II LUKU.

Siitä syntyi matka. Perjantaina aamupuolella, kello yhdentoista aikaan, he nousivat Trafalgar Squarella vuokra-autoon. Päivä oli aurinkoinen, — sellainen päivä, joka kylmän ja sumuisen talven jälkeen saa ihmisen tuntemaan elämän jälleen elämisen arvoiseksi. Sally istui Traillin vieressä iloisena ja onnellisena, käsi miehen kouraan kätkettynä, auringon lämpöinen paiste kasvoillaan, ja eloon heräävä, kirkkaasti viheriöivä luonto ympärillään, kun he hyvää vauhtia kiitivät eteenpäin pitkin valkoiselta hohtavaa maantietä.

"Katso! Ah, näetkö?" hän huudahti riemuissaan, osotellen tien varrella tuhansia nähtävyyksiä, jotka kiinnittivät hänen huomiotaan. Ja sitten hän vihdoin kysyi:

"Ehkä sinua kiusaa, kun minä näin reuhdon ja viittailen kaiken matkaa?"

"Kiusaa? Siunatkoon, ei! Huudahtele sinä niin paljon kuin sinua haluttaa. Se muistuttaa mieleeni niitä aikoja, jolloin minä lapsena palasin Harrowin koulusta Aspleyhin lupapäivinä."

Kun Manorin kartano alkoi häämöttää etäisyydessä ja he näkivät seetripuuryhmän takaa rakennuksen korkeat ja tyylikkäät, Elisabetin aikuiset savupiiput sekä punaiset päädyt, joissa kottaraiset pesivät, nousi Traill puoleksi seisoalleen autossa, viskaten päänsä ylpeänä pystyyn ja huudahti, ihastuksen loistellessa hänen silmistään:

"Siinä se on! Tuolla, noiden tummien puiden keskessä! Lempo, — minä en ole katsellut sitä kolmeen vuoteen."

Tyttö ajatteli, että vaikka hän olisi nähnyt tämän kartanon silloin, kun hän vielä asui kotona, pienessä Cailshamin pappilassa, isänsä eläessä, niin hän ei olisi voinut olla huudahtamatta: "Mikä herttainen, rakastettava paikka! Kuka siellä mahtaneeltaan asua?" Ja nyt hän tiesi, että siellä oli asunut mies, joka näin oli tempaissut hänet elämän pimeiltä takakujilta ja istuttanut hänet valoisaan, päivänpaisteiseen huvipuistoon. Se lisäsi hänen mieltymystään, hänen rakkauttaan tähän kauniiseen vanhaan aatelishoviin.

"Sinä pidät lapsuutesi kodista, eikö totta?" hän kysyi Traillilta, joka ilossaan käyttäytyi suorastaan poikamaisesti.

"Kyllä! Luulisinpä pitäväni. Minä tunnen jokaisen kiven, kannon ja polun pitkälti täällä ympäristöllä."

"Käsitän, että sinulla on muistoja täältä. Mutta sitä minä en ymmärrä, kuinka sinä saatoit tästä erota."

"Oh, minä olin narri, houkkio, — tietenkin. Minä halusin käsiini selvää rahaa, enkä minä olisi kuitenkaan voinut myydä kartanoa. Siksi minä vaihdoin sen siskoni osuuteen. Siihen aikaan minusta tuntui sopivalta tehdä siten. Ja tiesinhän minä, että jos haluan, niin minä saan sopimuksemme puretuksi milloin hyvänsä."

"Voitko sinä purkaa sen?"

"Taivas! Totta kai. Lakihan sen määrää."

"Siitä sinä et ole puhunutkaan minulle."

"Enkö. Oh, tietysti minä saan kartanon takaisin, kun vain maksan sisarelleni jälleen viisituhatta puntaa. Sen summan minä silloin sain häneltä."

Sally ei puhunut mitään, mutta hän käsitti, että tässä ilmaantui äkisti uusi vaara uhkaamaan hänen onneaan. Hän oli nyt huomannut, kuinka Traill — kaikista bohemi-tottumuksistaan huolimatta — oli sydämestään kiintynyt tähän vanhaan sukuperintöön, ja hän aavisti, että jos mies jolloinkin palaisi jälleen kotikartanoonsa ja omaksuisi syntyperänsä ja luonnollisen ympäristönsä elämäntavat, niin heidän kahden täytyisi vieraantua toisistaan enemmän tahi vähemmän.

He ajoivat sisään portista, auton vieriessä edelleen seetrien ja loistavien tulpaani-istutusten reunustamaa lehtokujaa, ja nyt vanha, arvokas Manor oli kokonaisuudessaan heidän silmiensä edessä.

"Se on suurenmoinen", huudahti Sally. "Ja kun ajattelen, että kuningatar Elisabet on ollut täällä ja nähnyt sen aivan samanlaisena kuin minäkin sen nyt näen, niin se tuntuu minusta kaksin verroin ihmeellisemmältä." Tämän historiallisen tapahtuman oli Traill kertonut hänelle matkalla, tietäen, että se herättäisi tytön lapsekkaasti innostuvassa sielussa romanttisia ja upeita mielikuvia.

"Kyllä," sanoi Traill hymyillen, — "kyllähän se lisää väriä tähän vanhaan rähjään! Ja sille herrasmiehelle, joka niihin aikoihin hoiti Manoria, se lisäsi ennenkaikkea kustannuksia. Arvaan, että hänen täytyi kuningattaren käynnin jälkeen elää monta kuukautta saiturin tavoin, kiristääkseen talousmenoista jälleen tuhlatut varat."

He pysähtyivät pääkäytävän porrasten eteen, ja Traill auttoi tytön alas ajoneuvoista.

"Luulen, että taloudenhoitaja saa ensi työkseen tarjota meille pienen välipalan. Oletko sinä nälkäinen?" Hän aukaisi hallin oven ja päästi tytön ohitseen sisälle.

"Olen, hirvittävästi. Luulen, että ajomatka sai sen aikaan."

"Hyvä on; me syömme aivan oitis. Odota minua hetkinen, — menet tästä hallin läpi, — tyylikäs, vanha koju, eikö totta? — menet, ja käännyt ensimmäisestä ovesta vasemmalle; siellä on ruokasali. Minä en viivy kauan. Minä vain toimitan tämän kurjasti maalatun autopahan pois silmistä ja puuhaan ohjaajalle aterian keittiössä. Odota minua ruokasalissa."

Hän palasi portaille ja sulki oven jäljissään. Sally katsahti ympärilleen, seisten hetken liikkumattomana asemillaan. Hän tunsi itsensä kumman vieraaksi täällä, — seinien arvokas tammilaudoitus, ylelliset hopeakoristeet, vanhanaikainen, hienostuneen maun päiviltä periytynyt sisustus, — tämä kaikki ikäänkuin kuiskaili hänelle joka taholta: sinä et kuulu meidän maailmaamme. Tyttö ymmärsi hyvin, että Traillin täytyi rakastaa tätä arvokasta loisteliaisuutta, Traillin, joka oli syntynyt ja kasvanut sen keskessä ja sitä varten; mutta Sally itse — hän tunsi tässä ympäristössä outoa painostusta, joka voitti yksinpä hänen ihailunsa ja hartaan ihastuksensakin. Jos Traill peruuttaa sisarelleen tekemänsä myönnytyksen, ajatteli tyttö, — peruuttaa sen nyt, kun hänen maineensa ja arvonsa virkamaailmassa kohoaa päivä päivältä —, niin voiko mies tuoda hänet mukanaan tähän kotiin? Sally tunsi, ettei hän ole tänne sovelias; ja tämä tunne sai lämpimän veren jäähtymään hänen suonissaan.

Hitaasti ja arastellen hän kulki edelleen, joka askeleella toivoen, että Traill jo palaisi ja ikäänkuin oikeuttaisi hänet tunkeutumaan tähän outoon maailmaan, johon hän ei pitänyt itseään kelvollisena. Ruokasalin oven edessä hän pysähtyi epäröiden ja katseli pelokasta odotusta kuvastuvin silmin, eikö Traillia jo näkyisi. Mutta vihdoin hän koetti rohkaista mieltään karistamalla sielustaan tämän oudon ympäristön synnyttämän arkuuden, hän tarttui lujin sormin oven kahvaan, aukaisi raskaan tammioven ja kävi sisälle.

Hän kohtasi mrs Durlacherin hämmästyneen katseen, — se tähtäili häntä hienojen, ylhäisesti kohotettujen kulmakarvojen alta. Mrs Durlacher nousi hitaasti seisaalleen mukavasta nojatuolista, jossa hän oli istunut, ja kysyi tunnustellen:

"Tehän olette miss — miss —?"

"Bishop," vastasi Sally kuivin huulin.

"Niin, minä muistan, Bishop, — miss Bishop." Sally kumarsi puoleksi tiedottomasti.

"Mutta mikä tuottaa —?" Traillin sisar keskeytti, ymmärtäen, että jatko liian ilmeisesti osoittaisi hänen teeskentelevän tietämättömyyttä. Kuitenkin, hän olisi tahtonut kysyä tytöltä monia seikkoja; hän ei esimerkiksi, tiennyt, olivatko he kenties salaisesti vihityt. Hän ymmärsi, että näiden kahden täytyi olla nyt läheisempiä ystäviä kuin kolme vuotta sitten, jolloin oli tavannut saman tytön Jackin asunnossa. Silloin Traill oli sanonut tytön syntyneen ylhäisön naiseksi, ja nyt hän toi hänet mukanaan Aspley Manoriin! Olivatko he naimisissa? Ajatus koski häneen kipeästi.

"Tulitteko te tänne minun veljeni mukana?" kysyi hän, edelleen ajatustensa hämmentämänä.

"Tulin," vastasi Sally. "Luonnollisesti minä tulin mr Traillin seurassa."

"Mutta hän ei kertonut mitään vieraista. Hän kirjoitti. Minä — minä luulin hänen tulevan yksinään."

Siihen ei sopinut vastata mitään. Sally tunsi, että hän oli käyttäytynyt naurettavasti, jos olisi pyytänyt anteeksi saapumistaan. Hän vaikeni.

"No niin", sanoi mrs Durlacher hymyillen, "pelkään, ettei meillä ole tässä silmänräpäyksessä paljon tarjottavaa teille. Jack oli tyhmä, kun ei ilmoittanut teidän tulostanne. Ettekö halua vähentää hiukan vaatteitanne, pyydän?"

Hän järjesti vieraansa olon mahdollisimman mukavaksi, sillä vierasvaraisuus on hyvinkasvatetun englantilaisen vallasnaisen päähyveitä. Siihen pakottavat häntä tottumus ja tapojen kahleet silloinkin, kun luonne tahi mieliala tällaista hyvettä kernaimmin vieroksuisivat. Hän johti Sallyn istumaan tulennoksen ääreen ja alkoi sitten tavan vaatiman keskustelun.

"Tulitteko tänne suoraan kaupungista," kysyi hän.

"Tulimme, mrs Durlacher."

"Kaunis ajomatka, eikö totta?"

"Oh, kyllä; ihastuttava."

"Kuulkaahan, kauanko siitä on aikaa, kun me viimeksi kohtasimme?"

"Kolme vuotta, luullakseni; ehkä hiukan enemmän."

"Niin, tietenkin; tietenkin siitä on jo kulunut vuosia. Mikä ihana muisti teillä onkaan! Haluatteko ennen ateriaa vielä katsella taloa? Tämä on vanha, muistorikas rakennus, uskotteko? Mutta ehkäpä te mieluummin aterioitte ensin, niinkö?"

Sally nousi innostuneesti seisaalleen.

"Oh, en suinkaan. Minä katselisin mielelläni kaiken viipymättä. Jo halli oli minun mielestäni ihmeellinen."

Mrs Durlacher nousi myöskin, tarkastellen arvostelevasti Sallyn pukua, joka — ollen kokonaan toisenmoinen kuin hänen pukunsa kolme vuotta sitten — oli aistikkuudellaan aluksi hämmästyttänyt häntä.

"Niin, halli on hyvin vanhanaikainen. Me pistäydymme ensin kirjastoon."

Tällöin, kun Sallyn jo oli täytynyt kituen laahustaa ohi monen polttavan tulenliekin, saapui hänen turvansa ja auttajansa. Traill aukaisi pikaisesti oven ja riensi heidän luokseen. Hänen ilmeistään, askeleistaan, hänen koko olennostaan näki, että hän oli jostakin kiihtynyt.

"Sanoivat sinun olevan täällä, Dolly," alkoi hän, puristaessaan sisarensa kättä, ja hänen äänessään kuvastui muutakin kuin pelkkää tapaamisen riemua.

"Niin, totta kai he niin sanoivat", vastasi sisar nauraen. "Kaiketi sinä, muuten, huomasit vaunutkin pihalla? Näit, että minä olin tänään saapunut niillä. Siitä minä nyt muistan," jatkoi hän, — "Garrett tarvitsee puhtaan kauluksen. Näitkös sinä hänet?"

"Garretin? Ajajan? Kyllä."

"No niin, oletko sinä koskaan ennen nähnyt niin tahraista kaulusta —"

"Minä annan palttua ihmisten kauluksille."

"Et tekisi niin, jos sinä joutuisit istumaan vaunuissa toista tuntia, sellainen kaulus aina silmiesi edessä. Siten minulle kävi tänä aamuna."

"No hyvä; mutta ethän sinä voi vaatia palvelijoilta puhtautta, — tahi voitko? Kunhan he vain salaavat likaisuutensa, niin sinä saat olla tyytyväinen."

Mrs Durlacher purskahti heleään nauruun. Veljen pureva ylenkatseisuus huvitti häntä aina.

"Minnekkä te olette lähdössä?" kysyi Traill Sallyltä, kääntyen häneen päin.

Mrs Durlacher ehätti vastaamaan:

"Aioin näytellä miss Bishopille taloa nyt ennen ateriaa. Sinä luultavasti näytät hänelle myöhemmin tilukset."

"Hän on liian väsynyt, lähteäkseen nyt heti kiertelemään portaita ylös ja alas," sanoi Traill arvelematta. "Huomaahan, että me ajoimme Trafalgar Squarelta tänne saakka tärskyttävässä vuokra-autossa. Ei, tytön täytyy syödä ensin. On parasta, kun menet riisumaan hattusi, Sally. Missä Taylor on? Hän voi ohjata tytön joko Elisabetin kamariin tahi sinun omaan huoneeseesi, Dolly, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan."

Mrs Durlacherin ylähuuli koukistui, mutta Traill ei huomannut sitä. Hän puhui jälleen Sallylle. "Ehkä sinä kernaasti jättäisit hattusi samaan paikkaan, johon Hänen Majesteettinsa kerrotaan nojanneen väsynyttä päätään?" hän kysyi.

Sally hymyili. Mrs Durlacher hymyili myöskin, mutta kun Traill aikoi soittaa kelloa, kutsuakseen palvelijan, sanoi hän vasten tahtoaankin:

"Pyydän, salli toki minun osottaa vieraalle tämä kunnia omassa talossani."

Hän älysi heti harha-askeleensa, mutta ei voinut enää korjata sitä. Hänen oli työläs hillitä mielikarvauttaan, nähdessään joutuvansa tappiolle aikeissaan. Vain suurpiirteiset naisluonteet jaksavat taistella kylmäverisesti silloinkin, kun voitto silminnähden liukuu käsistä.

Traill soitti kelloa kiivaasti. Tämä pieni purkaus auttoi häntä jälleen hallitsemaan mieltään; sitten hän kääntyi sisareensa.

"Emme nyt huoli kiistellä siitä, kenenkä talo tämä on," hän sanoi kylmästi. "Miss Bishop on väsynyt; siinä meidän ensimmäinen huolemme."

Taylor, vanha palvelija, tuli sisälle. Traill jatkoi:

"Taylor, opasta miss Bishop yläkertaan, kuningatar-huoneeseen." Hän hymyili Sallylle, tämän poistuessa. Kun ovi sulkeutui, hän kääntyi jälleen sisareensa.

Mrs Durlacher oli raivoissaan. Hän oli joutunut häpeällisesti tappiolle, ja nyt hänessä kiehui hävinneen, matalasieluisen naisen palava kiukku.

"Kuinka sinä uskallat tuoda — naikkosiasi tänne ja häväistä ja loukata heidän vuokseen minua omassa kodissani!" hän sähähti. Traill kääntyi häneen syrjin, nojautui uuninreunukseen ja nauroi. Häijymmin hän ei olisi voinut maksaa sisarensa ilkeydenpuuskaa. Hänen naurunsa kaikui raivostuneen vallasnaisen aivoissa kuin onnettomuutta ennustava pasuunan toitotus. Mrs Durlacher jo katui, että oli uudelleen alottanut kamppailun.

"Sinun ei tarvitse huolehtia miss Bishopin suhteesta minuun," puhui Traill tyynesti. "Sinä et kuitenkaan pysty luokittelemaan häntä oikein; sinä erehdyt jälleen, kuten kerran ennen, arvaillessasi häntä muotitytöksi. Sinä et edes pysty itse käsittämään mitä sinä puhut, tahi mitä sinä tarkoitat, — ja siinä onkin sinun ainoa puolustuksesi. Sinä olet nainen. Mutta suonet anteeksi, jos minä eräässä suhteessa oikaisen sinua. Sanoit, että tämä on sinun talosi, mutta erehdyt siinä; Aspley Manor on minun."

"Eiköhän sinun ole maksettava minulle viisituhatta puntaa, ennenkuin olet oikeutettu puhumaan noin?" kysyi sisar. Hän oli nyt voittanut kiivautensa, ja hän päätti liikehtiä varovasti, välttääkseen uusia tappioita.

"Luuletko sitten, että maksaminen olisi minulle kovin työlästä?" kysyi Traill vuorostaan.

"No niin, onko sinulla rahat käsillä?"

"Oh, ei," hymähti Traill. "Minulla ei koskaan ole mukanani enempää kuin neljä tahi viisi puntaa kerrallaan. Mutta älä nyt hulluttele, Dolly. Ethän tahtone ärsyttää minua tekoon, jonka tiedät tuottavan sinulle huolta koko loppuiäksesi? Ymmärräthän, että minä voin hankkia rahat vaikka huomiseksi, jos haluan. Sinä olet jo ärsyttänyt minua aivan riittävästi."

"Millä sitten?"

"Aluksikin sillä, että saavuit tänään Aspleyhin."

"Miksikä se ärsyttää sinua?"

"Siksi, että minä arvaan hyvin sinun syysi. Sinä tiesit, että miss Bishop olisi minun mukanani, — seuranaisesi ystävällisesti kertoi sinun ymmärtäneen asian siten." Hän kääntyi ja tarkasteli sisartaan lujin silmäyksin. "Sinä olet, Dolly, notkea kuin tina, mutta sinä et tiedä, kuinka minun kanssani on leikiteltävä."

"Vai niin, mrs Butterick on kertonut sinulle sellaisia?"

"Kyllä. Hän puhui kuin ilmestyskirja. Kas niin, minähän olin nimenomaan kysynyt, onko Aspley Manor tänään tyhjillään; mitä lempoa sinä sitten tulit etsimään täältä?"

"Myönnähän, Jack, että sinä voisit puhua hiukan kohteliaammin," ehdotti mrs Durlacher.

"Se ei tee asiaa mutkattomammaksi sinulle eikä minulle. Mutta suostun kernaammin siihen kuin sallin sinun alinomaa keskeytellä ja poiketa asiasta. Miksikä sinä siis tulit tänne?"

Naisen aivot voivat työskennellä hämmästyttävän nopeasti, milloin hän vain tajuaa mihin suuntaan hänen on ohjattava ajatuksiaan. Mrs Durlacher puristi huulensa yhteen, ikäänkuin pidättääkseen vastausta itsepäisesti niiden takana, ja hänen silmänsä saivat kokonaan uuden ilmeen.

"Minkätähden?" kysyi Traill jälleen.

Sisar kohautti hartioitaan ja huoahti, näköjään pudistaakseen yltään pettymyksen tunnon. Sitten hän sanoi, kääntyen katselemaan ulos ikkunasta:

"Halusin tavata sinut, — siinä kaikki."

"Mutta sinähän tiesit, etten minä saapuisi yksinäni?"

"Arvasin sen, — aavistin sen sinun kirjeestäsi, — siitä, kun sinä sanoit toivovasi, ettei täällä olisi silloin ketään. Mutta — minä ajattelin, ettei minun tuloni haittaa mitään, — eikä täällä muuten olisi kukaan järjestänytkään mitään sinun varallesi, — ja sitten, — minähän sanoin — halusin tavata sinut."

"Niin, mutta minkätähden?" Hän tarttui sisarensa käsivarteen, pidellen hänen kyynärpäitään kämmenensä kuvussa.

Mrs Durlacher huokasi jälleen, sitten hän kääntyi, irroittautuen melkein ärtyisästi, istui tulennoksen luo ja alkoi tuijotella hiillokseen.

"Emme voi nyt ryhtyä puhumaan siitä," sanoi hän hiljaisesti. "Miss Bishop on tuokion kuluttua jälleen täällä."

"Etkö sinä ole onnellinen? Vaivaako sinua mikään?"

Sisar ummisti silmänsä, ikäänkuin myöntääkseen siten, olevan.

"Sinä et ole onnellinen?"

"En."

"Harold?"

"Niin."

Traill katseli sisartaan ja luuli ymmärtävänsä, että ylpeys esti häntä puhumasta suruistaan. Ja näin juuri mrs Durlacher oli halunnutkin hänen ajattelevan.

"Mitä miehesi on tehnyt?"

"Eivät hänen tekonsa ole syynä, — en usko hänen tehneen mitään."

"No, mikä sitten on vikana?" Hän laski kätensä sisaren olkapäälle. "Dolly raukka", hän jatkoi lempeästi. "Mutta sanohan, miksikä sinä ärsytit minua, sanomalla, ettei minun sovi tuoda tänne — naikkosiani?"

Sisar katsahti häneen avoimesti ja ujostelematta. "Olin mustasukkainen," hän tunnusti.

Traill naurahti hilpeästi. Sisaren sanat hipaisivat hänen itserakkauttaan, kuten Dolly oli suunnitellutkin. Mies kumartui ja suuteli sisartaan poskelle, ja kun Sally tuli ovesta sisään, hän näki tämän suudelman. Tyttö ei tiennyt, mikä sen oli aiheuttanut, mutta hän aavisti herkistyneessä mielentilassaan, että hänelle se ennusti vaaraa, jota hän nyt oli oppinut pelkäämään.

"Minun sisareni ei ole tyytyväinen mieheensä," kertoi Traill Sallylle, kun he jälleen ajoivat Lontoota kohden.

"Siitäkö hän puheli sinulle, minun ollessani yläkerrassa?" kysyi tyttö.

"Niin."

"Ja sentähden sinä siis suutelit häntä?"

"Niin. Näitkö sinä?"

"Kyllä, tullessani jälleen sisälle ruokasaliin."

"No niin; asia on siten. Minä olenkin aina pitänyt Harold Durlacheria houkkiona," lisäsi Traill miettivästi. "Sanoin sen sisarelleni useasti, ennenkuin he menivät naimisiin. Herran nimessä, mitä hyvää voi odottaakaan kaartinupseerilta? Hän elää, — ottaakseen elämältä minkä saa, antamatta mitään. Epäilen, tokko hänen ruhonsa edes hedelmöittää maata lahotessaan mullaksi hänen kuoltuaan. Hän luullakseni myisi ruumiinsa, jos arvaisi sen näin kelvolliseksi."

Sally sulki silmänsä Traillin puhuessa, ja aukaisi ne sitten äkisti, tarkastellakseen hänen kasvojaan. Nämä karkeat puheenparret, joihin Traill oli mieltynyt, eivät sallineet tytön pitkäksikään aikaa unohtaa, kuinka kovettunut tämän miehen sielu pohjaltaan oli.

"Aiotko sinä puuttua asiaan jollakin tavoin?" kysyi hän Traillilta.

"Minä? Oh, kaiketi minun täytyy pyrkiä välittäjäksi tavalla tahi toisella. Dolly on minun sisareni, ja minusta hän tuntuu nyt suorastaan onnettomalta."

Tämän, osaksi todellisen ja osaksi uskotellun syyn nojalla mrs Durjacher sai veljensä alottamaan vieraskäyntinsä Sloane kadulla. Traill oli käynyt siellä jo useasti, kertaakaan kohtaamatta Durlacheria itseään. Mies oli aina poissa kotoa. Mutta sen sijaan hän tapasi mrs Durlacherin vierashuoneessa monia odottamattoman mielenkiintoisia henkilöitä, joita oli sinne kutsuttu vartavasten juuri hänen tähtensä. Ne olivat, itse tietämättään, tärkeitä näyttelijöitä tässä pikku näytelmässä, jonka huolehtiva sisar oli veljensä varalle järjestänyt. Ja kaiken aikaa Traill kuvitteli, että hänen vieraskäyntinsä vain tarjosivat lohdutusta ja tukea onnettomalle sisarraukalle.

Kun Traill, kolmannen kerran uudistettuaan tämän vierailunsa, parhaillaan istui teepöydässä, kahden kesken sisarensa seurassa, aukeni ovi ja palvelija ilmoitti vieraan saapuneen, — miss Standish-Roen.

Traill nousi ja tavotteli hansikkaitaan. Mrs Durlacher riensi ovelle vierasta vastaan ja huudahti ihastuneesti:

"Rakas lapsi, kuinka ilahutit minua tulollasi!" Hän suuteli tyttöä poskille lämpimästi. "Tulehan, minä esittelen sinulle veljeni."

Traill oli jo vieraan nimen kuullessaan muistanut nähneensä hänet ravintolassa, ollessaan kerran sisarensa seurassa illallisella. Nyt hän kääntyi ja tunsi heti tytön samaksi neidoksi, jonka hän silloin oli huomannut naapuripöydässä, johtokuntiin kuuluvan isänsä seurassa. Hän kumarsi, tarkastellen yhä tytön kasvoja.

"Sinä et tietenkään lähde vielä, Jack," sanoi mrs Durlacher, katsellen pyytävästi veljeään. Traill epäröi. Miss Standish-Roe istuutui ja suuntasi silmänsä kysyvinä Trailliin, ikäänkuin vastaus koskisi juuri häntä.

"No niin, ehkäpä minä juon toisen kupillisen teidän seurassanne," sanoi Traill. Hänen sisarensa kasvot loistivat, ja muutamassa silmänräpäyksessä hän oli pienin onnistunein kääntein yllyttänyt Traillin puhumaan mieliaiheestaan, sovinnaisuudesta.

"Tuhannesti mieluummin", huudahti Traill, minä kuuntelen miestä, joka tietää syyllisyytensä ja tunnustaa sen, kuin viattomuuttaan ruikuttavaa naista, jonka hyveellisyyttä vain sovinnaisuus on estänyt kokonaan tipahtamasta hänen sormiensa nenistä.

"Siksipä te tuhosittekin sen naisen tässä muutamana päivänä, mr Traill," sanoi miss Standish-Roe ihaillen.

"Tuhosin? Kenet?

"Naisen, joka oli suudellut — vastaajaa."

"Ah, mutta ettehän te ollut oikeussalissa, tahi olitteko?"

"En; minä luin asiasta sanomalehdistä; teidän sisarenne aluksi kertoi minulle siitä."

Mrs Durlacher katseli arastellen veljeään silmiin, peljäten hänen aavistelevan hänen tarkoituksiaan. Mutta Traillin mielen täytti nyt kokonaan helposti ymmärrettävä turhamaisuus; hän ei joutanut penkomaan näiden sanojen merkitystä pohjiaan myöten.

"No niin, siinä on juuri sellainen tapaus, johon minä äsken tähtäilin," hän sanoi. "Siinä näemme sovinnaisuuden hyveen paljastettuna. Luulen, ettei nainen ollut syyllinen kaikkein pahimpaan; sovinnaisuus epäilemättä oli estänyt hänet siitä. Mutta hän oli ansainnut tuomionsa."

"Mutta tehän kuitenkin vahvistitte hänen syyllisyytensä?" sanoi miss Standish-Roe hämmästellen. "Vaikka uskoitte hänen puhuneen totta?"

"Niin tietenkin," vastasi Traill. "Sellaiset naiset on karkoitettava yhteiskunnasta, joka on liian täynnään heidän laisiaan."

Mrs Durlacher kiiruhti vaihtamaan keskustelun aihetta.

"Huomisillaksi minä tilaan aition jostakin teatterista, kuule Jack," hän sanoi. "Haroldin täytyy lähteä muuanne, — kaiketi sinä tulet aterioimaan meidän kanssamme ja seuraat sitten meitä teatteriin?"

"Keitä ovat nämä 'me'?"

"Miss Standish-Roe sekä minä. Ellet sinä suostu, niin me jäämme aivan yksin."

Sallyn kuva häilähti Traillin mielessä. Hänen täytyisi siis jättää tyttö aterioimaan yksinään johonkin ravintolaan. Mutta entäpä niinkin? Eihän hän ollut mitenkään sidottu. Hän vastasi:

"Kyllä; minä tulen. Mihinkä aikaan sinulla on päivällinen?"

Voitonriemu kohahteli mrs Durlacherin sydämessä.

"Sinun olisi paras tulla puoli kahdeksalta," hän ehdotti.

Traill myönsi jälleen. Hän ei hetkeäkään tuntenut itseään halukkaaksi tähän seurailoon, mutta hän ei myöskään tahtonut myöntää itselleen, että Sally kahlehtisi häntä. Hän halusi tuntea itsensä vapaaksi; siinä hänen syynsä.

Kun Traill oli lähtenyt, mrs Durlacher kääntyi ystävättäreensä.

"Tulethan sinä, — voithan sinä tulla?"

"Miss Standish-Roe nyökäytti päätään."