XI LUKU.

He kulkivat äänettöminä halki Sohon kapeiden katujen, ohjaten suuntansa Saftesbury Avenuen lehtokujaan. Poiketessaan sen toiselle puolen Traill otti kevyesti tytön käsivarren kainaloonsa, suojaten häntä kadun tungoksessa. Sally hiljaisesti värähti, tuntiessaan hänen kosketuksensa. Milloinkaan ennen tyttö ei ollut kokenut näin kauttaaltaan valoisaa, onnellista mielentilaa. Mikään ei kaivannut selityksiä. Hän ei millään tavoin pyrkinyt määrittelemään tahi edes käsittämään tuntemuksiaan. Oli samanlaista kuin keväällä, auringon ensi kertaa lämmittäessä maailmaa talven jäljiltä: me annamme sen hyväillä itseämme, uppoamme sen elähyttävään valoon, emmekä kysele mitään.

Mutta Traillin oli työläs päästä sisäiseen tasapainotilaan. Tyttö oli sanonut häntä ritarilliseksi; mutta aikoiko hän nyt menetellä gentlemanin tavoin? Sally oli pudottanut vaakakuppiin rajattoman luottamuksensa ja uskonsa; minkä painon voisi nyt hän laskea toiseen, saadakseen vaa'an kohoamaan tasapainoon? Traill etsi ja etsi ajatuksistaan ja sydämestään, mutta hän ei löytänyt mitään, mikä olisi vastannut tytön uskon suunnatonta painoa, — ei niin mitään!

Miehen ja naisen välisessä ikuisessa kamppailussa ei mikään tee miestä niin aseettomaksi kuin vilpitön, luottava vetoaminen hänen kunniallisuuteensa ja ritarillisuuteensa. Siihen saakka kuin Sally oli sanonut yksinkertaiset, viattomat sanansa: "Tiedän, että te olette gentleman," oli Traill käsittänyt suhteensa häneen samanlaiseksi kuin muihin naisiin, joiden kanssa hän oli ollut läheisissä ja tutunomaisissa suhteissa, ajattelematta sen enempää niiden päättymistä. Mutta tytön luottamus herätti hänen paremman minuutensa eloon, ja nyt hän tunsi olonsa rauhattomaksi, — hän tunsi olevansa tämän pienen konekirjurin armoilla.

Tällaisen mielentilan valtaamana, aseettomana, avuttomana, kaikkia mahdollisuuksia punnitsevana Traill saapui tytön seurassa asuntonsa portaille. Silloin hän teki päätöksensä. Tämän kerran hän päästäisi Sallyn asuntoonsa, — tämän kerran, mutta sitten ei enää milloinkaan. Hän tunsi omat vaistonsa, eikä hän tohtinut luottaa niihin. Mutta jos kerta tyttö uskoi hänet kunnialliseksi mieheksi, niin hänen täytyi osoittaa tälle, ettei hän ollut erehtynyt. Tämä on inhimillistä. Me käyttäydymme ihmisiä kohtaan sen käsitystavan mukaisesti, minkä he ovat omaksuneet meistä. Senvuoksi sinun on viisainta ajatella lähimmäisestäsi hyvää. Mutta jos sanot toiselle vasten hänen kasvojaan, että hän on koira, niin sinä saat hänestä koiran kimppuusi.

"Nämä portaat ovat onnettoman pimeät," sanoi Traill. "Minä raapasen tulen tikkuun."

Sally odotti, sydämensä läpättäessä, ja kuuli rikkitikunpään raapaisevan portaiden kädenpuuhun. Valo leimahti, ja Traill kohotti palavan tikun päänsä ylle, lähtien edeltä astumaan portaita ylös, muodottomien varjojen häälyessä äänettömien aaveiden tavoin hänen ympärillään. Tyttö seurasi heti hänen jäljissään.

"Minä olen ennen asunut yläkerroksessa," puheli Traill, "mutta toissapäivänä minä muutin alas ensimmäiseen kerrokseen. Huoneissa ei ole sanottavasti eroa, mutta minusta alkoi tuntua ikävältä kavuta neljä porraskertaa ylöspäin tällaisessa valaistuksessa." Hän muisteli naista, joka viimeksi oli kulkenut näitä portaita hänen seurassaan ja vertaili hänen elämäänsä, sen onttoa, hirmuista tyhjyyttä tämän nuoren tytön luottavaan elämänuskoon. Tämä rinnastelu sai hänet värisemään.

"Nyt," sanoi hän, laskien kätensä oven kahvalle ja kääntyen väkinäisesti hymyillen tyttöön päin, — "nyt olemme perillä. Pyydän teitä muistamaan, että me nyt käymme tavalliseen poikamiehen asuntoon, — ei siellä ole mitään pehmeitä sohvapieluksia, ei komeita kuvastimia, eikä mitään. Jos te hennoisitte seistä tässä vielä hetken, niin minä sytyttäisin sisällä kynttilät. On parempi, kun näette kaiken täydessä valossa yhdellä kertaa, tarvitsematta odotella, kunnes huone vähitellen kasvaa eteenne sitä mukaa kuin minä tulitikkuineni ehdin kierrellä sen nurkissa valoja sytyttämässä. Tahi onko tämä teistä kiusallista?"

"Minusta? Ei toki, ei vähääkään!" Sally nauroi ja kääntyi selin oveen, katsellen alas hämärään porraskäytävään, josta he äsken olivat nousseet. Hänen sydämensä läpätti yhä, sykkien täynnään jännitystä ja aavistelevaa odotusta. Hän tiesi voivansa luottaa ritarillisen miehen kunniaan, mutta samalla häntä värähdytti ajatus, että hän leikki nyt tulella. Kuitenkin, — kuinka vaaraton se tuli olikaan! Se ei ollut mikään torille pystytetty rovio, jossa sielu, kunnia, neitseen elämä kärventäisivät siipensä. Ei! Se oli vain lämmittävä valkea, joka tyynnyttää ja tuudittaa sydämet rakkauden ylimaailmalliseen onneen. Tarvitsiko hänen peljätä näin suloisen tulen loistetta? Ei; hänen sydämessään ei ollut pelon värähdystäkään; mutta hänen suonensa sykkivät rajusti; hän tunsi niiden lyönnit koko ruumiissaan.

"No niin, — nyt toivon teidän tulevan sisälle!" kutsui Traill, avaten oven selälleen ja päästäen Sallyn ohitseen sisään.

Tyttö kulki muutaman askeleen eteenpäin, ja pysähtyi sitten, katsahtaen ympärilleen. Huoneessa ei näkynyt merkkiäkään ylellisyyden tavottelusta; mutta se näytti Sallysta häikäisevän loistokkaalta kynttiläin kirkkaassa valossa, joka sadoin välkähdyksin heijasteli raskaiden, messinkisten jalustain kirkkailla pinnoilla. Sisustan karu, melkein ankara tyylikkyys loi huoneeseen erikoisuuden leiman, jonka veroista Sally ei ollut ennen osannut kuvitellakaan.

Traill johdatti tyttöä ympäri huonetta äänettömänä, pidättyneesti hymyillen. Seinillä oli väritettyjä sekä värittömiä kuvia, jotka näyttivät kaikki esittävän nyrkkitaistelijoita, — tuntui siltä kuin nyrkkitaistelu olisi ollut Traillin ainoa elämänharrastus. Ei, tuossa — kirjakaapin vieressä — oli pieni miniatyyrimaalaus, joka kuvasi tyttöä; nuorta tyttöä, jonka kauniit suortuvat liehuivat vapaasti hartioilla. Sally tunsi sydämensä jyskytyksen vaimenevan hiljaiseksi kuiskeeksi, kun hän näki tämän kuvan; hänen verensä jäähtyi, ja kylmä, usvainen henkäys tuntui lehahtavan hetkeksi hänen kasvoilleen.

"Kas niin," sanoi Traill hymähtäen, "pidätte asuntoani varmaan kolkkona ja epämukavana?"

Sally kääntyi häneen päin, koettaen tukahuttaa äkillisen, jäytävän pelkonsa ja epäluulonsa.

"Se on mielestäni viehättävä," sanoi hän koruttomasti. "En ole koskaan ennen nähnyt mitään tämän veroista."

"Te ette kaipaa pieluksia ja muita pehmeyksiä, tunteaksenne huoneen kodikkaaksi?"

"En; oh, en! Ne vain turmelisivat tämän kokonaisvaikutuksen. Ihminen tarvitsee viihtyäkseen 'ympäristön', eikä pieluksia. Täällä on kodikasta."

Traill katsahti tyttöön melkeinpä kunnioittaen. Sitten hänen mieleensä valahti äkisti ihmeellinen hellyyden tunne. Hän kääntyi ympäri kantapäillään ja meni tulipesän luo.

"Istukaa tänne," sanoi hän, "ja lämmitelkää sen aikaa kuin minä valmistelen kahvikeiton alkupuuhia. Ulkona on onnettoman kylmä, eikö niin? En ihmetteleisi, vaikka maa alkaisi jäätyä."

Sally noudatti tottelevana hänen kehoitustaan ja istui tuolille, jonka Traill oli siirtänyt uunin eteen hänen varalleen. Mies kiiruhti pois, aukoen astiakaappeja ja laatikoita, ja ottaen esille kuppeja, teevateja, kerma-astian ja kahvikannun, kunnes tarvittavat esineet olivat kaikki pöydällä. Ja Sallyn katseet ryöstäytyivät kaiken aikaa, milloin hän vain ei peljännyt itseään tarkkailtavan, pieneen, seinällä riippuvaan miniatyyrimaalaukseen. Nyt hän oli lähempänä sitä ja hän saattoi selvemmin erottaa tytön kasvot. No tuntuivat hiukan muistuttavan hänen omia piirteitään. Hän näki kuvassa samat pyöreät posket, samanlaisen lapsekkaan pienen suun, nenän ja leuan, samanlaiset suuret siniset silmät. Tämän yhtäläisyydenkö vuoksi Traill olikin kiintynyt häneen, — sen vuoksi, että Sally muistutti tyttöä, jonka kuva oli hänen viileän ja ankaran ympäristönsä ainoana hempeämpänä läikkänä?

Varmaankin hän nyt osasi oikeaan, ajatteli Sally edelleen. Raitiovaunussa Traill oli sanonut hänelle tuntevansa olonsa yksinäiseksi. Tämä tyttö kenties oli kaukana, ehkäpä toisessa maassa, ja kun Traill sitten oli nähnyt hänet, Sallyn, ja huomannut ketä hän muistutti, oli mies pyrkinyt hälventämään yksinäisyytensä tuntoa hänen läheisyydessään.

Sally ei voinut moittia häntä sen vuoksi. Eihän Traill sillä tarkoittanut pahaa hänelle. Mutta tytön mielestä tämä oli kovaa; katkeruus kiertyi hänen sydämeensä. Ei ollut olemassa sitä tulta, jolla hän oli kuvitellut leikkivänsä!

"Nyt alamme," sanoi Traill, jolla kahvivehkeet nyt olivat kunnossa… Kahvinkeitto on maailman yksinkertaisinta puuhaa, ja siksi juuri kaikki pitävät sitä niin lemmon tukalana. Ensinnäkin me panemme kattilan tulelle. Hän tasotteli hiiliä, saadakseen kattilan varmemmin pysymään pystyssä.

"Olen mahdottomasti iloissani siitä, että huoneeni miellyttää teitä," jatkoi hän sitten, ollessaan kumartuneena pesän suulla. "Olisin pahastunut, ellette olisi pitänyt tästä."

"Minkä tähden?"

"Niin, enpä tiedä. Ellette olisi pitänyt asunnostani, ette olisi pitänyt minustakaan. Tiedättehän jutun ystävästä ja hänen koirastaan."

Sally koetti hymyillä. "Oh, pidän tästä tavattomasti. Tämä on mahdottoman erikoinen. Luulen, että te ette keksisi mistään pianoa mikä soveltuisi tähän sisustukseen?"

Traillin mieli synkistyi hetkeksi. Piano! Hän kauhistui jo nimeäkin.

"En; en mistään," vastasi hän.

"Ehkäpä te ette pidäkkään musiikista?"

"En, en vähääkään. Tekö pidätte?"

"Ah, kyllä. Rakastan sitä."

Sävy, jolla hän sanoi nämä sanat, lauhdutti Traillin kovaa ilmettä.

"No niin, asia on niinkuin olla pitääkin. Nainen ei tule aikoihin ilman uskontoa eikä ilman musiikkia," huomautti hän. "Oletteko hyvin uskonnollinen?"

"En tiedä tarkoin, mitä nyt ajattelette. Pelkään, että käyn tuskin milloinkaan kirkossa, ja siinä mielessä, luullakseni, en siis ole uskonnollinen. Mutta minä rukoilen aina joka ilta ja aamu."

Traill hymyili hänelle ystävällisesti. "Se on oikein," hän sanoi; "kirkot eivät merkitse mitään. Minä en itse kyllä rukoilekaan, mutta arvelen, että se on sellainen uskonnollinen tapa, joka parhaiten kestää terveen järjen tarkastelut. Kiehuuko tuo kattila, vai kuinka? Näyttää melkein siltä. Oh, luonnollisesti minun olisi pitänyt arvatakin, että te olette uskonnollinen."

"Kuinka niin?"

"Muistattehan, kuinka te närkästyitte minun pilastani, kun vihjasin teille taivaanvaltakunnasta?"

Tyttö nauroi hilpeästi tälle muistolle. Mutta hilpeys oli vain hetkellistä. Kääntäessään päätään hän näki jälleen seinällä riippuvan tytönkuvan silmät, jotka näyttivät tähystelevän suoraan häneen. Kysymyksiä tulvi hänen huulilleen, ja jokainen niistä ikäänkuin piteli hänen sydäntään kourassaan. Hän ei voinut estää niitä, — ne tahtoivat puhua.

"Miksikä teillä on tuo miniatyyri, — niin erilainen kaikkien muitten rinnalla?"

"Tuoko?" Mies käänsi päätään, tarkaten Sallyn katseen suuntaa, ja kiehuva kattila höyrysi hänen kädessään. "Se on kaunis, eikö totta?"

He katselivat kumpikin pientä maalausta, — Traill suorasti ja vääjäämättä, — Sally silmäillen vuoroin kuvaa ja vuoroin miehen ilmeitä. Luonnollisestikin hän myönsi kuvan ihastuttavaksi. Kuinka hän olisi voinutkaan vastata toisin?

Traill juoksutti kuumaa vettä siivilän läpi, johon kahvinjauhe oli siroteltu; täytti liemellä kattilan uudelleen ja sovitti sen jälleen liedelle kiehumaan. Sitten hän meni seinän lähelle, aivan maalauksen luo, ja katseli kuvaa kauvan ja tarkoin. Sally tarkasteli miestä sieraimet laajentuneina ja huulet kokoonpuristettuina. Tällä hetkellä mustasukkaisuus melkein tukahutti hänen muut tunteensa.

"Tiedättekö, että hyvin monet piirteet tässä muistuttavat ihmeesti teidän omia kasvojanne?" kysyi Traill, kääntyen ympäri.

"Oh, mutta hänhän on varsin kaunis," sanoi tyttö.

"Ja te ette ole?" Mies palasi takaisin lieden ääreen, ja tarkasteli tyttöä ikäänkuin eritelläkseen hänen kasvojensa jokaista juonnetta. "Ja te, otaksun, siis ette ole?" toisti hän.

Sally hymyili väkinäisesti. "Jos olisin, ei kai minun ainakaan sopisi puhua siitä. Mutta luullakseni en ole. Otaksun, etten ole ruma. Milloin olen loistavalla tuulella, uskon toisinaan senkin, etten ole edes vallan mitättömän näköinen. Mutta tämä tyttö on kaunis, — todella kaunis." Hänen silmänsä kiintyivät jälleen kuvaan, hänen näin sanoessaan.

Traill nojautui eteenpäin ja laski molemmat kätensä sen tuolin sivukaiteille, jolla Sally istui. "Niin olette tekin," sanoi hän hiljaisesti. "Todella kaunis."

Tyttö oli piiritetty. Hänen sivuillaan estivät Traillin käsivarret, ja edessäpäin hänen ruumiinsa, häntä karkaamasta, — vaikkapa hän olisikin halunnut rynnätä tiehensä. Sally koetti vastata tavanmukaiseen mairitteluun tavanmukaisella kiitoksella, hymyilemällä, mutta äänensävy, jolla Traill oli kohteliaisuutensa sanonut, ei tuntunut antavan aihetta näin kevyeen arviointiin. Sally käsitti sen, ja hänen hymynsä vaikutti pakotetulta ja luonnottomalta. Hän istui siinä vangittuna ja vallattuna, sydämensä levottomasti sykkiessä, kun hän aprikoi, oliko tämä mies, joka siinä puhui kohteliaisuuksia suoraan hänen kasvoihinsa ja jota hän tiesi rakastavansa, — oliko hän kenties sieluineen ja ruumiineen tämän toisen naisen vallassa, samoin kuin hän itse tunsi kaikkinensa kuuluvansa Traillile. Rakkaus, ja sen synnyttämä toivo, epäilykset ja mustasukkaisuus taistelivat hänen sielussaan ylivallasta; ja oli aivan kuin Traill olisi kyennyt lukemaan hänen sydämensä kuohuvat ajatukset, sillä hän ojentautui äkisti suoraksi ja sanoi, kääntyen toisaalle:

"Tämä on minun sisareni kuva." Hänen oli vaikea pidättyä sulkemasta tyttöä lujasti syliinsä, eikä hän tohtinut enää katsoa häneen. Traill kumartui lieden ylle ja kohensi hehkuvia hiiliä kattilan ympärille. Tyttö oli sanonut häntä kummalliseksi mieheksi, — taivas siunatkoon hänen luottavaa sydäntään!