II LUKU.

Elämä kokonaisuudessaan on seikkailua, sen yksitoikkoisimmatkin hetket mukaan luettuina. On mahdotonta kulkea ihmisvilinässä Lontoon kaduilla, tuntematta aavistusta sellaisista tapahtumien mahdollisuuksista, jotka juuri tekevät meidän elämämme siedettäväksi.

Tällainen aavistus kohosi hetkeksi Sally Bishopin, nuoren konekirjoittajattaren mieleen, kun hän kääntyi Bedford Streetille ja suuntasi kulkunsa kohden Piccadilly-toria. Sivuuttaessaan konttorin edustalla kohtaamansa miehen oli hänestä näyttänyt siltä kuin tämä aikoisi häntä tervehtiä. Ja kun hän nyt, kadunkulmassa kääntyessään, vilkaisi taakseen ja näki miehen muuttaneen suuntaansa ja seuraavan hänen jäljissään, muuttui hänen hämärä olettamuksensa varmuudeksi. Hän tiesi nyt aavistaneensa oikein.

Ensi silmänräpäyksessä tällainen seikkailun jännitys vain virkisti hänen mieltään. Hänen yksitoikkoinen ja hiljainen elämänsä tuntui todellakin olevan täynnään pienten tapahtumien kaipuuta, sillä päivä seurasi tavallisesti toistaan aivan samankaltaisena kuin edelliset. Mutta hänen jännittynyt mielihyvänsä raukesi, kun hän Garrick Streetille ehdittyään silmäsi pikaisesti olkansa yli ja näki, että outo jäljessätulija yhä pysytteli hänen kintereillään ja olipa vielä silminä nähden lyhentänyt välimatkaa. Nyt tyttö tunsi enää vain epämääräistä pelkoa.

Tällainen ahdistetun nuoren tytön kauhistus on sanoin selittämätön. Hän ehkä tuntee silloin loukattavan arintaan ja pyhintään: viattomuuttaan. Hän aavistaa, tahi ehkä tuntee itsetietoisesti, että loukkaus häpäisee samalla koko naissuvun kunniantuntoa, ja siitä syttyy hänessä siveellinen suuttumus, joka tyyten estää häntä ajattelemasta seikkailua vain pienenä, vaarattomana viehätyksenä. Mahdollisesti arat luonteet samalla huolestuvat oman turvallisuutensa vuoksi, olipa siihen sitten todennäköistä syytä tahi ei. Mutta Sally Bishop ei peljännyt minkään todellisen vaaran uhkaavan itseään katujen ihmisvirrassa, ja kuitenkin koko hänen olemuksensa oli täynnään halua päästä solahtamaan vainoojan näkyvistä. Hän totteli sokeasti vaistoa, jonka luonto on kätkenyt puhtaaseen nais-sieluun, ja siksi hän pakeni.

Hän oli jo kahden vuoden ajan joka ilta kulkenut tämän saman matkan King Streetiltä Piccadilly-torille, josta hän pääsi raitiovaunussa Hammersmithiin. Kuten tuhannet muut Lontoossa työskentelevät nuoret miehet ja naiset oli hänkin pakotettu asumaan esikaupungissa, jossa vuokrat olivat tuntuvasti huokeampia kuin itse Lontoossa. Pitkä matka oli aikaa vievä ja usein hankala, kun raitiovaunuihin oli työläs päästä suuren tungoksen vuoksi. Mutta Piccadillyyn asti Sally tavallisesti nautti matkastaan. Hänen tapansa oli virkistää mieltään katselemalla suurten kauppojen ikkunanäyttelyjä. Coventry Streetillä oli muuan vanhojen hopeateosten myymälä, jonka ohi hän ei koskaan kulkenut silmäämättä ikkunaan näytteille asetettuja Yrjö III:n aikuisia teekalustoja, viini- ja sokerikolpakoita, omituisen muotoisia kerma-astioita, maljakoita, — kaikki vanhaa, lujaa ja taidokasta käsityötä outoine ornamentteineen ja jalokivi-koristeineen. Tyttö ei tiennyt mitään näiden teosten kalleudesta eikä antiikkisesta arvosta, mutta hänen silmäänsä viehätti niiden ilmeinen hienous, jota metallin heijasteleva hohde sekä jalokivien ja helmien välke tehostivat. Tänään hän ei kuitenkaan pysähtynyt silmänräpäykseksikään katselemaan näitä houkuttelevia kalleuksia.

Eikä hän tohtinut myöskään enää silmätä taakseen, nähdäkseen vieläkö häntä seurattiin, sillä hän pelkäsi ahdistajan käsittävän hänen vilkaisunsa peitetyiksi rohkaisuiksi. Hän vain yhäti kiirehti kulkuaan ja saapui viimein hengästyneenä Piccadillyyn, jossa Hammersmithin vaunu parhaillaan verkkaan liukui tavanmukaiselle pääteasemalleen, pysähtyen siihen hetkeksi vaihtamaan matkustajia.

Vaunussaolijat tuskin ehtivät poistua, ennenkuin uudet joukot rynnistivät sisälle väkivaltaisesti vaunun takapäästä. Kun Sally ehti nousta takasillalle oli vaunun ovi jo suljettu, ja tuttu ilmoitus "Tilaa vain katolla" osoitti, että vaunu oli täynnä.

Satoi yhä, — tihkui sellaista märkää usvaa, joka tunkee läpi minkälaisen vaatetuksen hyvänsä. Tyttö epäröi. Odottaisiko hän seuraavaa vaunua? Hänellä ei ollut sateenvarjoa, ja jos hän menisi istumaan vaunun katolle, olisi hän ennen Hammersmithiä jo läpimärkä. Mutta hän tiesi, kuinka vähän odottaminen tällaisessa tapauksessa saattoi hyödyttää. Myöskin seuraava — ja yhä seuraava — vaunu olisivat luultavasti täynnä, ennenkuin hänen onnistuisi tunkeutua sisään.

Sen vuoksi hän astui päättävästi portaille, jotka johtivat vaunun katolle.

Hän istui lyhyelle penkille, kauimmaksi kuljettajasta. Suojatakseen kasvojaan kylmältä, tihkuvalta sateelta hän painoi päänsä riipuksiin ja jäi turtuneena odottamaan matkan alkamista. Pian helähtikin kello kolmasti, ja suuren höyryaluksen lailla alkoi korkea ja kömpelö vaunu liikkua kadun pienten ajopelien vilinässä.

Hetken kuluttua erotti Sally askeleita, jotka lähenivät häntä. Arvaten vaunuilijan keräävän maksuja hän otti esille kolme kolikkoa, joilla hänen oli suoritettava matkansa. Mutta turhaan odotettuaan, että vaunuilija tavan mukaan helähyttäisi merkiksi rahatolppoaan, hän katsahti kysyvästi hatunreunansa alta ja huomasi viereisellä penkillä istumassa miehen, jonka hän ensin oli nähnyt King Streetillä, Bonsfield & C:on oven edustalla.

Ensi silmänräpäyksessä tyttö vaistomaisesti päätti lähteä alas, jättääkseen vaunun ensimmäisellä pysäkillä. Mies näki hänen liikahtavan ja vannoi itsekseen, ettei toinen tilaisuus menisi häneltä jälleen hukkaan. Kumartuen lähemmäksi tyttöä hän ojensi sateenvarjoaan ja sanoi:

"Tekisitte viisaammin, jos sallisitte minun lainata teille sateenvarjoni, eikö totta?"

On ääniä, jotka tehoavat vastustamattomasti. Jos niissä on sellainen metallisen käskevä helähdys, kuten tämän miehen äänessä, niin ne ärsyttävät helposti toisia voimakkaita ja itsetietoisia luonteita. Mutta todella naisellisiin naisiin tällainen ääni tehoaa ihmeellisesti, — he voivat kiivailla ja taistella sen vaikutusta vastaan, mutta lopulta he suorastaan tottelevat. Se on heidän luonteensa mukaista; he saavat siitä tyydytyksensä. Sally oli hetken vaiti, ikäänkuin tunnustellen omaa mieltään. Jos tarjous olisi tehty toisenlaisella äänellä ja toiseen sävyyn, olisi hän pitänyt sitä vain loukkauksena. Mutta nyt hän oli mielestään pakoitettu vastaamaan.

"Ei, kiitos," sanoi hän kylmästi. Ja tutkiva katse, jonka hän loi tungettelijaan, oli yhtä kylmä ja luotaan työntävä kuin äänen sävykin. Mutta hän oli puhunut.

"Ettekö nyt ole tyhmä?" suostutteli vieras. "Te kastutte lävitse. Aiotteko kauaksikin?"

"Hammersmithiin."

Kysymys oli esitetty niin luontevasti, ikäänkuin tarkoituksettomasti, ettei tytölle juolahtanut mieleenkään kieltäytyä vastaamasta. Ja mies jatkoi entiseen sävyynsä:

"Mutta ymmärrättehän, että te olette täysin lionnut ehtiessänne Hammersmithiin."

"Se ei tapahdu nyt ensi kertaa."

"Mahdollisesti ei, mutta kenties sensijaan viimeisen kerran."

"Kuinka niin?"

"Influenssa — keuhkokuume — verensyöksy — taivaan valtakunta."

Tyttö katsahti häneen pikaisesti, nähdäkseen oliko mies niitä, joiden oli tapana pilkaten puhua elämästä ja kuolemasta sekä pyhistä asioista.

"Onko teistä hupaista puhella tuohon tapaan?" kysyi hän.

"Mihin tapaan?"

"Tiedättehän, mitä itse äsken sanoitte."

"Tarkoitatte taivaan valtakuntaa?"

"Niin."

"Oh, en nyt pidä sitä kaikkein suurenmoisimpana pilana, mitä lienen eläissäni keksinyt, mutta myönnän, että se oli tarkoitettu huvittamaan teitä."

Tyttö naurahti tahtomattaankin. Miehen luontevuus ja teeskentelemättömyys jo itsessään oli jollakin tavoin hyvätuulista. Sally katsahti jälleen häneen uteliaana, ja kun hän taas loi silmänsä muuanne, tunsi hän sisimmässään mielenkiintonsa heränneen.

Miehen kasvot olivat ajellut sileiksi. Piirteet olivat lujat, leuka voimakas, mutta suu oli herkkäviivainen. Sellaisia kasvoja tyttö ei usein nähnyt siinä ihmisluokassa, jonka parissa hän tavallisesti liikkui. Näissä kasvoissa oli jotakin käskevää ja hallitsevaa, kuten miehen äänessäkin. Piirteiden lujuudessa häivähti pieni julmuudenkin vivahdus; mutta naiset säikähtävät sitä harvoin.

Vähitellen alkoi tytön mielessä jälleen värähdellä tunne seikkailun viehätyksestä. Sillä tämä oli seikkailua. Ainoakaan hänen tuntemansa mies ei olisi puhunut samalla tavoin kuin tämä tuntematon. Jo se tosiasia yksin riitti herättämään tytön mielenkiinnon. Kuka hän oli? On miehiä, joista heti saa sellaisen käsityksen, että heidän täytyy olla "jotakin." Jos he ovat huonosti puettuja, haluaa mielellään uskoa heidän liikkuvan valepuvussa; jos he sen sijaan ovat sormenpäihin saakka muodikkaita, ei tee mieli moittia heitä turhamaisiksi, — heidän asunsa näyttää vastaavan heidän sisäistä täydellisyyttään. He ovat persoonallisuuksia; ja kun me olemme sen aavistaneet, ei mikään ulkonainen seikka muuta sinne eikä tänne meidän arviointiamme heidän suhteensa.

Sally tajusi hämärästi, että mies, joka istui hänen vieressään, oli tällainen persoonallisuus. Ja hän iloitsi siitä tiedottomasti. Tyttö ymmärsi, että tuntematon oli vain muutamaksi silmänräpäykseksi sukeltautunut hänen elämänsä näköpiiriin, mutta hän ei enää olisi suonut näitä silmänräpäyksiä olemattomiksi.

Äkkiä hän muisti jälleen, kuinka hän oli ensin kohdannut tuntemattoman Bonsfield & C:on edustalla ja kuinka tämä oli sitkeästi seurannut hänen jäljissään halki katujen ihmisvilinän. Hänet täytti äkisti kaikkivoittava uteliaisuus. Miksikä olikaan mies häntä odottanut? Minkätähden seurannut hänen jäljissään? Oliko tuntematon kuullut hänestä? Keneltä? Ja mitä? Nämä kysymykset risteilivät nopeina hänen mielessään.

"Mitä te odottelitte King Streetillä?" kysyi hän äkisti. Sanat tulivat ikäänkuin tiedottomasti hänen huulilleen.

"Oh — te näitte minut siellä?" kysyi tuntematon.

"Näin."

"Te näitte minut, kulkiessanne minun sivuitseni?"

"Kyllä.

"Tiesittekö, että minä kuljin teidän jäljessänne kaiken matkaa Piccadilly-torille saakka?"

"E-en, — mitenkä olisin sen tiennyt?"

"Te katsahditte taaksenne kerran tahi kahdesti."

"Katsahdinko?"

"Miksikä teidän pitäisi saada tietää, mitä minä odottelin King Streetillä?"

"En minä erikoisesti halua tietää sitä."

"Kerronko sen teille?"

"Kertokaa."

"Minä olin nähnyt teidät ikkunan takaa, — näin teidän takovan onnetonta kirjoituskonettanne. Seisoin siinä — kadulla — runsaan neljänneksen; odottelin, että kyllästyisitte työhönne. Aioin kysyä teiltä, tulisitteko mukanani teelle, — tahi illalliselle, jos se olisi teitä miellyttänyt. Halusin puhella jonkun kanssa; olin juuri menossa asuntooni. Miehen asumus, kun se on yksinäinen, saattaa joskus tuntua jumalattoman —"

Tyttö nousi äkisti seisoalleen ja hänen hattunsa rasahti sateenvarjoon, jota mies ikäänkuin huomaamattaan piteli hänen suojanaan.

"Päästäkää minut alas, olkaa hyvä,"

"Mutta te sanoitte olevanne matkalla Hammersmithiin. Nyt saavumme vasta Knightsbridgeen."

"Poistun tässä."

Mies nousi myöskin. "Minä olen loukannut, teitä?" sanoi hän hiljaisesti.

"Kuvitteletteko jättäneenne sen tekemättä?"

"En, — luullakseni en kuvittele, — mutta en käsitä, mikä estäisi meitä tutustumasta. Te olitte kuolemaisillenne kyllästynyt — näin sen ikkunasta —, ja minä olin samoin. Eikö kahdella ihmisolennolla, jotka ovat väsyneet ympäristöönsä, olisi — voisi olla — mitään yhteistä? Lähdettekö tosiaankin?"

"Lähden."

Tyttö puraisi huultaan kärsimättömästi. Mutta siten hän vain tahtoi peittää hymyä, joka pyrki esiin, mutta jota mies ei voinut aavistaa.

"Emmekö me siis enää tapaa?"

"Varmasti emme!"

Hän seisoi portaiden yläpäässä, odottaen vaunun pysähtymistä. Mies katsahti hänen kasvoihinsa ja kohtasi tytön silmäyksen.

"Sittenpä pyydän anteeksi," sanoi tuntematon. "Ja koettakaa nyt olla suuttumatta siihen, mitä juuri aion sanoa."

Tyttö astui porrasaskeleen alaspäin. "No niin?"

"Tiedän, ettemme kohtaa enää, — panen veikkaan kymmenen puntaa siitä. Se on, te voitatte kymmenen puntaa, jos me tapaamme."

Halveksivasti naurahtaen kiirehti tyttö alas portaita ja hypähti maahan.