V LUKU
J. Maanpää translation
Sinä yönä heidän ystävyytensä alkoi. Sinä yönä tytön sielussa alkoi versoa uusi ajatus, jota ei hänen palava rakkautensa Trailliin enempää kuin Janetin filosofoivat opetuksetkaan olleet kyenneet herättämään hänen mielessään. Nyt hän ymmärsi, että lapsi voisi pelastaa hänen elämänsä ja tarjota sille täyden sisällyksen. Lapsi tekisi hänen elämänsä elämän arvoiseksi. Ja kun hänellä ei ollut lasta, tyttö ponnisti sydämensä kaikki voimat, saavuttaakseen pienen Mauricen rakkauden.
He kuljeksivat yhdessä halki puutarhojen, joissa kypsyvät omenat kurkottautuivat lehvien lomitse kohti aurinkoa. He risteilivät kukkulain rinteillä, etsien kätkettyjä ihmeitä kalkkivuorien syvistä onkaloista. He kipusivat vuorten harjuille katsomaan, miltä maailma näytti niiden toisella puolen. Ja näillä retkillään he oppivat tuntemaan toinen toisensa. Sally näki, kuinka tämä kuuden vuotias poika, jota kammotti olla lapsi, oli sielultaan pehmyt ja notkea kuin vaha, johon muovailevan sormen jokainen kosketus jättää jälkensä. Ja poika oppi ymmärtämään, että hänen opastajansa sydäntä jäyti salattu murhe, jonka syytä hän ei tiennyt. Mutta hän halusi kiihkeästi selittää mikä tämän murheen oli aiheuttanut, ja sen vuoksi hän itse keksi siitä pitkän tarinan, jonka hän eräänä päivänä kertoi ystävälleen.
He istuivat silloin kukkulan rinteellä, katsellen iäkkään, väsyneen vanhuksen — Cailshamin — pään yli Englannin yltäkylläistä puutarhaa, jonka väsynyt vanhus näki joka päivä uneliaine silmineen. Siinä Maurice kertoi tytölle hänen onnettomuutensa tarinan, — se oli täynnään haltijattaria, jättiläisiä, peikkoja ja kääpiöitä, jotka pojan mielikuvituksen hypittäminä ympäröivät sadun prinssiä ja prinsessaa kirjavana joukkona.
"Ja sentähden sinä olet surullinen," hän päätti tarinansa. "Kunhan prinssi vain ei olisi kuunnellut peikon neuvoja, niin sinä olisit ihan onnellinen. Etkö olisikin?"
Sally otti pojan pehmeät, pyöreät posket kämmentensä väliin, taivutti hänen kasvojaan ylöspäin ja suuteli niitä.
"Olisin," hän sanoi hiljaa. "Minä olisin onnellinen. Mutta et saa koskaan kertoa tätä toisille."
"Enkö äidillekään?" vetosi poika.
Tyttö irroitti kätensä hänen poskiltaan ja katsahti jäykästi eteensä. Hän tunsi hetkisen aikaa kadehtivalla pojan äitiä, — sitten hän häpesi tunnossaan.
"Kyllä," hän vastasi, "äidille sinä saat kertoa."
* * * * *
Kesän viikot vierivät kuin heleä virta. Sallyn ja hänen äitinsä kesken ei syntynyt lämpimämpää suhdetta. Sisaret taas avoimesti kadehtivat häntä. Sally oli kauniimmin puettu kuin he; hän tunsi elämää ja maailmaa enemmän, ja vieraat kiintyivät mieluimmin keskustelemaan hänen kanssaan. Cailshamilaiset, jotka aluksi olivat pitäneet Sallya vain tavallisena Bishopin perheen jäsenenä, huomasivat vähitellen, että hän oli toisenlainen kuin omaisensa. Naiset myönsivät, että hän oli soman-näköinen, ja miehet etsivät hänen seuraansa. Mutta Sally ei kiintynyt koko kaupungissa muihin kuin pikku Mauriceen. Janetia lukuunottamatta tämä lapsi oli ainoa olento, joka oli saanut hänen sydämensä lämpenemään sen jälkeen, kun Traill oli jättänyt hänet.
"Minä tuskin uskoin mahdolliseksi, että voisin vielä elää näin tyytyväisenä," hän kirjoitti Janetille Lontooseen. "Minä odotan aamua, kun illalla vaivun uneen, sillä herättyäni minä menen pojan huoneeseen ja suutelen hänen pieniä uljaita kasvojaan, kun ne siinä kohoavat pielukselta hänen nukkuessaan. Ja kun minä näin olen herättänyt hänet, polvistuu hän vuoteessaan ja minä sen vierellä, hän kietoo kätensä minun kaulaani ja niin me rukoilemme yhdessä. Sinä pidät tätä joutavana, luullakseni, mutta älä naura meille. Voi, Janet, minä soisin, että hän olisi minun lapseni!"
Vaikka Sallyn koko sydän näin olikin kiintynyt yksin Mauriceen, oli hän kuitenkin kylliksi nainen, iloitakseen siitä huomiosta, jota hänelle Cailshamissa yleisesti osoitettiin. Hän tunsi melkeinpä kiitollisuutta, kun tämän pikkukaupungin miehet, ja etenkin huomattavin heistä, Wilfrid Grierson, pyrkivät lähestymään häntä kunnioittavasti, missä ikinä he kohtasivat hänet. Grierson oli lähiseudun suurimman hedelmäviljelijän vanhin poika, ja sen vuoksi mrs Bishop oli rajattoman tyytyväinen, nähdessään tämän miehen kiertelevän hänen tyttärensä ympärillä. Mutta Sally, jota Devenishin jättämä muisto edelleen kuvotti, ei ajatellutkaan, että yksikään mies enää toden teolla rakastuisi häneen. Tytön nuorempi sisar, Dora, huomautti hänelle eräänä iltana teepöydässä odottamatta, että tällainen mahdottomuus kenties oli tapahtumassa.
"Ellei mr Grierson olisi niin perin hieno herra," hän sanoi, "niin voisi melkein uskoa, että hän on saanut muurahaisia päähänsä sinun tähtesi, Sally."
Sallyn poskille lehahti värikäs loimu. "Olkaamme sitten kiitollisia siitä, että hän on niin perin hieno herra," vastasi hän pikaisesti.
"Mitä — ethän tarkoittane, ettet sinä suostuisi häneen?"
"Hän ei ole kosinut minua, — se varmaan riittää selitykseksi. Eikä hän teekään sitä koskaan. Minä en elä sellaisessa asemassa, josta hän haluaisi ryhtyä katselemaan vaimoa itselleen."
"Sinun asemasi, Sally," huomautti äiti, joka parhaillaan kirjoitti huoneen toisessa päässä kirjettä, "on sama kuin meidänkin, niin kauan kuin sinä elät meidän parissamme."
"Niin, äiti. Ja siksihän minä sanonkin, ettei ole uskottavaa, että hän koskaan pyytäisi minua vaimokseen."
Hän poistui, ja perheen toiset jäsenet alkoivat pohtia, eikö heidän olisi syytä päästä eroon Sallysta, joka kohteli heitä näin ilmeisen yliolkaisesti. Mutta kun he ottivat lukuun sen seikan, että Sallyn kotonaolo soi heille tilaisuuden säästää sievoiset rahat, jotka sitä ennen olivat menneet soitonopettajan, miss Hatchin, palkkaamiseen, antoivat he kysymyksen raueta.
Yläkerrassa Sally parhaillaan toivotteli hyvää yötä Mauricelle. "Minä en kaipaa ketään muuta, — sano, tiedäthän, etten minä välitä kenestäkään toisesta?"
"Mutta sinä et voi kaivata minua," sanoi poika yksinkertaisesti, — "minähän olen äidin."
Sally nousi seisomaan. "Niin, sinä olet äitisi oma," hän myönsi. Ja sitten hän toisti sen jälleen. Hän poistui verkalleen makuuhuoneeseensa ja alkoi riisuutua hitaasti.
Tämän päivän jälkeen hän karttoi mr Griersonia, kuten ihmiset välttelevät taloa, jossa rutto raivoaa. Mutta hän ajatteli, että mr Grierson oli liian kunnollinen — ja liian kunnioitettava — mies, ollakseen minkäänlaisessa suhteessa häneen. Tyttö ei nyt kammonnut avioliittoa, vaikka hänen rakkautensa Trailliin ei ollutkaan sammunut. Hän oli oppinut rakastamaan lasta, ja samalla kun hän ymmärsi, että Maurice kuului äidilleen eikä hänelle, samalla hänessä heräsi kiihkeä kaipaus saada painaa omaa lastaan povelleen. Sen hän saavuttaisi menemällä avioliittoon. Tämä houkutus juuri pakotti häntä karttamaan Wilfrid Griersonia, sillä hän tunsi sisimmässään, että jos mies kosisi häntä, niin hän tuskin jaksaisi kieltää, — ja Grierson ansaitsi paremman vaimon itselleen kuin hän oli.
Mutta olosuhteet, sattuma, kohtalo — miksikä vain haluat sitä nimittää — oli hellittämätön. Tilaisuus, jota Sally oli kartellut, tuli auttamattomasti hänen tielleen.
Eräänä iltapäivänä, kun tyttö oli jo täyttänyt koulussa omat velvollisuutensa ja Maurice parhaillaan oli lukutunneillaan, Sally käveli hedelmätarhassa, joka leviää Cailshamista Lontooseen johtavan valtatien yläpuolella. Tyttö ei tiennyt, ken omisti tämän kauniin puiston; ja äkisti hän huomasi miehen laskeutuvan alas omenapuusta jonkun matkan päässä itsestään. Aluksi hän uskoi, että siellä liikkui hedelmävaras, jonka hän oli säikäyttänyt; mutta tuntiessaan miehen mr Griersoniksi hän huomasi erehtyneensä.
Tyttö kääntyi ja kiiruhti samaan suuntaan, mistä hän oli tullutkin. Hän etsi pensasaitauksessa olevaa aukkoa, josta hän oli poikennut puutarhaan maantieltä. Hän koetti päästä pujahtamaan aukosta pois jälleen, ennenkuin mies huomaisi hänet. Mutta hän arvasi myöhästyneensä, kuullessaan jäljissään kiireisiä askeleita, jotka pehmeästi tömähtelivät nurmella. Sitten hän kuuli miehen huutavan hänen nimeään, ja silloin tyttö kääntyi.
"Näin teidän laskeutuvan alas puusta," hän selitti vältellen, "mutta luulin, että siellä oli joku varastamassa hedelmiä."
"Ja senvuoksi te karkasitte?"
"Niin. Sehän kai oli kovin raukkamaista?"
"Eipä tietenkään. Jos siinä olisi ollut varas, ja hän olisi pelännyt teidän hätyyttävän väkeä paikalle, niin olisitte voinut joutua pulaan. Mutta tiedättekö varmaan, ettette tuntenut minua, — ehkä te pelkäsitte minua vieläkin pahemmin kuin hedelmävarasta?"
Sally nauroi hermostuneesti, ymmärtäen, mikä nyt olisi hänen edessään.
"En; miksikä minä olisin teitä peljännyt?"
"Olettehan te kartellut minua viimeisinä kymmenenä päivänä, — aina senjälkeen, kun äitinne järjesti verkkopallo-klubille teekutsut."
Tyttö loi katseensa maahan. Sitten hän kääntyi katselemaan puiden vihreitä lehviä, jotka häälyivät hänen yllään ja joiden lomista punertavat omenat väläyttelivät hänelle auringossa paahtuneita poskiaan.
"Te ette sano mitään siihen," huomautti mies, läjäytellen sääriään kuivalla varvulla, jonka hän oli taittanut puusta.
"En tiennyt vältelleeni teitä," vastasi tyttö, kohdaten hänen avoimen, kysyvän katseensa.
"Olette tehnyt sen. Aioin kirjoittaa teille —
"Aioitte?"
"Niin. En ole tottunut siihen puuhaan, mutta olin päättänyt yrittää. Ajattelin kysyä teiltä, oletteko — oletteko pahoillanne — oh, ymmärrättehän — kiusaako teitä, jos minä osoitan teille huomaavaisuutta — siten — niin, siten kuin olen — olen tehnyt. Tähän tapaan minä aioin kirjoittaa teille tänä iltana."
Tyttö katseli häntä avoimin, ihmettelevin ja miettiväisin silmin, mutta ei vastannut mitään.
"Niin," jatkoi mies, päättäen pakottaa tytön puhumaan. "Mitä te olisitte vastannut siihen?"
"En todellakaan tiedä," tunnusti Sally rehellisesti.
"Minä en miellytä teitä?" huudahti mies. "Minä en ole teidän mielestänne —."
"Oh, en tarkoita sellaista!"
"Mikä siis on syynä, sanokaa?"
Tyttö katseli vakavana häntä silmiin. "Syy on toinen, — minun täytyy kysyä, olenko minä teille kelvollinen nainen."
Mies tuli hänen rinnalleen ja tarttui varovasti tyttöä käteen, ikäänkuin peläten puserruksellaan runtelevansa sen. Ja siinä, omenapuiden lehvien varjossa sinisen taivaan alla, kuunnellen, kuinka silloin tällöin kypsynyt omena putosi raskaasti maahan tahi kuinka kottarainen suhahtaen lensi heidän ylitseen, tytön täytyi kuulla minkälaiseksi Wilfrid Griesron hänet uskoi.
"Ei, — ei, ei!" kuiskaili tyttö kauhistuneena.
Mutta mies ei kuunnellut hänen vastustelujaan, eikä hän voinut ymmärtää niitä. Vasta kun tyttö irroitti kätensä, hän vaikeni.
"Minun — minun — sanani eivät siis merkitse teille mitään?" kysyi mies katkerasti.
"Ne merkitsevät enemmän kuin te arvaattekaan," vastasi tyttö. "Mutta te ette saa jatkaa — minä en voi antaa teidän jatkaa, ennenkuin minä," hän vaikeni ja hengähti raskaasti, — "ennenkuin minä olen kertonut teille jotakin."
"Mitä te haluatte kertoa minulle?"
"Minä kirjoitan siitä teille."
"Kertokaa mieluummin. Nyt, — tässä! Miksikä te ette voi kertoa?" Hänen huulensa olivat kalpeat. Kuiva varpu ritisi hänen käsissään. Se räiskähti ja katkesi. He eivät kumpikaan huomanneet sitä. "Miksikä te ette tahdo puhua?"
"En voi. En voi tämän jälkeen, kun te olette kertonut, kuinka ylevästi te ajattelette minusta. Minä kirjoitan."
Mies viskasi varvunpalaset ruohikkoon.
"Te rakastatte toista," hän mutisi. "Te aiotte naimisiin hänen kanssaan?"
"Ei, ei, — pyydän, ettette kysele minulta. En minä aio naimisiin."
"Te olette jo —?" Mies kumartui eteenpäin, taivuttautuen tytön ylle, ja sanat kangertelivat hänen huulillaan.
"En — en — en sitäkään."
"Sanokaa, — mitä siis?"
Sally katseli häntä silmiin, antaen miehen lukea katseestaan. Tyttö huomasi hänen vähitellen vetäytyvän loitommalle, — sitten hänen poskensa valahtivat aivan valkoisiksi ja hän pyyhkäsi otsaltaan hikeä, jota kihosi siihen suurina pisaroina.
"Hyvä Jumala!" kuiskasi mies. "Te, te? Jumalani, tekö?"
Hän kääntyi ja poistui muutaman askeleen tytön luota. Siihen hän pysähtyi, katse maahan kiintyneenä, ja Sally kuuli hänen mutisevan käsittämättömiä sanoja. Tyttö odotti, toivoen hänen puhkeavan herjauksiin; mutta mies vaikeni. Silloin hän lähti hitaasti kävelemään poispäin, tuntien sydämensä sairaaksi ja ontoksi. Hän kulki verkkaan, mutta ei katsahtanut taakseen. Seuraisiko mies hänen jäljissään? Seuraisiko? Hän saavutti pensasaidassa olevan aukon. Siinä hän käänsi päätään. Mies seisoi yhä samalla paikalla, mihin Sally hänet oli jättänyt lähtiessään, katse maahan naulattuna.