VII LUKU.

Kun Sally oli jättänyt matkatavaransa Regent-kadulle, hän ajoi suoraan Janetin ateljeehen. Kun hän koputti, tuli Janet avaamaan oven, puettuna pitkään työmekkoon, — kädet väritahroissa, hiukset sukimattomina ja epäjärjestyksessä.

"Taivas!" hän huudahti. "Etkö sinä olekaan Cailshamissa?"

"Tulin kaupunkiin aivan äsken."

Sally kävi sisälle ja meni maalaustelineen luo, johon kiinnitettyyn kankaaseen parhaillaan oli hahmottumassa palanen "natura mortea." Sallyn katsellessa luonnosta sulki Janet oven jälleen.

"Milloinka sinä palaat Cailshamiin?" hän kysyi.

"En minä lähde sinne enää."

Janet rykäisi, kiipesi tuolilleen, kastoi sivellintään värilautaseen ja veti kankaaseensa viivan, tarkoittamatta sillä mitään. Sitten hän laski jälleen käsistään siveltimen ja paletin, katsahti Sallyyn ja sanoi:

"Olen melkein odottanut tätä. Mutta minkätähden sinä et palaa takaisin?"

"Äiti ei halua sitä, — enkä minä myöskään."

"Tietääkö äitisi —?"

"Ei, hän ei tiedä mitään."

Janet näytti kummastelevan. "Mikä sitten on vikana?" hän kysyi äkisti.

Sally heittäytyi tuolille istumaan. "Mrs Priestly, Mauricen äiti, on häväisty. Kotona, Cailshamissa, he näkivät tänä aamuna sanomalehdestä, että hänen miehensä hakee avioeroa hänestä. Maurice ei ole tämän miehen lapsi. Äitini lähetti pojan heti tiehensä; aikoi lähettää hänet yksinään Lontooseen. Minä lähdin häntä saattamaan, ja silloin äiti sanoi, etten minä enää saa palata. Se ei merkinnyt minulle mitään. En missään tapauksessa kuitenkaan menisi enää Cailshamiin."

"Minkätähden et?"

"Muuan — mr Grierson, siellä Cailshamissa, pyysi minua vaimokseen. Minä en voinut myöntyä, ilmaisematta hänelle ensin salaisuuttani."

"Sinä tunnustit hänelle?"

"Niin."

"Mitä hän sanoi?"

"Tuskin mitään. Aluksi juuri sen, ettei hän voinut uskoa minusta sellaista. Mutta kun hän ymmärsi, että minä tarkoitin totta, hän ei puhunut mitään."

"Minkätähden sinä et salannut?"

"Se ei olisi ollut oikein."

Janet katseli tyttöä, katseessaan lempeätä ihailua.

"Muistathan, mitä sinä kerroit minulle isästäsi?" hän kysyi.

"Kyllä, — miksikä sitä kysyt?"

"Luulen, että sinä olet hyvin hänen tapaisensa. Se vain on erona, että kun hän oli kirkkonsa opetusten kuuliainen orja, sinä olet oman sydämesi orja. Samoin kuin isäsi oli niitä yksinkertaisen rehellisiä pappeja, joita kirkko eniten tarvitsee ja joita se kuitenkin kohtelee väärin, samoin sinä olet juuri sellainen nainen, joiden tarpeessa maailma on, mutta joita se pitelee kirotun pahoin, — en välitä, vaikka sadattelisin häijymminkin. Luulen todellakin, että sinä olet aivan isäsi tapainen."

"Samaa äitikin sanoi, vaikka hiukan toisella tavalla. Hän sanoi, että minä olen hullu, kuten isäkin oli."

"Hm!" tuhahti Janet ja tarttui jälleen siveltimeen. Hän maalasi hetken aikaa äänettömänä, silmät kiinteästi tähdättyinä hienoihin piirtoihin, joita hänen siveltimensä jätti kankaaseen. Sivellintä johdattaessaan hän pidätteli hengitystään, saadakseen kätensä pysymään vakavampana, ja piirron vedettyään hän päästi ilmavirran keuhkoistaan vapaaksi suhahtavana läähätyksenä.

"Olisitko sinä myöntynyt miehen pyyntöön?" hän sitten kysyi odottamatta.

"Olisin."

Janet jälleen vetäisi muutaman viivan. "Etkö sitten ymmärtänyt, ettei hän jaksaisi sulattaa sinun tunnustustasi?"

"Arvasin niin käyvän."

"Ja kuitenkin —?"

"Niin, minähän jo sanoin, että muuten olisin menetellyt väärin. Sinä et voi väittää muuta, vaikka tahtoisitkin. Sinä olisit itse tehnyt samoin kuin minäkin. Jos olisin salannut, niin elämäni olisi käynyt kurjaksi hänen vaimonaan. Mutta luulen, että olisin voinut olla onnellinen sen jälkeen, kun hän tiesi kaiken. Olisin jumaloinut hänen lapsiaan."

"Olet siis oppinut ymmärtämään, että minä puhuin totta, kun sanoin, että sinut on luotu äidiksi," huomautti Janet. "Eikö Traill koskaan halunnut sinulle lasta?"

"Ei, en luule. Hän ei milloinkaan puhunut siitä."

"Entä sinä itse?"

"En ajatellut sitä silloin. Olin siksi liian onnellinen."

Janet kiintyi jälleen työhönsä. "Mutta nyt sinä haluaisit?" hän kysyi. Maalatessaan parhaillaan herkullisen ruusun terälehtiä hän ei joutanut katsahtamaan tyttöön, eikä edes huomannut vähään aikaan, ettei Sally vastannut mitään. Sitten hän kysyi uudelleen:

"Sinä haluaisit siis nyt?"

Kun ruusu alkoi kukkia ja loistella hänen siveltimensä alla, Janet oikaisi vartensa ja katsahti ympärilleen. Sally istui etukumarassa, kyynärpäät polvilla ja kasvot käsiin kätkettyinä.

Janet meni hänen luokseen. "Itketkö?" hän kysyi hiljaisesti.

Sally katsahti häneen kyyneleettömin silmin. "En, minä en nyt osaa itkeä. Olen koettanut, mutta en osaa."

"Jumala! Mikä ero sinun elämälläsi silloin olisikaan!" huudahti Janet.

"Milloin?"

"Jos sinulla olisi lapsi, tarkoitan. Miltä se sinun pikku Mauriesi näytti? Hänen nimensä tuntui aina soivan sinun kirjeissäsi kauniilta. Miksikä sinä et tapaisi häntä niin useasti kuin vaan voit? Minä uskon hänen varmasti pitävän sinusta. Eikö hän pidäkin?"

"Kyllä, tavallaan. Omalla, ihmeen suloisella tavallaan. Mutta se, että lapsi pitää minusta, ei vielä riitä."

"Mitä sinä sitten haluaisit?"

"Rakkautta. Ellei lapsi rakasta minua, niin minulla ei ole mitään oikeutta häneen. Cailshamissa oli muutamia pikku poikia, kauheita pieniä raukkoja, jotka selkäni takana näyttivät minulle kieltään."

"Gentlemanien poikia," huomautti Janet.

"Muuan heistä kerran sylkäisi minuun, kun minä opetin häntä soittamaan. Sellaisilta en minä odottanut mitään. Mutta toisinaan minä melkein olisin voinut uskoa Maurien omaksi lapsekseni."

"Miksikä sinä et sitten mene tapaamaan häntä? Voisit ottaa pojan hoitoosi siksi aikaa kuin mrs Priestlyn juttua käsitellään oikeudessa. Se olisi pojalle hyväksi. Milloin juttu päättyy?"

"Avioero-juttu?"

"Niin."

"En tiedä."

"Luuletko mrs Priestlyn saattavan voittaa sen?"

"Pelkään hänen häviävän; ja luulen, ettei hän paljoa huolikaan siitä niin kauan kuin Maurice on hänen koko maailmansa."

"Kuka hänellä on asianajajana?"

"Oh, en tiedä. En lukenut lehteä."

"No niin, etkö ota poikaa haltuusi siksi, kunnes kaikki on ohitse?"

"En usko äidin suostuvan siihen."

"Mitä ihmettä! Kuulehan, päästä minut sinne lieden luo; meidän täytyy saada hiukan teetä. Miksikä hän ei suostuisi?"

"Hän on liian kateellinen, niinkuin äidit ainakin. Maurice kirjoitteli hänelle minusta Cailshamista, ja minä tiedän äidin peljänneen, että poika alkaisi rakastaa minua. Tänään minä huomasin sen. Huomasin niin selvästi, että tohdin puhua hänelle siitä. Ja minä tunnustin, että olin koettanut houkutella poikaa rakastamaan itseäni, mutta etten onnistunut siinä."

"Olitko sinä koettanut?"

"Olin. Se, luullakseni, oli alhaisin teko, mihin minä koskaan olen alentunut."

Janet pystytti äänettömänä kattilan tulelle ja istui sitten Sallyn tuolin käsinojalle. Toisen kätensä hän laski tytön olalle ja kohotti toisella hänen kasvojaan.

"Minä en ole osannut antaa sinulle täyttä arvoa, Sally," hän sanoi vakavasti. "Sinun parhaat puolesi ovat kätkössä. Mutta, hyvä Jumala, minä pidän sinua suorastaan ihmeteltävänä! Mainitsenko minä puheissani 'Jumalan' liian usein sinun mielestäsi?"