V LUKU.
J. Maanpää translation
Toisen tämäniltaisen vieraansa mrs Durlacher oli pyytänyt saapumaan luokseen jo aikaisemmin.
"Tule viimeistään seitsemältä," hän oli sanonut; "ja varemminkin, jos ehdit." Miss Standish-Roe saapuikin neljännestä ennen seitsemää.
Hänen tullessaan vierashuoneeseen mrs. Durlacher suuteli häntä lämpimästi ja piteli häntä sitten käden mitan päässä itsestään, katsellen tyttöä miettivästi silmiin.
"Miksikä katselet minua tuolla tavoin?" kysyi Coralie.
"Kokonaan syyttä, rakas lapsi, tahi miljoonista syistä. Toivoisin olevani yhtä kaunis kuin sinä olet."
"Mitä joutavia!"
"Niin, eikö totta? Mutta jos minulla olisi sinun hiuksesi ja nuo sinun silmäsi, niin minä olisin onnellinen koko loppuikäni. Sinä et voi vanheta, kun sinulla on tuollaiset hiukset, niin kauan kuin pysyt varreltasi solakkana. Ethän pahastu, jos sanon sinulle jotakin?"
"En, en suinkaan. Mitä sitten?"
"Sinulla on hiukan liiaksi väriä poskissasi; ja huulissasi myöskin. Ethän ole pahoillasi?"
"Taivas! En! Tämäkö oli muuan niistä miljoonista syistä?" Hän meni kirkkaasti valaistun kuvastimen luo ja hieroi kasvojaan nenäliinalla, katsellen kuvaansa peilistä. "Senkö tähden sinä katselit minua?" hän kysyi, kääntyen mrs Durlacheriin, ja vilkaisi sitten nenäliinaansa, pyyhittyään siihen huulensa.
"Sen tähdenkö? En suinkaan. Minä vain huomasin sen juuri siksi, kun tarkastelin sinua. Nyt kaikki on hyvin. Arvelen, että sinä näytät kauniimmalla ilman ihoväriä."
"Niin, katsos, — minä tunsin itseni tänä iltana niin uupuneeksi."
"Ymmärrän; se pakottaa koettamaan jotakin. Jos sinä olisit ollut mies, sinä olisit turvautunut whiskyyn, mutta naisena sinä peitit väsymyksen merkit ihovärin alle. Se on sittenkin kunniallisempaa. Oletko nähnyt Devenishtä hiljattain?"
"En; en sen jälkeen kuin kohtasimme hänet luisteluhallissa, — ja sitä ennen minä en ollut tavannut häntä pariin kolmeen kuukauteen. Luullakseni aviomiehiin ei voi koskaan luottaa. Muistatko eräät Kiplingin säkeet —"
"Mitkä?"
"Ne ovat, luulen, 'Kasarmi ballaadeista' —"
"Tarkoittavatko ne aviomiehiä?"
"Ei, mutta ne sopivat eräisiin heistä:
"Hän hiekkaa ja tomua eläissään on, Ja häveten hän käy kuolohon."
Mrs Durlacher purskahti raikuvaan nauruun. "Mikä kumma otus sinä olet!" hän huudahti. "Ihmettelen, mikä sai sinut ajattelemaan juuri näitä säkeitä."
"No niin, eivätkö ne muistuta Devenishtä, — eivätkö? Hänen rouvansa ei koskaan voi edeltäpäin arvata, minkälaiseen huhuun mies kulloinkin antaa aihetta. Ja kun huhut sitten alkavat levitä, niin mies häpeää niin, ettei tohdi tuntea vanhoja ystäviään."
"Sitenkö Devenishille on tapahtunut?" kysyi mrs Durlacher huvitettuna.
"Luulen niin. En ole kuullut, aavistiko hänen rouvansa mitään, mutta päätän hänen tietäneen yhtä ja toista, koska Devenish yhtäkkiä katosi, niska kyyryssä. Ja nyt miesparka on edelleenkin häpeissään."
"Antaa hänen hävetä. Luulen, ettei hän ole muuta ansainnutkaan." Mrs Durlacher vaikeni, tarkastellen sanojensa tekemää vaikutusta. "Oh," jatkoi hän sitten, "et ole kertonut, mitä ajattelit eilen veljestäni."
"Hän on aivan ihmeellinen."
"Niin, eikö olekin? Iloitsen, jos hän miellyttää sinua."
"Mutta miksikä en minä ole ennen saanut tutustua häneen? Etkö sinä milloinkaan kutsu häntä Aspleyhin? Minä en edes tiennyt sinulla olevan veljeä, ennenkuin sinä kerran näytit minulle sanomalehdestä sen avioero-selostuksen."
"Harvat ihmiset hänestä tietävätkään," vastasi mrs Durlacher, tavotellen salaperäistä sävyä. "En olisi puhunut hänestä sinullekaan, ellen olisi viimeaikoina huomannut, että hän ilmeisesti on muuttumassa uudeksi ihmiseksi."
"Mitä, minkälainen hän sitten on ollut tätä ennen?"
Mrs Durlacher kertoili Traillista. Mutta ah, — hän tiesi värittää kertomuksensa mielenkiintoiseksi. Olikin helppoa punota romanttinen sädekehä sellaisen miehen pään ympärille, joka hylkää Aspley Manorin laisen maahovin ja elää mieluummin vapaata boheemielämää, huolimatta kaikista niistä eduista, jotka syntyperän nojalla hänelle kuuluivat. Mutta mrs Durlacher ei suinkaan salannut edes sitä, että Traill yhä vieläkin oli Aspley Manorin todellinen omistaja; että hän minä hetkenä hyvänsä saisi jälleen haltuunsa tämän sukuperinnön, maksamalla sisarelleen takaisin ne viisituhatta puntaa, jotka hän oli saanut korvaukseksi Manorista. Nojautuen tuolissaan taaksepäin mrs Durlacher peitti kasvonsa käsillään ja tunnusti, että Traill oli uhannutkin jälleen ottaa Aspley Manorin haltuunsa. Se olisi pieni asia hänelle. Viisituhatta puntaa hän saattoi hankkia silmänräpäyksessä sellaiseen tarkoitukseen, sillä olihan Manor toki monin kerroin sellaisen määrän arvoinen.
"Saatathan ymmärtää", päätti hän, urhokkaasti alistuen, "tähän marttyyri-kuvitelmaan, minkälaisen romahduksen se saa aikaan mieheni ja minun elämässä."
"Dolly parka! Tätä minä en ole arvannutkaan. Olen aina uskonut, että Manor on sinun. Olethan sinä sanonut sitä omaksesi?"
"Niin, tietysti olen. Miksikä en olisi? Onhan se meidän — kunnes Jack purkaa sopimuksensa. Huomaathan, että hänen kunnianhimonsa on nyt herännyt. Luullakseni ei kannata ajatellakaan muuta kuin että hän kiipee lopulta ylimmille portaille. Olen aina ollut varma hänen virkauransa onnistumisesta; olen tiennyt, ettei häneltä ole puuttunut muuta kuin kunnianhimoa. Nyt, kun hän on päässyt alkuun, hän luonnollisesti huomaa, mitä Aspley Manor merkitsee hänelle. Hänen täytyy ryhtyä järjestämään kutsuja, ottamaan vastaan vieraita. Mutta boheemi voi kutsua luokseen vain boheemeja; Aspley Manoriin sen sijaan voi kutsua kenet hyvänsä. Sitten hän, luullakseni, menee naimisiin, hankkii itselleen talon täällä kaupungissa, kuten mekin, ja käyttää Aspley Manoria vieraiden varalle samalla tavoin kuin mekin olemme asian järjestäneet."
"Mutta, rakas Dolly, — mitä sinä sitten teet?"
"Teen?" Mrs Durlacher nousi tuoliltaan huokaisten. "No niin, onhan hän veljeni; miksikä minä en soisi hänelle onneaan? Toivon vain, ettei hän häpäise itseään ottamalla vaimokseen naista saman irtolaisuuden pohjattomista kuiluista, joissa hän itse on näihin saakka virunut."
"Oh, se olisi surkuteltavaa, eikö olisikin?"
"Masentavaa, tosiaan. Luulen hänen nyt saapuvan." Hän kääntyi nopeasti ystävättäreensä. "Älä puhu hänelle mitään Aspleysta", hän pyysi, "Jack ei koskaan halua tunnustaa, että se on hänen, — siinä on muuan hänen omituisuuksiaan. Arvaan hänen karttelevan koko ajatusta, kunnes hän jonakin päivänä ojentaa minun kouraani viisituhatta puntaansa. Hänellä on tällaisia oikkuja; hän sanoo sellaista oikeudentunnoksi. Meidän suvussamme, näetkö, on skotlantilaista verta. Ja minä luulen, että se on varjellut häntä monista tukaluuksista."
Traill tuli sisälle vierashuoneeseen, aavistamattakaan, että hänen kohtalonsa varalle punottiin näkymättömiä pauloja. Ei myöskään Coralie nähnyt ansaa, joka oli viritetty hänen tielleen. Hän tosiaan oli jo takertunutkin siihen, mutta hän ei olisi uskonut sitä ansaksi, vaikka joku olisi sen hänelle ilmaissut. Tähän saakka tyttö ei suinkaan ollut ajatellut kiinnittää itseään Trailliin, vaikka mies olikin erikoisuudellaan herättänyt hänen mielenkiintonsa. Mutta nyt, kun hän kuuli, että Aspley Manor oli Traillin sukuperintö, tyttö näki hänet ikäänkuin ruusuisemmassa valaistuksessa. Hänen mieleensä juolahti yhtäkkiä, kuinka hänen isänsä kerran, ollessaan metsästelemässä Aspleyssa, huudahti hehkuvalla innolla:
"Ollapa minulla tällainen tila," oli vanha herra sanonut. "Aspley saa minut rikkomaan kymmenettä käskyä vastaan. Kerrassaan."
Kun nyt Traill oli saapunut, huomasi mrs Durlacher heti muutoksen Coralien käyttäytymisessä. Tyttö tiesi, että mies inhosi sovinnaisia seuratapoja; hänet oli taitavasti valmisteltu, hänen itsensä sitä huomaamatta. Nyt hän kokonaan hylkäsi maailmannaisen tavat. Hänestä tuli hetkessä yksinkertainen tyttö, jonka silmät tuskin vielä olivat avautuneet tajuamaan elämää ja jonka sielun viaton tietämättömyys vielä oli koskematon. Jos Traill edellisellä kerralla, heidän keskustellessaan oikeudessa käsitellystä avioerojutusta, olisi saanut tytöstä ehkä toisenlaisen käsityksen, niin nyt hän ennenpitkää huomasi silloin täydellisesti erehtyneensä.
Hän tunnusti itsekseen tytön koskemattoman nuorekkuuden ihastuttavaksi. Coralien silmät auttoivat tyttöä onnistumaan tässä kokeessaan. Ne olivat suuret, monivivahteisen harmaat, ja avoimet kuin lapsen silmät. Traill tunsi vähäpätöisimmänkin kysymyksen mielenkiintoiseksi, niin pian kuin nämä silmät katseellaan säestivät kysymystä. Teatterin aitiossa he nojautuivat tuoliensa selustaan ja puhelivat hiljalleen näytöksien aikana; ja mrs Durlacher, joka kurottautui aition reunan yli katselemaan näyttämölle, ei kuunnellut ainoatakaan sanaa näyttelijäin vuoropuheista: hän oli kiintynyt tarkkaamaan, mitenkä Coralien ja Traillin keskustelu edistyi. Väliaikoina hän suuntaili tähystintään katsomoon, ollen silminnähden niin huvitettu kaikesta näkemästään, ettei joutanut puuttumaan veljensä ja Coralien puheluun. Toisen ja kolmannen näytöksen välillä näytti jokin erityinen piste katsomossa vangitsevan hänen kaiken harrastuksensa. Hetkeksi hän otti tähystimen silmiltään, näyttäen kummastuneelta, ja sitten hän jälleen suuntasi sen kohti samaa pistettä. Vihdoin hän kääntyi veljeensä, ja, koettaen peitellä kasvojensa hämmästynyttä ilmettä, hän nyökkäsi kutsuvasti.
Traill nousi ja tuli hänen viereensä.
"Seuraavana väliaikana," kuiskasi sisar, "sinä otat tähystimen ja katselet alas permannolle; tarkkaat kolmatta tuoliriviä. Ei nyt, ei nyt! Se ehkä huomattaisiin."
"Kuka siellä on?" kysyi Traill.
"En tiedä, — en ole varma."
Traill palasi takaisin syvemmälle aitioon, Coralien viereen, ja katsomon tulet sammuivat. Parin minutin kuluttua Traill oli unohtanut keskeytyksen.
Kun näytös päättyi, ojensi mrs Durlacher tähystimen veljelleen, joka tuli aition reunalle. Coralie seurasi häntä ja kumartui partaan yli katselemaan alhaalla näkyviä ihmispäiden muodostamia rivejä. "Silmäile ensin ympäri katsomoa," kuiskasi mrs Durlacher veljelleen.
Traill käänteli tähystintään oikeaan ja vasempaan, huolimatta edes tarkata, näkikö hän mitään vai eikö. Sitten hän suuntasi katseensa alas kolmannelle tuoliriville, kuten sisar oli neuvonut. Kasvot toisensa jälkeen vilahtelivat hänen tähystimensä pyörylöissä; siellä näkyi liikeapulaisia nuorine ystävättärineen ja pikkukauppiaita vaimoineen. Äkisti hän jäi liikkumattomana tuijottelemaan yhteen ja samaan kohtaan. Siinä istui yksinäinen tyttö. Hänen päänsä oli kumarassa, aivan kuin hän haluaisi peitellä kasvojaan, mutta Traill tunsi hänet. Sitten tyttö äkisti katsahti ylöspäin, suoraan kohti heidän aitiotaan, ja Traillin tähystimessä näkyi leimahteleva silmäpari, kalpeat, melkeinpä kalmanväriset posket, vaalenneet, värähtelevät huulet, joiden Traill melkein saattoi kuulla syytävän tuomitsevia, kiihkeitä sanoja.
Se oli Sally.
Tyttö kumartui jälleen tarkastelemaan ohjelmaansa, aivan kuin hän olisi huomannut itseään katseltavan. Traill näki, että hän huolellisesti koetti kääntää päänsä toisaalle ja kätkeä sen ohjelmavihkon suojaan, välttääkseen tunnetuksi tulemista.
Traill laski tähystimen käsistään aition reunakkeelle.
"Sallitko sinä tällaista?" kuiskasi mrs Durlacher, ottaen tähystimen haltuunsa.
"Jumaliste, — en!" vastasi Traill.
Sisar hymyili salaisesti. Hän oli valinnut taitavasti sanansa, kysyessään: sallitko.
* * * * *
Esiripun laskiessa Traill ehdotti, että he lähtisivät ravintolaan illalliselle, ja naiset hyväksyivät tarjouksen. Mrs Durlacher oli parhaimmassa vireessään. Ajatellessaan Sallyn erehdystä, joka oli saanut tytön lähtemään teatteriin vakoilemaan Traillia, hän sydämessään ylisti kaitselmuksen viisautta inhimillisten heikkouksien takia. Veljen jyrkkä vastaus hänen kysymykseensä soi yhä edelleen hänen korvissaan suloisena kaikuna.
He tunkeutuivat ihmisvirran mukana ulos teatterin lämpiöstä, ja Traill tunsi mielessään hurmausta joka kerta, kun hänen rinnallaan kulkevan tytön ruumis tungoksessa kosketti häneen. Nähdessään Coralien etäältä silloin, kun hän ensi kerran huomasi tytön, ollessaan Dollyn seurassa ravintolassa, Traill oli sanonut häntä kauniiksi. Edellisenä päivänä, kohdatessaan hänet sisarensa vierashuoneen heikossa valaistuksessa ja katsellessaan häntä tällöin läheltä, hän oli myöntänyt tunnossaan, että tyttö oli ulkonaisesti tenhoava. Mutta tänään, nähdessään hänet teatterin säkenöivien valojen loistossa nuorena, raikkaana ja ihastuttavana, hänen aistinsa huumautuivat.
Naisen kauneuden vaikutus on aina ihmeellinen; ja luonto oli ollut harvinaisen antelias silloin kuin Coralie Standish-Roe syntyi maailmaan. Sydämen ja luonteen lahjoja tyttö tuskin oli saanut osalleen liiaksi; mutta Janet Hallard ja hänen kaltaisensa epäilemättä ymmärtävät, paljonko niillä lahjoilla on arvoa maailman silmissä. Coralie oli syntynyt ihailtavaksi, ja hänet oli luotu iloitsemaan ihailusta. Hän senvuoksi koki tavottaa ihailua elämässään niin paljon kuin taisi, — ja hän oli nauttinutkin siitä tähän asti jo enemmän kuin useimmat naiset siitä eläissään unelmoivatkaan. Kuitenkin hän oli Traillin silmissä pelkkä kokematon lapsi. Mies uskoi hänet yhtä lapsellisen viattomaksi kuin hän oli tuntenut Sallyn. Ja tähän viattomuuden lumoukseen hänen nyt täytyi lisätä tytön hienostuneen kauneuden hurma, joka oli monin verroin häikäisevämpää kuin Sallyn yksinkertainen sulous. Ei ollut ihme, että Sallyn kuva kalpeni hänen mielessään tämän tenhoavan näyn rinnalla.
Kun he pääsivät teatterin portaille, valtavaan ihmispyörteeseen, jonka kuohuista kukin koetti selviytyä niin pian kuin taisi eksymättä omasta seurastaan, Traill katsahti pikaisesti ympärilleen, etsien silmillään Sallya. Mrs Durlacher myöskin tähysteli tyttöä, arvellen hänen jostakin tarkkailevan heidän liikkeitään. Mutta he eivät huomanneet häntä.
Sally seisoi puiden varjossa lehtokujan suussa, ja hänen sydämensä tykytti rajusti, puolittain pelosta, puolittain mustasukkaisuudesta. Kuitenkin hän oli yhä vakuuteltu, ettei häntä oltu huomattu. Palavin silmin hän katseli, kuinka Traillin seurue nousi vaunuihin, jotka sitten lähtivät vierimään satojen ajopelien muodostaman virran mukana. Hän oli nähnyt kylliksi, tunteakseen kilpailijansa ylivoimaiseksi itselleen, ja tämä tunto sokaisi hänet kokonaan. Kun hän ajatteli, että Traill nyt istuu tämän nuoren kaunottaren rinnalla vaunuissa, ja että heidän ruumiinsa ahtaudessa koskettavat toisiaan, kiihdyttäen miehen huumaa, johon hän itse tiesi monesti villinneensä hänet pelkällä kosketuksellaan, kiersi hullu, eläimellinen raivo tulena hänen suonissaan. Hän olisi tahtonut hävittää ja tuhota; hänen pieni kätensä pusertui nyrkkiin ja hän kiiruhti mieletönnä vaunujen jäljissä, kun ne tungoksessa hitaasti vyöryivät eteenpäin.
Tällöin huomasi Traill hänet jälleen. Hän katseli kuomun kyljessä olevasta pienestä, nelikulmaisesta ruudusta ja näki kuinka Sally häikäilemättä raivasi tietä itselleen väkijoukossa ja toisinaan juoksi muutaman askeleen, pysyäkseen vaunujen rinnalla.
"Jumaliste!" hengähti mies huuliensa lomasta, kääntäessään päänsä pois tähystyslasista.
"Mitä sitten?" kysyi Coralie.
"Oh, ei mitään. En tarkoittanut mitään", vastasi Traill vältellen.
Mrs Durlacher puri huuliaan, salatakseen hymyn, joka väkisin pyrki näkyviin. Nyt hän oli varma Sallyn häviöstä; tytön vuosikausia kestänyt mahti oli murrettu. Ja hän ymmärsi, että Traill ei enää voisi jatkaa yksinäistä elämäänsä, purettuaan suhteensa Sallyyn. Sen täytyisi tämän jälkeen tuntua hänestä tyhjältä ja autiolta.
Kun naiset sitten riisuivat vaippansa ravintolan pukuhuoneessa, Traillin pistäytyessä valitsemaan heille pöytää, sanoi mrs Durlacher Coralielle:
"Rakas tyttö, pelkään, että sinä valloitat veljeni sydämen."
Ja kun Traill toivotti hänelle hyvää yötä, hän nuhteli veljeään:
"Rakas poikani, onko tämä mielestäsi oikein? Tyttö on rakastumaisillaan sinuun, ja sinulla on mokomia arveluttavia suhteita muihin naisiin. Se ei ole kaunista."