I LUKU.

Traillin lähdettyä Sally ei kolmeen päivään poistunut hetkeksikään huoneistaan. Hän enimmäkseen virui vuoteellaan melkeinpä tajuttomana, epätoivoisen mielentilansa sinne tänne vellomana ja tylsistämänä. Toisinaan hän istui vuoteensa laidalle pureksimaan kuivaa korppua, jota hän löysi ruokakomerosta, missä säilytettiin heidän aamiaistarpeitaan. Mutta näitä aterioita, — jos niitä nyt saattoi siksi nimittää, — hän ei syönyt mihinkään määrättyyn aikaan. Tyttö oikeastaan ei edes tiennyt mitään ajan kulusta.

Kahteen ensimmäiseen vuorokauteen hän ei yöksikään riisuutunut. Hän vain heittäytyi sellaisenaan, täysissä pukimissaan, vuoteelle ja rukoili unen lohdutusta vaivautuneelle sielulleen. Mutta kolmantena iltana, kun pimeys jälleen ilmaisi yön tulon hän alkoi melkeinpä tiedottomasti riisua vaatteita yltään. Ja kun hän sitten väristen ryömi lakanain väliin, tuntui hänestä aivan kuin hän ei olisi viikkokausiin levännyt vuoteessa ensinkään.

Tämä tajuton puolihorros olisi varmaan päättynyt järjen lopulliseen sammumiseen, ellei Janet neljännen päivän iltapuolella olisi tullut tapaamaan häntä. Kahta päivää aikaisemmin Janet oli kirjoittanut Sallylle, kertoen saapuvansa, ellei Traillista olisi estettä. Hänen kirjeensä päättyi lyhyeen, kuten tavallisestikin:

"Ellet sinä kirjoita ja keholta minua jäämään pois," hän lopetti, "niin minä tulen."

Sally ei vastannut hänelle, sillä tyttö ei tiennyt mitään koko kirjeestä. Se oli saapumisestaan saakka virunut koskemattomana alhaalla kirjelaatikossa. Sellaisen mahdollisuuden ajatteleminen, että Traill kenties kirjoittasi hänelle, olisi voinut houkuttaa tytön alas, tutkimaan kirjelaatikkoa; mutta hän tiesi, että tätä mahdollisuutta ei ollut olemassa.

Naisen, joka oli siivonnut heidän huoneitaan, Sally myöskin oli vapauttanut tehtävistään. "Minä joudan kyllä itsekin huolehtimaan näistä," hän oli sanonut. Ja sitten hän oli lukinnut makuuhuoneensa oven, viettäen loppumattomilta tuntuvat hetket ajatuksettomassa ja toivottomassa tylsyydessä. Hän ei voinut edes itkeä; korahtava nyyhkytys vain tunkeutui silloin tällöin hänen huuliltaan.

Kun Janet koputti ovelle, lojui Sally vuoteessaan. Odottamaton kolkutus sai hänet kohoamaan istualleen. Äly, ajattelukyky, joka oli sammumaisillaan hänessä, ponnistautui ohjaamaan hänen hämärää tajuntaansa.

"Kuka siellä?" hän sai vaivalloisesti kysytyksi ohuelta kuuluvalla äänellä.

"Janet. Olen Janet. Et kai aikone uskottaa minulle, ettet vielä ole noussut makuulta?"

"En."

"No hyvä. Tule siis aukaisemaan ovi minulle. En pääse sisälle."

Sally pakotti arvaamattomin voimanponnistuksin jäsenensä tottelemaan ja hoippui ovelle. Hänen polvensa vapisivat, ja joka askeleella hän oli lysähtämäisillään kasaan. Kesti kauan, ennenkuin hän, ovelle ehdittyään, sai väännetyksi reikelin auki.

Janet tuli sisälle ja näki edessään horjuvan, yöpukuisen tytön, — haamu kaikesta siitä, mitä Sally ennen oli ollut. Hänestä tuntui ensi hetkessä samanlaiselta kuin jos hän olisi katsellut kuollutta, sielutonta ruumista.

"Sally!" hän huudahti tuskaisesti.

Tyttö tuijotteli häneen ja aukaisi kuivat huulensa, ääntääkseen hänen nimensä. Hänen palavassa katseessaan välähti ilme, joka osoitti hänen äkisti muistaneen ystävättärensä. Sitten hän valahti raskaasti Janetin olkaa vastaan.

Hetken Janet piteli häntä siinä, katsellen tytön painuneen pään yli epäjärjestyksessä olevaa huonetta. Hän näki pöyhimättömän vuoteen, josta pielukset valuivat lattiaan, ja permannolla, vuoteen vieressä, hän näki korpun kappaleita ja murusia. Hän katseli takkuista tukkaa, joka sotkeutuneena valui tytön hartioille, ja hänen silmänsä olivat pyöreinä säikähtyneestä hämmästyksestä.

"Hyvä Jumala!" huudahti Janet. Ja hän tunsi, että tämä kauhun huudahdus oli kovin riittämätön todellisessa onnettomuudessa.

* * * * *

Kolme viikkoa Janet viipyi ystävättärensä luona, syöttäen häntä, vaalien häntä ja nukkuen hänen kanssaan, käsivarsi suojelevasti kiedottuna hänen ruumiinsa ympärille, kuten he olivat toisinaan nukkuneet Kew'n päivinä. Suuren sydämensä lämmöllä hän elvytti tytön jälleen eloon kuolemaa ennustavasta horroksesta.

Aluksi hän ei kysellyt mitään. Hän ymmärsi kysymättäkin, mitä oli tapahtunut. Mutta viimein Sally vapaasta tahdostaan kertoi hänelle sen onnettoman illan tapahtumat, jolloin hän oli seurannut Traillin jäljissä teatteriin.

"Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin, Sally," kuiskasi Janet.

"Tiedän sen. Minun ei olisi pitänyt sitä tehdä. Eikä syy ole Traillin. Syy on sen naisen, — hänen sisarensa. Minä tiesin, että hän vihasi minua. Tiesin sen. Hän oli keksinyt minut teatterissa. Ja hän osoitti minut Traillille. Minä arvaan, mitä hän puhui minusta. Ja hän toi sen toisen tytön Jackin tielle. Eikö hän ole kavala? Eikö se ole hirveätä! Ajattele, mitä hän on minulle tehnyt! Kuinka kurjaksi hän on rusentanut minut! Ja hänellä itsellään on aina ollut elämässä kaikkea, mitä hän vain on halunnut saada. Oh, minä en kummastele, että ihmiset epäilevät Jumalan rajatonta laupeutta! Onko hän armahtanut minua? En nähnyt Hänen armahtavan isääni; ja hän kuitenkin teki vain sen, mikä hänen pitikin tehdä."

Tytön kiihkeys kasvoi kasvamistaan. Janet näki sen hänen silmistään ja kuuli sen hänen äänestään. Nyt hän koetti johtaa tytön ajatukset edes hetkeksi syrjään omasta onnettomuudestaan.

"Mitä isäsi teki sitten?" hän kysyi mielenkiinnolla.

Sally katsahti häneen, ja tytön silmien ilme vaihtui rauhallisemmaksi.

"Enkö minä ole kertonut hänestä sinulle?"

"Et milloinkaan."

"Hän vihki alttarikalkkiin liian paljon viiniä eräänä pääsiäissunnuntaina, jakaessaan ehtoollis-sakramenttia, ja sitten, kun hänen täytyi juoda kalkki tyhjäksi, viini kihahti hänelle päähän."

Sally kertoi tämän niin vakavasti, että Janet töin tuskin saattoi pidättyä purskahtamasta nauruun.

"Minkätähden hänen sitten täytyi juoda kalkki tyhjäksi?"

"Sellainen on kirkon määräys. Siunattua viiniä ei saa säilyttää sakramentin jakamisen jälkeen."

"Miksikä? Paheneeko se, kun se on siunattu?"

"Janet! Ei, — mutta, etkö sinä ymmärrä? Roomalaiskatooliset säilyttävät sitä alttarilla, jossa senvuoksl aina palaakin pieni punainen lamppu. Tälle viinille, joka on siunattu Kristuksen vereksi, katooliset aina kumartavat heti ensimmäiseksi, astuessaan sisälle kirkkoon. Mutta käsitäthän, että jos leipä ja viini näin säilytettäisiin Englannin kirkossa, niin sitä pidettäisiin paavilaisuutena."

"Senvuoksi isäsi oli siis pakoitettu juomaan sen?"

"Niin."

"Miksikä hän ei pyytänyt toisia auttamaan itseään?"

"Hän oli koettanut. Hän pyysi suntiota, mutta tämä oli absolutisti."

Janet katseli ulos ikkunasta, salatakseen vastustamatonta iloisuuttaan.

"Sitten hän pyysi erästä miestä, jonka hän näki kirkon ulkopuolella. Mutta tämä oli ateisti. Hän ei ainakaan uskonut."

"Ehkä hän pelkäsi, ettei viini ollut hyvää?" oletti Janet.

"Oh, ei, — hän tarjoutui juomaan sen. Mutta kun hän ei uskonut, niin —."

"Uskonut? Totta kai hän uskoi sen viiniksi?"

"Niin, tietysti, mutta hän ei uskonut ehtoollis-sakramenttiin. Ja senvuoksi isä ei voinut antaa hänen juoda siunattua viiniä; isän täytyi yksin tyhjentää kalkki. Ja sitten he tapasivat hänet sakaristossa, eikä hän pysynyt jaloillaan pystyssä."

"Mitä sitten tapahtui?" kysyi Janet, joka näki, että tyttö virkistyi, kun hänen ajatuksensa johdettiin nykyhetkestä syrjään.

"Ensin ei kuulunut mitään, mutta joitakuita kuukausia myöhemmin tuomiokapituli nimitti isän muualle, pienempään virkaan; vain kappalaiseksi."

"Eikö selitetty mitään syytä siihen?"

"Oh, kyllä, — tavallaan. Sanottiin, että Cailshamin kirkkoherranvirka oli liian vastuunalainen toimi hänelle. Pyydettiin häntä hyväksymään uusi nimitys; vaadittiin sitä sellaisella tavalla, että hänen oli vaikea kieltäytyä. Tietenkään he eivät olisi voineet suorastaan erottaa häntä ilman tutkimusta, mutta isä ei halunnut joutua kuulusteltavaksi. Äiti sitten alituisesti soimasi häntä senvuoksi, että hän näin alistui. Pian senjälkeen minä jätin kotini ja tulin Lontooseen. He elivät muutenkin köyhinä. Veljeni ei enää voinut opiskella Oxfordissa. Kotiopettajatarta ei jaksettu enää pitää. Isä kuoli jonkun ajan kuluttua, ja minä ymmärrän, miksikä hän kuoli. Hän murtui."

"Kuinka äitisi ja sisaresi nyt elävät?" kysyi Janet, joka tahtoi kohdistaa tytön ajatukset elämään, eikä kuolemaan.

"He muuttivat takaisin Cailshamiin, He valmistavat siellä pieniä poikia — varakkaiden ihmisten lapsia — Maidstonen oppikouluun. On hyvä, että ihminen voi ryhtyä sellaiseen puuhaan, köyhtyessään niin pahasti kuin minun äitini on köyhtynyt."

Janet mietti hetkisen äänetönnä.

"Sinähän pidät lapsista, Sally, eikö totta?" kysyi hän sitten, tytön mielestä aivan odottamatta.

Sallyn silmiin välähti lämpimämpi ilme. "Tiedäthän sen," hän vastasi.

"No niin, — etkö sinä haluaisi lähteä Cailshamiin, — auttamaan äitiäsi niiden piskuisten valvomisessa, — edes vähäksi aikaa?"

Tytön katse jähmettyi jälleen, ja hän silmäili harhailevasti ympärilleen.

"Minä en voi jättää näitä huoneita," hän sanoi hervottomasti.

"Minkä tähden?"

"En voi. Tiedän, että nämä vain muistuttavat minulle surkeuttani; mutta täällä minä olen ollut onnellinen. Minä en voisi elää muualla."