I LUKU.

Määrätyt olosuhteet voivat luoda päivässä luonteen. Kolmen vuoden kuluessa luonteen täytyy muovautua suuntaan tahi toiseen, — se joko taipuu, sitkistyy, oikenee tahi käyristyy elämän-tapahtumien sulatusuunissa. Ja tämä voi tapahtua huomaamatta; aivan kuten savenvalaja muovailee tahdotonta raaka-ainettaan melkein ajatuksetta, mielikuvan ohjatessa hänen sormiensa työtä.

Näinä kolmena vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun Sally ruumiineen ja sieluineen heittäytyi Jack Traillin valtaan, oli tytön luonne alituisesti ollut miehen vaikutuksen muovailtavana. Hän oli kokenut pelkkää onnea, — täyttä onnea. Se sai hänet melkeinpä alistumaan miehen ajatuksiinkin jo ennenkuin sana tahi katse ehti niitä edes ilmaista. Ja Traill huolehti tytöstä sitä enemmän, kun hän hetki hetkellä näki hänessä vain rajatonta alttiutta ja herkkyyttä, jonka hän kevyimmälläkin kosketuksellaan sai läikehtimään alati uusin vivahduksin. Mies oli myöskin täysin onnellinen omalla tavallaan, — hän kiusoitteli, koetteli ja samalla hemmotteli tyttöä, nauraen kuin koulupoika tämän naisellisille mielenailahduksille ja oikukkaille päähänpistoille.

Yhteisen elämänsä ensimmäisenä kuukautena he lähtivät ulkomaille. Traill kehoitti tyttöä valmistautumaan matkakuntoon ja antoi hänelle varoja sitä varten, — enemmän rahaa kuin tytöllä koskaan ennen oli ollut hallussaan. Sally yritti työntää takaisin toisen puolen saamastaan määrästä, selittäen, että hän voisi jo vähemmällä kuin puolella hankkia itselleen puvuston koko elämänsä iäksi.

"Kuudellakymmenellä punnalla?" kysyi Traill. "Minun sisareni menettää sen puolessa tunnissa Doverkadun vaatetusliikkeissä."

"Ah, niin, sinun sisaresi," sanoi tyttö, kohottaen kulmakarvojaan ylhäisesti.

Traill nauroi: "Entä sinä?"

"Kolmekymmentä puntaa on minulle liiaksi tähän tarpeeseen."

Mutta Traill oli kerta kaikkiaan tarjonnut kuusikymmentä, ja siihen asian täytyi päättyä. Mies oli hellittämätön, ja naisen oli alistuttava nyt, kuten aina.

Sally lähti siis Janetin seurassa kiertämään myymälöitä, käsilaukussaan kuusi uutukaista, kahisevaa kymmenen punnan seteliä. Tähän aikaan hän vielä asui Kewssä, työskennellen edelleen konttorissaan King Streetillä. Mutta hän oli kummassakin paikassa jo ilmoittanut, että hänen nyt täytyi erota, ja viikon kuluttua hän olisi vapaa.

Jo aikaisemmin oli hän uskonut suuren salaisuutensa ystävättärelleen, kertoen sen eräänä yönä, jolloin pimeys kätki hänen kasvonsa ja jolloin hän ainoastaan Janetin kiihtyneestä hengityksestä saattoi arvata, mitä hänen kertomuksensa vaikutti ystävättäreen.

Kun Sally oli vaiennut, turvautui Janet huomautukseen, jonka jokainen profeetta — niin väärä kuin oikeakin — silloin tällöin esittää lähimmäiselleen:

"Enkö sitä sanonut?"

Mutta Janet lisäsi tähän muutakin, — he puhelivat myöhään yöhön saakka. Ja aina, milloin epäilykset tahi levottomat aavistukset värisyttivät Sallya, nauroi Janet hänen pelolleen.

"Sinä olet tehnyt maailman ihanimman kaupan", huudahti hän. "Sinä kaipaat miehen rakkautta — eikö niin? — ja nyt sinä olet sen saavuttanut. Ja kuitenkin sinä olet yhä edelleen vapaa, — vapaa kuin taivaan tuulet. Jos sinä kyllästyisit —"

Sally nauroi katkerasti.

"No niin; hyvä. Jos hän kyllästyisi, olet sinä oma valtiaasi. On typerää sulkea häkkiin vapaita ilman lintuja. Moraali? Oh, järveen sellainen moraali! Pidätkö sinä itseäsi moraalittomana senvuoksi, että mies ei jaksa suuresti kunnioittaa aviosäätyä?"

"Kyllä, koska minä kunnioitan sitä."

"Sinä kunnioitat! Kyllä, mutta vain siksi, että sinä olet kasvanut pappilassa, aivan kirkon kynnyksellä. Minä en jaksa ymmärtää sinua. Sinä olet riisunut sielusi yltä monta uskonnollista verhoa, ja kuitenkin sinä yhä kunnioitat vanhentunutta sakramenttia, jolla ei edes ole totisen uskonnon kanssa mitään tekemistä. Tiedän tämän kaiken johtuvan pelkästään sellaisesta käsityksestä, että vihkiminen on säädyllisyyden vuoksi välttämätön naiselle. Tavallinen, arkipäiväinen kysymys: 'onko tämä sopivaa' tahi 'onko tämä sopimatonta', — sepä juuri herättää sinussa moraalisia epäilyksiä. Sinä olet vain sovinnaisuuden orja, kuten kaikki muutkin, — et mikään moralisti."

Kuitenkin, Janetin väkevistä todisteluista huolimatta, Sally koki monta pimeätä hetkeä näinä viimeisinä päivinä Kewssä asuessaan, kun perittyjen käsitystapojen kaikki voimat heittäytyivät koko painollaan hänen kimppuunsa. Mutta milloin hän kohtasi Traillin, unohtuivat nämä kamppailut täydellisesti; ja hänen uskonsa ja luottamuksensa rakkauteen tuki häntä kestämään myöskin yksinäisten hetkien ahdistavat epäilykset.

Nyt, kun matkaan lähtö oli jo aivan edessä ja sen synnyttämät tuhannet uudet mielikuvat, aavistelut ja odotukset kokonaan täyttivät Sallyn mielen, ei Janet kuullut ystävänsä enää puhuvan epäilyksistään. He kiertelivät iloisina, ja samalla tottumustensa pakotuksesta säästeliään harkitsevina, Lontoon suuria myymälöitä. He katselivat, arvostelivat ja ihastelivat niiden aartehistoja, valiten joukosta sellaista, mikä heistä tuntui tarpeelliselta, sopivalta, miellyttävältä ja — myöskin huokealta.

Traillin antamista rahoista oli vielä viisitoista puntaa jäljellä, kun Sally mielestään oli ostanut kaiken, mitä hän tarvitsi, ja niinpä hän sitten tarjosi jäljelle jäänyttä määrää takaisin miehelle.

Traill sieppasi kiinni hänen leuastaan ja puristeli sitä.

"Minkälainen pentu sinä oikein lienetkään?" hän kysyi.

"Mitä sinä nyt puhut?"

"Vai vielä mitä? Minä annan sinulle määrärahan käteen ja sanon, käytä nämä siihen ja siihen, — eikö niin? No, ja nyt sinä tuot minulle takaisin viisitoista puntaa ja sanot —."

"Että minä olen ostanut kaiken, mitä tarvitsen," jatkoi tyttö nauraen.

"Onko sinulla esimerkiksi teatterivaippa?"

"Ei, sillä en luule kaipaavani sellaista."

"Hankitko edes sateenvarjon?"

Sally nauroi jälleen, viskaten päänsä takakenoon, kuten pienet lapset istuessaan isänsä polvella.

"En, minulla on sellainen ennestään."

"Hankitko — hm — no, kunpa minä tietäisin, — hankitko kengät, joilla pääset vaeltamaan maailman halki, — onko sinulla koreilukengät, sabattikengät, kävelykengät, kotikengät? Montako kenkäparia sinulla on?"

"Kaksi paria."

"Kas niin, — mene ja osta muutama lisää, — ja teatterivaipan sinä myöskin ostat, sillä tarvitset sitä huomenna. Me istumme huomisiltana Comédie Français'ssa, emmekä ymmärrä ainoatakaan sanaa kaikesta siitä, mitä näyttämöltä kuulemme."

Sitten he olivat lähteneet matkalle ja ihmeellinen elämä oli päivä päivältä vaeltanut Sallyn silmien editse kuin loistava juhlakulkue. Jokainen hetki oli täynnään iloa; riemu tuntui loppumattomalta, ja se tuntui synnittömältä. Voisiko ilo, vapaus, onni olla syntiä? Janetin todistelut olivat syöpyneet tytön mieleen syvemmälle kuin kumpikaan heistä olisi osannut kuvitellakaan. Kun Sally toisinaan joutui olemaan hetken yksinään jossakin hotellissa, Traillin järjestellessä heidän käytännöllisiä asioitaan, ja epäilykset yrittivät tunkeutua hänen mieleensä, niin tyttö muistutti itselleen ystävättärensä sanoja: "Sinä olet vain sovinnaisuuden orja, kuten kaikki toisetkin, — mutta moralisti sinä et ole."

Parhaiten rauhoitti Sally kuitenkin sydäntään toistamalla mielessään alituisesti, että tämä heidän suhteensa kestäisi ikuisesti. "Tämä ei voi katketa, — tämä ei voi koskaan loppua," vakuutti tyttö itselleen. "Hän rakastaa minua siksi liian paljon, ja minä rakastan vielä enemmän häntä. On aivan saman tekevää, olemmeko vihityt tahi emme. Kirkko ja papit eivät tekisi meitä yhtään onnellisemmiksi. Monet vihityt avioparit elävät kurjina ja onnettomina; kirkon siunaus ei siis ole heitä pyhittänyt. Ei vähääkään!"

Hän kirjoitteli Janetille pitkiä, hetken poreilevia mielijohteita uhkuvia kirjeitä, kuvaillen näkemiään vieraita seutuja ja kaupunkeja, Kirjavia matkakokemuksia, ja — ennenkaikkea — Jack Traillia ja hänen ihmeellisyyttään.

"Sinä sanoit, että hän on kova ja taipumaton ja ankara," kirjoitti Sally Firenzestä. "Sanoit tietäväsi, että hän on sellainen. Mutta hän ei koko aikana ole sanonut minulle yhtäkään kovaa sanaa. Hän voi olla ankara muille ihmisille. Toisinaan minä olen nähnyt hänen kiukustuvan julmasti, mutta en koskaan itselleni. Me, näetkö, rakastamme toinen toisiamme. Me emme koskaan lakkaa toisiamme rakastamasta. Armas, armas Janet, — kunpa sinäkin olisit täällä meidän seurassamme!"

Tämän ihanan matkan kestäessä — päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta — Sallyn luonne muuttui Traillin alituisen huoltamisen ja voimakkaan käskijäsielun vaikutuksesta tahdottomaksi, kokonaan miehen toiveisiin alistuvaksi. Kun he jälleen palasivat Lontooseen, oli Sally unohtanut sen riippumattomuuden tunnon, jota hän oli kokenut entisinä, työn ja vastuksien ankarina päivinä. Hän nojautui kaikessa Trailliin, ei yksin totellen ja noudattaen hänen päätöstään, vaan hyväksyen hänen jokaisen ajatuksensakin. Itse hän ei edes huomannut tätä, hän ei ymmärtänyt sisäistä riippumattomuutta olevankaan, — hän ei tiennyt mistään muusta kuin rakkaudesta.

Ensimmäisinä iltoina heidän kotiin palaamisensa jälkeen Sally riensi Kew'hun tapaamaan Janetia. Hän oli säteilevä ja kaunis hienoissa pukimissaan, jotka Traill matkalla oli pakottanut hänet ostamaan.

"Vai niin, te olette nyt siis naimisissa, kuulemma," sanoi mrs Hewson.

"Olen," vastasi Sally. Itse asiassa hän ei kuvitellutkaan suhdettaan Trailliin muuksi. Ulkomaiden hotelleissa hän oli säännöllisesti käyttänyt Traillin nimeäkin, ja vaikka hän tosin tiesi edelleenkin olevansa Sally Bishop, niin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi Sally Bishop vain nimellisesti, kun sen sijaan monet naiset, joilla lain mukaisesti oli miehensä nimi, päinvastoin olivat puolisoita vain nimellisesti.

"Toivon, että olette onnellinen," lisäsi mrs Hewson ystävällisesti.

"Onnellisempi en voisi olla," vastasi Sally oikeutetulla ylpeydellä. Hän kiskoi Janetin mukanaan yläkertaan, kamariin, jossa he aikanaan olivat asuneet yhdessä, ja levitti tuomisensa — lahjat, jotka hän ulkomailla oli ostanut ystävättärelleen — vuoteelle, kietoen sitten käsivartensa Janetin hoikan kaulan ympärille ja suudellen häntä sydämensä riemussa laihoille, teräville poskipäille.

He tarkastelivat yhdessä Sallyn tuomat lahjat, — Bambinon porsliiniteoksia Firenzestä, milolaisen Venuksen marmorinen jäljennös Pisasta, mosaikkikoristeita Roomasta — ja ihastunut Janet palkitsi ne hellyyden osotuksilla, jotka Sallylle korvasivat monin verroin näiden muistoesineiden arvon. Kun he jälleen alkoivat, tapaamisensa ensimmäisen riemunhuuman talttuessa, kyetä ajattelemaan ja puhelemaan johdonmukaisesti, kohdisti Janet tytön huomion seikkaan, josta hän monesti jo olisi kirjoittanut Sallylle, ellei olisi peljännyt kosketella kirjeessä niin arkaa kysymystä.

"Minkälaisen sopimuksen hän on tehnyt sinun kanssasi?" kysyi Janet.

Vaikka kysymys selvästi ilmaisi vain ystävällisyyttä ja hellää huolehtimista, särähti se ilkeästi Sallyn mielessä ja ajoi kuin ruoskanisku veren hänen poskilleen.

"Ei minkäänlaista," vastasi hän. "Mitä sopimuksia me kaipaisimme?"

"Niinkö sinä ajattelet? Kaiken järjen nimessä —"

"Ei meidän välillämme ole mitään sopimusta."

"Etkä sinä ole sellaista koskaan ehdottanutkaan?"

"En!" huudahti tyttö kauhistuneena, nousten silmät kosteina vuoteelta, jolle hän oli istuutunut. Janet seurasi hänen liikkeitään katseellaan, ja hänen otsansa vetäytyi päättäväisesti kurttuun.

"Sitten minun on, ymmärtääkseni, lähdettävä tapaamaan mr Traillia," hän sanoi hitaasti.

Sally käännähti äkisti ympäri kantapäillään.

"Minkätähden?" kysyi hän.

"Ajattelen, että minun täytyy varottaa häntä leikkimästä näin umpimähkäisesti sinunlaisesi naisen onnella."

"Hän ei leiki!" huudahti Sally kiihkeästi. "Sinä olet julma, Janet. Minä en halua tavata sinua enää, jos sinä täytät uhkauksesi."

"Sekin on mahdollista; voin hyvin uskoa sen," puhui Janet levollisesti. "Jos vain ottaa vaivakseen järjestellä sellaisten ihmisten asioita, jotka eivät itse pysty niitä hoitamaan, niin voi kyllä arvata, minkälaiset kiitokset siitä saa palkakseen."

"Ah, sinä et nyt ymmärrä minua," vetosi Sally valitellen. "Hän ei voi sietää sellaista sekaantumista meidän väleihimme. Hän vihaisi minua sentähden. Me emme katsele suhdettamme ensinkään samassa valossa kuin sinä. Sinä teet siitä kauppa-asian. Luuletko, että minä olisin koskaan heittäytynyt näin hänen valtaansa, jos minä ajattelisin samoin kuin sinä nyt? Tiedäthän, että siinä juuri on ero. Käsitäthän sinä, Janet, että me rakastamme toisiamme. Ei siinä saa olla mitään sopimuksia välissä."

Janet katseli tyttöä säälien. Hän tiesi olevansa julma, sanoessaan kaiken sen, mitä hänen ajatuksissaan liikkui. Mutta hän kuului siihen kumoukselliseen naislajiin, joka pyrkii surun ja kärsimystenkin hinnalla totuuteen ja oikeuteen. Hänen laatuisensa naiset repivät säälimättömästi hajalle ihanien harhakuvitelmien kultaverkot, jotka estävät totuuden kajastamasta näkevään silmään.

"Kuinka kauan sinä uskot teidän rakkautenne kestävän?" hän kysyi.

"Aina! Miksikä se ei olisi loppumaton?"

"Ehkäpä sinä voit taata sen omasta puolestasi. Mutta mies, — tunnetko sinä hänet yhtä tarkoin?"

Sally katseli ikkunasta alas virran rantaan. Hän muisti, kuinka hän eräänä iltana kulki siellä mr Arthurin rinnalla, ja kuinka vähällä hän oli ollut sitoutua iäkseen häneen, jos mr Arthur olisi silloin käyttäytynyt viisaammin. Hän päästi tämän muiston luisumaan jälleen virran hämärään, josta se oli noussutkin hänen mieleensä; mutta hänen varmuutensa horjahti; hän ei vastannut mitään.

"Et rohkene vastata hänen puolestaan?" kysyi Janet.

"Kyllä, — minä rohkenen", sanoi tyttö kärsimättömästi. "Miksikä minä en voisi taata häntä yhtähyvin? Hän ei ole koskaan epäillytkään, että me väsyisimme toisiimme."

"Hyvä on; mutta miksikä sinä et uskaltanut vastata näin heti, kun minä kysyin sinulta? Minkätähden sinä epäröit? Sally!" — Janet laski kätensä tytön olalle, — "Sally, minä huomaan, että sinä kuvittelet olevasi puoliso. Minä näin kuinka varmasti sinä vastasit mrs Hewsonilie, kun hän kysyi, oletko naimisissa. Se juuri pakotti minut ajattelemaan näitä seikkoja sinun puolestasi. Sally, sinä et ole aviopuoliso, eikä mr Traill ole sinun miehesi. Hän on vain sinun herrasi ja sinun isäntäsi, ja siksi juuri minä, jos olisin sinun tilallasi, tahtoisin perustaa kaiken selvään sopimukseen. Hän saattaisi jättää sinut jonakin päivänä."

Sally vapautti itsensä Janetin ystävällisestä otteesta, liikahtaen syrjempään. Hän naurahti terävästi.

"Siitä minä näen, kuinka vähän sinä ymmärrät meitä", sanoi hän. "Traill sanoo minulle uudelleen ja yhä uudelleen, ettei hän olisi voinut kuvitellakaan tapaavansa koskaan naista, joka soveltuu niin hyvin hänen elämäänsä kuin minä."

"Jokainen kaunis nainen soveltuu miehen elämään niin kauan kuin tämä pitää hänestä", huomautti Janet. "Vain minunlaiseni naiset — rumat puolisyöjättäret — eivät sovellu miehille. Tietysti sinä olet hänen mieleisensä; minä en ole koskaan ajatellutkaan muuta. Minä vain kysyn, uskotko sinä sen kestävän ikuisesti. Haluaisin saada sinut katselemaan elämää yksinkertaisen, värjäämättömän lasin lävitse, — ellet sinä rohkenekaan katsella sitä suorasti, ilman mitään himmentäjiä. Mutta nyt sinä valitset silmiesi suojaksi milloin kullankeltaisen tahi ruusunpunaisen värilasin, — etkä sinä halua tunnustaa, että näin sinä välttämättä näet harhakuvia. Mene ja vaadi häneltä selvä, rehellinen sopimuskirja. Anna hänen piirrellä se näkyvästi mustalla valkoiselle ja katso, että hänen nimensä on siinä alla. Sitten sinä voit sen vaikka unohtaa, jos välttämättä tahdot tehdä niin. Sitten sinun sopii vaalia kauniita kuvitelmiasi, kun olet ensin hoitanut todellisuuden, siten kuin se on hoidettava. Ja saat nähdä silloin, että mies antaa sinulle arvoa toisen verran enemmän, nähdessään, että sinä olet ajatteleva olento. Nyt, kun hän näkee sinun vain antavan, antavan, alituisesti vain antavan, molemmin käsin —"

"En minä yksin anna", huudahti Sally, — "luuletko, etten minä saa mitään vastalahjaksi? Minä en koskaan ennen, koko elämässäni, ole ollut niin onnellinen kuin nyt, — kuuletko, en hetkeäkään! Eikö siinä ole kyllin korvausta kaikesta, mitä minä itse voin toiselle lahjoittaa?"

Janet kohtasi järkkymättömänä hänen katseensa.

"Sinä et ymmärrä asiaa oikeassa suhteessa", jatkoi hän jälleen hitaasti. "Tekemällä sinut onnelliseksi mies vain palkitsee oman onnellisuutensa. Kuinka hän voisi siten korvata kaiken sen, mitä sinä uskallat hänen tähtensä, tulevaisuutesi, koko elämäsi? Jumalan nimessä, tempaise nyt side silmiltäsi, ja katsahda kirkkaasti eteesi! Etkö näe, että sinun täytyy suojata itseäsi kaikkein pahimmankin varalta, sillä se voi kohdata sinua, kuten jokaista naista sinun asemassasi."

On turhaa kuvitellakaan, että tällainen todistelu olisi tehonnut Sallyyn. Mahdollisuus, jonka Janet oli manannut hänen näkyviinsä, kauhisti ja pelotti häntä; mutta siinä olikin sitten kaikki. Ajatus, että hänen pitäisi turvautua onnettomuutta vastaan — kauppakirjalla, kauhisti häntä vieläkin pahemmin kuin tämän onnettomuuden ajatteleminen.

Kun Sally illalla palasi Traillin luo, huomasi mies hänen häiriintyneen mielentilansa.

"Mitä miss Hallard onkaan puhunut sinulle?" kysyi hän. "Sanoiko hän, että sinä olet alentunut elämään hirvittävää elämää, vai kuinka?

"Ei, miksikä hän olisi puhunut sellaisia? Ajatteletko, sinä, että minä elän alhaisesti, Jack?

"Minä? Toivottavasti en, koska minä juuri olen sinut tähän houkutellut. Alkaako sinusta tämä tuntua alhaiselta? Sally — kiedo käsivartesi minun kaulaani — suutele minua —, taivas varjelkoon sinun pientä sydäntäsi, sinä et pystyisi tekemään mitään alentavaa. Kas niin, rupeammeko me nyt hautomaan tässä olemattomia suruja, tahi lähdemmekö mieluummin kaupungille illastamaan?"

Tämä ehdotus luonnollisesti merkitsi, että heidän oli lähdettävä aterioimaan; ja puolentunnin kuluessa Sally jälleen voitti takaisin onnellisen lapsenmielensä.

Näihin aikoihin Traillille tarjottiin virallisen syyttäjän tehtäviä tuomioistuimessa. Hänen uransa alkoi varsin vähäpätöisten rikosjuttujen käsittelyllä, mutta hän syventyi ja kiintyi niihin jäntevän luonteensa koko voimalla. Ja kerran muodostettuaan oman käsityksensä kulloinkin esillä olevassa asiassa, hän kamppaili sen älykkäällä kekseliäisyydellään voittoon järkkymättömän lujana, ja — milloin tilaisuus vaati — säälimättömänä ja armottomana.

Sally kävi toisinaan oikeushovissa kuuntelemassa niiden juttujen käsittelyä, joissa Traill hoiti syyttäjän tointa. Erään kerran hän joutui tarkkaamaan ristikuulustelua, jonka avulla pyrittiin paljastamaan aviorikosasiaa. Kalpea, vapiseva nainen ponnisteli kaikin voimin, saadakseen nimensä säilymään puhtaana loasta, johon Traill koetti sen tahria.

Silloin Sally jälleen näki julmuuden välähtelevän tämän miehen silmissä. Hänestä tuntui siltä kuin Traill olisi karistanut yltään kaiken inhimillisen tuntonsa, — ikäänkuin hän olisi vain ollut työtään suorittava kone, mylly, joka levollisesti rouhii jauhoksi kaiken, mitä sen nieluun kaadetaan.

"Ettekö te ensinkään ajatellut", kysyi hän kalpealta naiselta, — "ajatellut, että te petitte miestänne silloin kun suutelitte vastaajaa?"

"En, en ajatellut. Me — me pidimme toisistamme; minä tunnustan sen. Mutta suu — suuteleminen ei ollut minun mielestäni mitään rikollista."

"Te ette käsittänyt tehneenne väärin, kun suutelitte häntä?"

"En."

"Mistä siis väärä ja luvaton alkaa, tahi mihin oikea ja luvallinen päättyy teidän suhtautumisissanne vieraisiin miehiin, erityisesti tähän vastaajaan?"

Hätääntynyt nainen katsahti tuomariin rukoilevasti ja apua anovasti. Tuomari silmäili häntä näkemättä suoraan eteensä.

"Vastatkaa minun kysymykseeni," ahdisti Traill.

"En tiedä kuinka sen selittäisin," valitti nainen hiljaisesti.

"Ehkäpä minä saan auttaa teitä? Olisitteko te pitänyt vääränä ja luvattomana, jos hän — teitä suudeltuaan — olisi kietonut käsivartensa teidän ympärillenne?"

"Kyllä, minä luulen niin."

"Siinä siis on syyttömyyden ja syyllisyyden raja teidän mielestänne? Suuteleminen on luvallista, mutta syleily rikollista?"

"Ei, en tahtoisi sanoa siten."

"Te siis ette selitä syleilemistä luvattomaksi tässä tapauksessa?"

"En."

"Olisitteko mielestänne tehnyt rikoksen, jos olisitte istunut hänen polvellaan?"

"En", vastasi nainen, arvellen hämmennyksessään Traillin tahtovan tällä keinoin lopullisesti pelastaa hänet häpeästä, houkutellen häntä esittämään kaiken viattomassa valossa.

"Te siis selitätte," jatkoi Traill, "että koska te rakastitte vastaajaa, niin te suutelitte häntä, pitäen tekoa viattomana, mutta että te samalla kieltäydyitte syleilemästä häntä ja istumasta hänen polvellaan, vaikkakin rakastitte häntä ja piditte myöskin näitä hellyyden osotuksia viattomina ja luvallisina? Tahdotteko nyt neuvoa minua selittämään arvoisalle tuomarille sekä valamiehistölle, mistä syystä te sitten kieltäydyitte osoittamasta rakkauttanne vastaajaan näin viattomalla tavalla?"

"Minä — minä," soperteli nainen kokonaan avuttomana, "minä ehkä sallin hänen — jolloinkin — syleillä itseäni, ja — ehkä — ehkä minä istuin hänen sylissään kerran tahi — kahdesti."

"Miksikä siis," huusi Traill äkisti, "te väititte niin kiivaasti vastaan, kun äskeinen todistaja selitti nähneensä teidät istumassa vierashuoneessa vastaajan käsivarsi kaulallanne?"

Hän oli tarttunut ansaan, jonka Traill oli häntä varten virittänyt ja johon hän oli niin kylmäverisesti uhriaan johdatellut. Tämän jälkeen nääntynyt vaimoraukka myönsi tahdottomasti oikeaksi melkeinpä jokaisen oletuksen, minkä Traill esitti hänen syyllisyydestään. Hän ei enää jaksanut taistella, ei edes ajatella puolestaan. Sally kuunteli vielä hetken tätä surullista ajojahtia; sitten hän lähti pois oikeussalista. Hän ei kestänyt enempää.

Tyttö ymmärsi sanomattoman hyvin, miksikä syytetty naisraukka oli eksynyt hairahduksiin, joista hänet nyt tuomittaisiin ja merkittäisiin häpeällä. Olihan hän rakastanut; onnea janoova ja onnesta sykkivä sydän oli ohjannut hänen tekojaan. Mutta nyt, kun rakkaus karsittiin niistä, kun kaikki inhimillinen tunne syövytettiin pois ja alastomat teot vain jätettiin sellaisinaan, verhotta, kaikkien nähtäviksi, — nyt hänen menettelynsä tuntui julkealta, — sen täytyi tuntua siltä. Ja mies, joka nämä hairahdukset oli armotta, sääliä tuntematta, paljastanut, repien ankarin kourin hajalle rakkauden kultaverhot niiden ympäriltä, — tämä mies, Jack Traill, piteli samoissa armottomissa käsissään Sallyn onnea, hänen kunniaansa, hänen koko elämäänsä.

"Te, joka oman tunnustuksenne mukaan voitte tahallisesti ja epäröimättä leikitellä intohimon kanssa aina luvallisen ja luvattoman väliselle kynnykselle", kuuli Sally Traillin pauhaavan hänen pyrkiessään pois salista, — "te luulette siis, että valamiehistö, jonka muodostavat maailmaa tuntevat miehet, uskoisivat pelkkien tunnollisuussyiden estäneen teitä heittäytymästä tämän vastaajan inhoittavien pyyteiden saaliiksi?"

Sitenkö Traill ajatteli? Saattoiko hän todella ajatella siten? Sellainenko oli 'maailmaa tuntevien miesten' käsitystapa? Eivätkö he nähneet tällaisessa suhteessa mitään muuta; alastoman häpeän yksin? Ei sydäntä, — ei rakkautta? Nämä kysymykset polttivat Sallyn aivoja hänen rientäessään kotiin. Toisinaan hänestä tuntui ikäänkuin Traill olisi viskannut herjaavan syytöksensä suoraan vasten hänen kasvojaan, ja hän toisteli lukemattomat kerrat mielessään näitä selvääviä sanoja, pakottaen itsensä syytettyjen penkille häväistynä ja tomuun lyötynä. Mutta kun Traill saapui kotiin ja kysyi tyynesti ja rauhallisesti Sallyltä, mitä tämä oli ajatellut hänen loistavasta "tapauksestaan", kätki tyttö huolellisesti kaiken, mikä olisi voinut ilmaista hänen mielensä epäilyksiä ja hänen raskasta ahdistustaan.

"En jaksanut kestää loppuun saakka, ymmärräthän", hän sanoi. "Minun täytyi poistua, ennenkuin tuomio julistettiin. Kuinka siinä kävi?"

"Oh, — avioero; me voitimme. Valamiehistön päätös oli yksimielinen. Mutta, totisesti, minä en tiedä, ymmärsikö se nainen tehneensä mitään väärää. Hän sotkeutui pahasti, mutta minä luulen hänen puhuneen totta pääkohdissa."

Sally katseli miestä ihmetellen ja hämmästyneenä, mutta hän ei rohjennut puhua mitään. Hän oli jo tottunut alistumaan.

Vähitellen tämä tapahtuma alkoi hälvetä hänen muististaan; lopulta hän unohti sen hänen mieleensä jättämän vaikutuksenkin. Hän alkoi jälleen toisinaan käydä oikeussalissa, iloitsemansa Traillin voitoista, jotka tuottivat miehelle yhä enemmän mainetta taitavana ja pelättävänä lain ja esivallan miekankantajana. Traill ei enää lainkaan ehtinyt työskennellä sanomalehtien hyväksi; oikeusasiat vaativat kokonaan hänen aikansa. Hänellä oli nyt oma toimisto oikeushovissa, ja rauhallisempina päivinä hän ja Sally joivat siellä yhdessä iltapäivä-teensä.

"Me oletamme", saattoi tyttö joskus puhella, "että sinä et ole nähnytkään minua koskaan ennen, ja että minä teen kauhean sopimattomasti tullessani sinun kamariisi. Mutta minä tulen kuitenkin, ja sitten, kenties, minun valmistaessani teetä sinä äkisti kiedot käsivartesi minun vyötärölleni, ja minä tietysti loukkaannun syvästi. Mutta sinä vain suutelet minua, ja sitten minä alan pitää sinusta, ja sitten —"

Näin hän johti miehen lasten leikistä tunteen intohimoiseen purkaukseen ja Traill iloitsi huvitettuna tästä lapsellisuudesta, samoin kuin hän nautti voimakkaasti miehisestä palosta, jonka tämä tyttö, — viaton lapsi ja samalla täysi nainen, — sytytti hänen suonissaan hehkumaan.

Samana keväänä Sally muistutti, että Traill oli luvannut kerran näyttää hänelle Aspley Manorin. Mies riemastui tästä ajatuksesta.

"Maalla vietetty päivä on paras virkistys minulle", huudahti hän, — "ja sinulle myöskin. Minä kirjoitan heti Dollylle ja kysyn, onko Aspleyssä ketään perjantaina. Ellei ole, niin me lähdemme sinne."