IX LUKU

Illallinen oli muutamia päiviä myöhemmin järjestetty erääseen Sohon pikkuravintolaan.

"Älkää kuvitelko!" päättyi Traillin kirje, "että minä olen valinnut sellaisen paikan siksi, kun me emme ole juhlapukuisia. Minä vain haluan, että illallinen tuntuisi kodikkaalta, ja tämä ravintola on kodikkain ja rauhallisin paikka, minkä minä tunnen. Te saatte itse valita teatterin, mihin sen jälkeen menemme. Minulle ne ovat kaikki yhtä mieleisiä, — tunnen niiden kaikkien näytelmät."

Janet tarkasteli Sallya aamiaispöydässä, kun tämä taittoi kirjeen jälleen kokoon ja työnsi sen poveensa. Heidän katseensa kohtasivat ja he hymyilivät toisilleen…

"Tänään minä en tule illalliselle, mrs. Hewson", ilmoitti Sally sen jälkeen.

Emäntä siirsi katseensa lapasestaan Sallyyn, ja hänen pienet silmänsä tähystelivät tyttöä terävästi. Janet oli usein ollut illat poissa kotoa; eikä siinä ollutkaan mitään tavatonta tahi sopimatonta. Taideoppilaat ovat epävakaisia sieluja; olisi naurettavaa vaatiakaan, että he eläisivät säännöllisesti ja arkieläjien tavoin, toisinaan Sallykin oli lähtenyt hänen parissaan johonkin toverilliseen tanssi-iltaan tahi musiikkitilaisuuteen. Mutta vielä tähän mennessä hän ei koskaan ollut jäänyt yksinään pois kotoa iltakaudeksi.

Mrs. Hewsonin silmissä, kun hän tarkasteli Sallya, kuvastui uteliaisuuden sekainen epäluuloisuus, jota hän turhaan koetti peitellä.

"Illastatte kaupungissa, miss Bishop?" kysyi hän.

"Niin."

"Oh — sehän on kauniisti tehty — eikö totta."

"Aivan totta."

Vaikka hänet olikin jo päättänyt aamiaisensa, jäi hän kuitenkin istumaan paikalleen, odottaen jännittyneenä ja huvitettuna, päättyisikö kuulustelu siihen.

"Mr. Arthurilla luonnollisesti on varaa tarjota", jatkoi mrs. Hewson. Sally ei puhunut siihen mitään. "Minä tietysti vain otaksun, että se on mr. Arthur. Ehkäpä minä kokonaan erehdyn." Sally vaikeni edelleenkin. "Menettekö teatteriin hänen kanssaan?" Tämä viimeinen laukaus pakotti Sallyn vastaamaan.

"Ei tässä ole kysymys mr. Arthurista, rouva Hewson, — joten teidän ei siis tarvitse olla huolissanne." Nämä purevat sanat tyttö viskasi emännälleen ymmärrettävän närkästyksen tulistuttamana.

"Höh, minä — muuten — en ole suinkaan huolissani. Valitan, että sain teidät noin loukkaantumaan, — eihän koko asia kuulu minuun. Kyllähän minä sen verran ymmärrän, — hyvinkin, — minä vain ajattelin, — kun te ette ole näinä kahtena vuotena ollut — ette yhtään iltaa — ulkona yksinänne, niin minä ajattelin, — se oli vain ystävällinen kysymys, arvaattehan sen."

Hän nousi pöydästä ja työnsi kämmenellään ruuanjätteet lautaseltaan likasankoon, jatkaen ilmeisesti nenästyneenä:

"Tietenkään se ei ole minun asiani, enkä minä pyri — en ollenkaan! — tutkimaan teidän töitänne enkä teidän polkujanne. Sen minä voin sanoa ja niin minä sanonkin."

"Mutta vaivasihan teitä uteliaisuus?" suostutteli Janet

"Minua? Uteliaisuus? Hyvä on! Luulinpa, että siitä te minua viimeiseksi syyttäisitte. Minulla on yllin kyllin pohtimista omissa huolissani, joutaakseni seulomaan muiden asioita. Vai utelias! Minä!?" Hän nauroi sellaisen oletuksen mahdottomuutta, ja ryhtyi pesemään ruoka-astioita, kolistellen ja meluten tavallista enemmän.

"No, sittenhän ei maksa vaivaa suuttua siitä," sanoi Janet.

Mrs. Hewson viskasi kupin ja teevadin korkean lautaskeon päälle helinällä, joka hyvin ilmaisi hänen mielialansa.

"En minä ole suuttunut!" sanoi hän posket kuumottavina.

"Valitan", jatkoi Janet kuivasti; "luulin teidän suuttuneen. Jos elämässä mikään on alhaista, niin sanoisin sellaiseksi ainakin niiden ihmisten kiukuttelua, jotka eivät saa tyydytetyksi uteliaisuuttaan lähimmäistensä puuhien suhteen. Ettekö tekin ajattele samoin, mrs. Hewson?"

"En tiedä; en ymmärrä niitä asioita. Ne ovat liian apsakrisia minun älylleni."

"Vai niin? Ja minä puhun kuitenkin hyvin yleisestä inhimillisestä heikkoudesta. Mutta hyvä on, — kuulkaas, jos minä epäilisin teidän kiusaavan mieltänne pohtimalla meidän asioitamme, — tiedänhän, luonnollisesti, että te ette niistä välitä, te kun olette järkevä ihminen, — niin minä lähtisin talosta, viipymättä enää hetkeäkään. Ja saman tekisivät muutkin."

Mrs. Hewsonin palavat posket lennähtivät aivan kalpeiksi.

"Mutta tepä sanoitte, että minä olen utelias?"

"Oh, niin; sehän oli vain pilaa! Sally, eikö sinun pitäisi ottaa mukaasi ulko-oven avain sen varalta, että sattuisit viipymään. Voitteko lainata miss Bishopille avaimen, rouva Hewson?"

"Tietysti; aivan varmaan. Menen hakemaan sen."

Kun hän oli lähtenyt, purskahtivat tytöt nauruun. Sally väitti, että Janet oli ihmeteltävä.

"Hän ei enää toistamiseen sotkeudu meidän asioihimme," sanoi tyttö. "Minä en olisi pystynyt hoitelemaan häntä tuolla tavoin."

"Etpä tietenkään."

"Mutta miksikä en? Ei minua olisi pelottanut otella hänen kanssaan, mutta minä yksinkertaisesti en olisi keksinyt niin sopivia sanoja; ja miksikä en?"

"Siksi, että sinua ei ole luotu taistelijaksi, — sinut on luotu sellaiseksi, jonka puolesta otellaan; kuten mr Arthur tavallaan kamppailee, ja kuten se mies, jota sinä illalla menet kohtaamaan, taistelee sinun tähtesi."

Sally katseli ihmettelevänä eteensä. "Luuletko, että osat elämässä todellakin ovat jaetut siten?"

"Olen varma siitä."

"Mutta miksikä? Minkätähden, esimerkiksi, sinut sitten on luotu taistelijaksi?"

"Ethän vaatine minua selittämään Kaikkeuden arvoituksia."

"En ymmärrä, miten tämä olisi niin kovin arvoituksellista."

"Joka tapauksessa niin on laita. En tiedä, mistä nämä oikut johtuvat, — en paremmin minä kuin kukaan muukaan, vaikka monet hankkivat itselleen sievät tulot, väittämällä ymmärtävänsä ja tietävänsä. Multa on ihan selvää, että ihmiset syntyvät eri tarkoituksiin; ja se tieto riittää minulle."

"En huomaa, miksikä se olisi niin selvää," väitti Sally itsepintaisesti.

Janet seisoi loitolla pöydästä, ja nyt hän levitti käsivartensa — ohuet, lihattomat käsivartensa. Tässä liikkeessä oli itsetiedotonta draamallisuutta. Ja kuitenkin Janet kai viimeksi kaikista ihmisistä olisi taipunut näyttelemään.

"No niin, katsele minua," sanoi hän.

Sally katseli vain hänen silmiinsä, ja sanoi värähtelevin huulin: "Sinä puhut turhia. Et voi tietää, milloin minunkin täytyy otella; etkä tiedä, kuka ottelee — jolloinkin — sinun tähtesi."

Janet sipaisi hänen pyöreitä, lämpimiä poskiaan pitkillä ja herkkätuntoisilla sormillaan. "Se ei tapahdu koskaan," sanoi hän, "ei koskaan — koskaan. Minä suoraan tiedän sen; tunnen sen täällä." Hän laski käden rinnalleen. "Ja minä haluankin taistella itse, minä tunnen tarvetta siihen sisimmässäni. Ja minä iloitsen, kun vain saan otella; siinä, minä luulen, onkin hyvitys."

Mrs Hewson toi avaimen ja jätti sen Sallylle, tarkaten tyttöä pitkin katsein, tämän poistuessa keittiöstä.