisunut puseronsa, ja hänen alastomat, ohuet käsivartensa muodostivat teräviä kulmia, kun hän molemmin käsin järjesteli harrittelevaa tukkaansa. Tytön huulien välissä kärysi pitkäimukkeinen Virginia-savuke.

"Märkä?" kysyi hän lyhyesti, päätään kääntämättä.

"Lionnut," vastasi Sally, riisuen hattuaan.

"Jos sinä olisit ostanut sateenvarjon sen huokean silkkihameen asemesta —."

"Arvasin sinun puhuvan juuri tästä."

"Satoiko nyt, kun tulit pysäkiltä?"

"Ei. Nyt on tauonnut, Mutta minä kastuin jo kaupungissa; ja vaunuissa oli tilaa vain ulkona katolla."

"Erinomaisen mukavaa!" sanoi miss Hallard.

Hän taivutteli hiuksiaan monenmoisiin koukeroihin ja kiinnitti niihin lukemattomia käherryspuikkoja.

Tämä tyttö on uuden, kumouksellisen tyypin naisia. Hänellä on hyvin vähän — tokko ollenkaan — yhteistä sen naislajin kanssa, johon Sally Bishop kuului. Sally Bishop on ennenkaikkea nainen. Miss Hallardissa on juuri naista kaikkein vähimmin. Kohtalon leikki oli tehnyt hänet naiseksi, mutta hänen litteätä, epämuodostunutta rintaansa ei koskaan oltu tarkoitettu lasta imettävän äidin rinnaksi. Hänen pitkät, kaidat kasvonsa, älykäs, mutta suhteettoman laaja otsansa, ohuet huulensa, — koko hänen olemuksensa oli epänaisellinen Hän kuului siihen naisluokkaan, joka voi tuntea syvintä harrastusta oman sukupuolensa elämään, mutta joka ei itse voi koskaan sen elämää — elää.

Nämä kaksi niin vastakkaista tyttöä nyt asuivat yhdessä ja olivat ystäviä. On selittämätöntä, mitenkä ystävyys heidän välillään on mahdollista. Se on niitä luonnon salaisuuksia, joita me voimme vain todeta, mutta emme pysty niitä ymmärtämään.

Kuitenkaan heidän ystävyytensä ei ollut niin läheistä, että se olisi pakoittanut Sallyn kertomaan toverilleen tämäniltaisen seikkailunsa. Itse asiassa hän halusi kertoa kokemuksensa, mutta tietäen, että Janet silloin kietoisi hänet lukemattomin kuivanjärkevin kysymyksin, joihin hän ei aina kyennyt vastaamaan, uskoi hän parhaaksi vaieta. Ystävättären terävyys pelotti toisinaan häntä.

"Käytä peiliä nyt, jos tarvitset," sanoi Janet ja poistui vuoteensa luo.

Sally aikoi väsyneesti riisuutua.

"Minä olen lopen uuvuksissa!" huokasi hän.

Janet ei sanonut mitään. Siniset juovat, jotka yhä uudelleen ja yhä tummempina ilmaantuivat Sallyn silmien alle, olivat jo aikaa ennen puhuneet hänelle selvää kieltään tytön riutumuksesta.

Sally katsahti peiliin. "Miltä minun silmäni näyttävätkään!" huudahti hän.

"Tiedän sen."

"Surkeat, eikö totta?"

"Pahanlaiset. Etkö sinä voi edes vaatia lisää palkkaa, koska ne teettävät sinulla ylityötä?"

"Se ei käy, — ne ottaisivat toisen minun tilalleni."

"Anna heidän ottaa."

"No niin, entä miten silloin käy?"

"Menet näyttämölle."

Sally katsahti jälleen arvostelevasti kuvaansa pienessä, mahonkipuitteisessa peilissä. Hän koetti olla näkemättä kasvojensa väsynyttä ilmettä ja niiden riutumusta osoittavia merkkejä.

"Luuletko, että minä kelpaisin tämän näköisenä?" kysyi hän.

"Eivät puoletkaan operettinaisista vedä sinulle vertoja."

"Paljonko minä siellä saisin?"

"Kaksi puntaa viikossa."

"Saman minkä sinä saat piirustuskoulussa."

"Niin, mutta sinun täytyisi ansaita se työlläsi. Minä saan palkan avustuksena."

"Niin, tietysti. Mutta mitä minun on tehtävä? Ei kai mitään konekirjoituksen tapaista."

"Tuskinpa vain. Mutta ehkäpä sinulta vaadittaisiin enempääkin kuin työtä."

"En ymmärrä sinua."

"Katsos, kun näyttämön ohjaaja hyväksyy tuntemattoman tytön operettikuoroon, niin hän arvelee silloin osoittaneensa tytölle suosiotaan. Otaksun, että asia niin onkin. Hän vaatii silloin vastapalvelukseksi tyttöä tutustumaan monen moniin hienoston nuorukaisiin, ja hän maksaa suosikilleen kaksi puntaa viikossa siitä, että tyttö liehuu lavalla nähtävänä, on kauniin näköinen ja herättää nuorten miesten huomiota. Sellaiset ovat olosuhteet."

Sallyn kasvot tummenivat. "Elämä on kaiketikin inhoittavaa," sanoi hän.

Janet hymyili. "Eihän se ole elämää," huomautti hän, "se on operettia."

Hän sytytti uuden savukkeen ja jäi, vuoteellaan istuen, katselemaan kuinka Sally riisui märät vaatteet yltään. Viimein Janet sanoi:

"Sinä olet liian herkkä tällaiseen elämään, Sally. Sinä olet liian romanttinen. Miksi sinä et mene naimisiin?"

"Toivoisin niin tapahtuvan," vastasi Sally väsyneesti.

"No hyvä, miksikä sitten et käytä mahdollisuuksiasi?"

"Mitä mahdollisuuksia?"

"Mr. Arthur —"

He nauroivat kumpikin. Arthur Montagu oli samassa hoitolassa asuva pankinvirkailija. Jo runsaat kolme vuotta hän oli asustanut alati samassa huoneessa, ja talon emäntä oli jo kauan esitellyt hänet mitä erilaatuisimmille uusille vuokralaisille "mr. Arthurina."

Hän asui talon parhaimmassa huoneessa, ja hänen tapansa oli syödä erikseen, emännän ja isännän seurassa, kun toiset jo olivat lopettaneet. Mutta eräänä iltana hän ja Sally joutuivat yhdessä kävelemään pysäkiltä kotiin. Mr. Arthur huomautti tytölle heidän kävellessään, kuinka kauniilta virran ranta näytti, kun se hienosti kaartaen hälveni pyökkien peittoon Chiswickin puolella. Hän puheli älykkäästi ja somasti virtaan heijastuvista valovaikutuksista. Ja kun he ehtivät perille, uskoi mr. Arthur tehneensä pikku konekirjoittajattareen lähtemättömän vaikutuksen henkisellä etevämmyydellään. Sen jälkeen hän puhui emännälle, rouva Hewsonille, että hänen olisi parasta aterioida toisten seurassa, koska häntä muuten voitaisiin moittia kenties ylpeydestä.

Janet Hallard ei ollut mr. Arthurille mieleen. Jos hän puhui taiteesta nuorelle maalaaja-missille, niin Janet katseli häntä ilmeettömästi ja kuunteli kärsivällisenä, mutta aikoi puhella arvopaperi-pörssistä heti, kun toinen oli lopettanut.

"Oh! Liikeasioista on ikävä puhella!" huudahti mr. Arthur eräänä iltana.

"Mutta te osaatte puhua niistä vallan erinomaisesti," vastasi Janet tyynesti. "Ne tuntuvat monin verroin mieltäkiinnittävämmiltä kuin taide, milloin te siitä keskustelette. Itse asiassa, taide onkin vain ihmisten kuvittelua kaikesta sellaisesta, mitä he eivät pysty järjellään käsittämään."

Eipä ihme, että mr. Arthur vihasi tätä naista. Sallyyn hän sen sijaan kiintyi syvästi, ja vain oman ylemmyytensä tunto esti häntä täysin avoimesti ilmaisemasta mieltymystään. Mutta jo se, että hän laskeutui korkeasta yksinäisyydestään ja ryhtyi aterioimaan muiden vuokralaisten seurassa, osoitti hänen kiintymyksensä vakavuutta. Sally kuitenkaan ei tuntenut mitään iloa näin saavuttamastaan voitosta.

"En voisi suostua mr. Arthurin vaimoksi," sanoi hän. "En, vaikkapa hän olisi vanhan pankkinsa johtaja."

"Mutta miksikä et?"

"Minä en voisi koskaan rakastaa häntä. En edes kunnioittaa."

"Sepä se juuri on naisten kirous."

"Mikä?"

"Se tyhmä harhaluulo, että heidän on naitava sellainen mies, jota he rakastavat. Naiset kuvittelevat, että heidän on sokeasti rakastamalla korvattava miehelle se, että tämä tarjoaa heille kodin. Siten eivät naiset koskaan saavuta riippumattomuutta."

"Minä en välitäkään riippumattomuudesta."

"Mksikä sinä sitten teet työtä, voidaksesi elää itsenäisesti?" kysyi Janet.

"Syystä, etten tahtonut jäädä omaisteni niskoille, — siksi, että tahdon itse huolehtia itsestäni."

"Kunnes annat kahlita itsesi johonkin mieheen, jotta hän huolehtisi sinunkin elämästäsi?"

"Ei siinä ole mitään kahlehtimista, jos minä rakastan häntä ja hän minua. Eikä siinä ole mitään — käytännöllistä. Se on vain onnea. Ja minä tunnen, että voisin olla onnellinen. Täysin onnellinen."

Janet nosti päätään ja puhalsi ohuilla huulillaan taiturimaisesti muutaman savurenkaan ilmaan.

"Kauanko luulisit sellaisen onnen kestävän?" kysyi hän.

"En tiedä."

"Mutta rohkenisit koettaa?"

"Kyllä. Varmasti."

"Ja kaiken loppuessa ei sinulla olisi mitään jäljellä. Oman itsesikin olisit kadottanut. Tapaisit itsesi kuivaksi imettynä —"

Sally poistui peilin luota ja meni Janetin vuoteen ääreen. Hän istui sen reunalle ja kietoi paljaat käsivartensa ystävättären kaulaan.

"Ei hyödytä puhella tähän tapaan," sanoi hän hiljaisesti. "Sinä ajattelet noin, ja minä ajattelen toisin, olenpa sitten oikeassa tai väärässä. Jos minä rakastaisin jotakin miestä ja hän samoin minua, niin minä uhraisin hänelle riippumattomuuteni, itseni, kaikkeni."

"Olettakaamme, ettei hän haluaisi ottaa sinua vaimokseen?" sanoi Janet kylmäverisesti ja tyynesti.

"Silloin hän ei rakastaisi minua."

"Oh, kyllä. Hän voisi silti rakastaa."

"Sitten en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat."

Janet nousi vuoteelta. "Minä erotan tuoksusta, että illalliseksi on savustettu sillejä," sanoi hän vilkkaampaan sävyyn. "Ellemme nyt kiirehdi, saa mr Arthur niistä parhaimmat. Minä olen jo näkevinäni emännän valikoivan niitä hänen lautaselleen. Tule. Kisko pusero yllesi. Kiiruhda. Tänä iltana minä suostun puhelemaan mr. Arthurin kanssa taiteesta."