III LUKU.

Tämän jälkeen Sally ei voinut enää salata itseltään, minkätähden hän, Janetin kaikista kehoituksista huolimatta, oli kieltäytynyt jättämästä asuntoaan. Toivo ei ollut vielä kokonaan sammunut hänen sydämessään. Hän oli tuntenut sen, kuunnellessaan Devenishin askeleita silloin, kun tämä nousi portaita ylös hänen kerrokseensa, tytön tietämättä, kuka tulija oli. Sally oli heikosti toivonut, että jonakin hetkenä hän saisi kuulla Traillin askeleet, kuulla hänen koputuksensa oveltaan, ja senvuoksi hän ei halunnut liikkua huoneistaan.

Mutta nyt, kun Devenish oli vakuuttanut hänelle: "En seisoisi tässä, jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa" — nyt, kun hän ymmärsi, että Jack oli ilmaissut hänelle tällaisen päätöksensä, — nyt hän tunsi heidän eronsa lopulliseksi, auttamattomaksi. Tällainen tietoisuus lisäsi kiven hänen kuormaansa; mutta se yllytti häntä ajattelemaan asemaansa järkevästi ja kaunistelematta. Siinä hänen silmänsä vasta alkoivat avautua katselemaan elämää suoraan kasvoihin.

Nyt tyttö tunsi selvästi, että näin ei enää voinut jatkua. Hänen oli luovuttava asunnostaan, — lähdettävä pois Lontoosta, päästäkseen tapaamasta niitä harvoja ihmisiä, jotka tunsivat hänen tähänastisen elämänsä. Devenish oli nyt opettanut hänet näkemään, ettei hän voinut odottaa niiden ystävyyttä, jotka tiesivät hänen suhteestaan Trailliin. Hänen täytyi paeta ja kätkeä entisyytensä, — ei omien ajatustensa synkältä arvostelulta, mutta maailmalta. Ihmiset hän saattoi johtaa harhaan, vaikkei omaa syyttävää tuntoaan.

Samana iltana hän vielä kirjoitti Janetille, pyytäen häntä tapaamaan itseään. Ja seuraavana päivänä he istuivat vastakkain pöydän ääressä eräässä West Cityn hiljaisessa ravintolassa.

"Minä aion nyt totella sinun neuvoasi", aloitti Sally.

"Sinä lähdet täältä?"

"Niin."

"Milloin?"

"Heti. Päivän tai parin kuluttua. Niin pian kuin saan tietoja äidiltäni. Kirjoitin hänelle tänä aamuna."

"Mitä sinä kerroit hänelle?"

"Kirjoitin, että olin säästänyt hiukan rahaa, ja kun tunnen itseni rasittuneeksi, niin haluaisin virkistyksekseni viipyä jonkun aikaa heidän luonaan. Sanoin, että voisin kenties auttaa heitä hiukan koulupuuhissa."

"Oikein. Siten sinun pitikin kirjoittaa. Mutta älä missään nimessä vain osoita heille, että sinulla on rahaa enemmänkin. Arvaan, että he alkavat helposti epäillä. Sinun täytyy olla varovainen."

"Mutta — eihän minulla suinkaan ole liikaa rahaa," sanoi Sally tyynesti.

Janet tuijotti häneen vastenmielisesti hämmästyneenä. "Tuo ei ollut sinun tapaistasi", hän sanoi nuhtelevasti. "Minun mielestäni Traill oli suorastaan antelias. Sataviisikymmentä puntaa vuosittain, — minä pitäisin itseäni suorastaan Kroisoksena, jos minulla olisi sellaiset tulot."

"Luuletko sinä minun ottavan vastaan kaiken, mitä hän minulle tarjoaa?" kysyi Sally.

"Tarkoitatko, ettet huoli rahoista?"

"En enempää kuin mihin olen suorastaan pakotettu. Punta viikossa riittää hyvin minun elatukseeni. Mitä muuta minä kaipaisin? Vaatteita minulla on nyt riittävästi. Sinä kaiketi pidit minua halpamaisena, Janet?"

Janet katsahti ympärilleen ja tarttui sitten Sallyn käteen lujasti. "Jumala auttakoon minua, tyttö!" hän huudahti, — "luulen, että minun täytyy sanoa omaa sukupuoltani arvoitukseksi." Hän mietti hetkisen, tarkastellen Sallya tutkivasti; sitten hän äkisti kysyi: "Mikä sinut nyt sai muuttamaan mieltäsi?"

"Mr Devenish."

"Kuka?⁸

"Mr Devenish, — muistathan kertoneeni miehestä, joka oli minun seurassani päivällisellä silloin — silloin, kun Traill — kuusi viikkoa sitten —"

"Ja miksikä hän nyt karkoittaa sinut Lontoosta?"

"Hän tuli eilisiltana tapaamaan minua.⁸

"Niin?"

"Hän pyysi minut mukaansa ravintolaan.⁸

"Se olikin oikein. Sinä olet aivan tarpeeksi asti yksinäsi. Neuvoiko hän sinua lähtemään täältä?"

"Ei."

"Mitenkä siis?"

Hän näki värin vaihtelevan tytön poskilla.

"Mr Devenish sanoi rakastavansa minua.⁸

"Oh, nyt ymmärrän. Sinä haluat väistää häntä. Et pidä hänestä? Pelkäät, että hän alkaa kiusata sinua?⁸

"Ei", sanoi tyttö, katsomatta silmiin ystävätärtään, "en usko, että hän enää tulisi tapaamaan minua."

"Sanohan siis —?"

"Hän oli ajatellut, — ajatellut, sanoi hän, että — oh!"

Janet kumartui pöydän yli häneen päin. "Halusiko hän täyttää Traillin sijan — mitä?"

Sally nyökäytti. Janet katseli hänen kumaraista päätään ja näki häpeän hehkuvan hänen poskillaan. Hän tunsi Sallyn luonteen ja arvasi siitä, mitä tällainen ehdotus oli tyttöön vaikuttanut.

"Mitä muuta sinä olisit voinut odottaakaan?" hän kysyi ystävällisesti. "Useimmat miehet ovat samanlaisia. Sellainen uutinen, että sinun asemassasi oleva nainen on turvatonna kohtalon huomassa, leviää pitkin heidän rivejään kuin — kuin preeriakulo. Siitä kuiskaillaan suusta suuhun. Et tiedä, mistä se alkaa; vielä vähemmän tiedät, mihin se päättyy. Niin pian kun mies tietää, että nainen, jota hän himoitsee, on saatavissa rahalla, hän on valmis tyhjentämään pankkinsa, ostaakseen hänet omakseen. Olenhan sanonut sinulle jo ennen, — nämä ovat kauppa-asioita! Miksikä, taivaan nimessä, sinä et voi luopua kokonaan romanttisuudestasi? Toiset tekevät rakkauden kauppavälineeksi, hierovat siitä sopimuksia, mutta sinä kieltäydyt ottamasta vastaan rahoja, jotka sinulle on määrätty, ja joihin koskeminen ei tee sinua paremmaksi eikä huonommaksi. Ole järkevä; ota kaikki, minkä saat. Ellet tarvitse rahoja, niin säästä ne; se on vieläkin viisaampaa. Mutta älä hylkää niitä, sillä ne ovat sinun. Totisesti, sinä olet ne ansainnut.⁸

"En ymmärrä, mikä meistä on tehnyt ystävät, Janet", puhui Sally murtuneesti, — "en usko, että ihmiset voisivat olla erilaisempia kuin me kaksi olemme. Toisinaan minä inhoan sinun puheitasi; mutta melkein aina minä kuitenkin rakastan sinua siksi, että puhut minulle inhoittavia. Jos minä ajattelisin siten kuin sinä kehoitat, niin en ymmärrä mikä estäisi minua vaipumasta — vaipumasta niin syvälle kuin nainen voi vajota. Ethän sinä voi tarkoittaa, että minun pitäisi tehdä siten kuin sinä nyt ehdotat. Minähän rakastin Jackia; rakastan häntä vielä. Ottaisitko sinä mieheltä, jota rakastat, vastaan joka rovon, minkä hän on jättänyt sinulle?

"En tiedä. Minä joko tekisin sen, tahi sitten en ottaisi mitään. Eläisin omaa elämääni, maksoi se sitten minulle mitä tahansa.⁸

"Tarkoitatko, että minun pitäisi tehdä niin?"

"En tarkoita, että sinun pitäisi, sillä tiedän, ettet sinä voisi. Sinä et voisi enää jäädä oman työsi varaan, nyt, kun sinä olet oppinut elämään mukavasti ja huolettomasti miehen käsivarsien tukemana. Sinä et ole riippumattomia oman työn naisia, Sally, — etkä ole koskaan ollutkaan."

Sallyn huulet puristuivat lujasti yhteen. "Tarkoitatko, että minä rakastan mukavuutta ja huolettomuutta?" hän kysyi katkerasti. "Sinä pidät minua siis niin halpana?"

"En pidä sinua ensinkään halpana. Sinua ei ole luotu tekemään työtä. Sinua on kohdannut Eevan kirous, eikä Aatamin kirous. Sinulla pitäisi olla lapsi. Silloin sinä et tuhlaisi sieluasi, muistelemalla arvotonta miestä. Silloin sinä ottaisit vastaan joka ikisen äyrin, minkä elämä tarjoaisi, — lapsesi tähden. Silloin sinä ymmärtäisit, mihin sinä olet oikeutettu. Jokainen on palkkansa arvoinen, ja lapsi olisi sinulle elämän palkka. Milloin sinä luulet äitisi vastauksen saapuvan?"

"Huomenna, ehkä."

"No hyvä; heti kun olet sen saanut, — lähde, lähde! Älä viivy Lontoossa enää silmänräpäystäkään. Elämä täällä on sinulle nyt vain kiirastulta. Mene hoivaamaan lapsukaisia. Kun ne takertuvat sinun liepeisiisi innostuneina ja hellittämättöminä, niin opit kyllä ymmärtämään, mitä minä tarkoitin, kun puhuin Eevan kirouksesta."