XIV LUKU.

Niinkuin Traill oli kertonut, hän kohtasi toisinaan sisarensa. Nämä tapaamiset olivat harvinaisia, eikä niitä sattunut juuri koskaan mrs Durlacherin kotona Sloane kadun varrella.

Eräänä iltana, lähes kolme viikkoa sen jälkeen, kun hän oli eronnut Sallysta, Traill pyysi sisarensa illalliselle kanssaan. Hän oli pukeutunut seurustelupukuun, ääneen sadatellen tällaisen muodollisuuden vaatimusta, ja ohjasi nyt mrs Durlacherin erääseen hienoon ravintolaan, jossa hän alotti iltansa kiroilemalla viinurien matelevaa kohteliaisuutta.

"He eivät ole ihmisiä," hän sanoi sisarelleen, "he ovat manalan kalvavia matoja, ahnaita toukkia, jotka vain odottavat, että veres ruumis jälleen kuopataan kuuden jalan syvyyteen, heidän saaliikseen."

Mrs Durlacher värisi. "Sinä puhkeat toisinaan kauhistuttaviin vertauksiin, Jack," sanoi hän.

"Minä näen toisinaan kauhistuttavia asioita," väitti Traill. "Katselehan tätä tarjoilijaa, joka vaanii kuin korppikotka tuota rasvaista aberdeeniläistä herrasmiestä, hänen tutkiessaan viinilistan 'samoin samoin'-rivejä. Tekisi mieli kehoittaa viinuria sulkemaan toinen silmänsä ja seisomaan yhdellä jalalla; silloin korppikotkakuva olisi täydellinen. Samassa pöydässä, muuten, istuu varsin kaunis tyttö."

Hänen sisarensa tarkkasi hänen katseensa suuntaa. "Oh, eiväthän he ole aberdeeniläisiä," sanoi hän sävyisästi, "Tämä vanha herra on Sir Standish Roe: hän kuuluu cityn monien toiminimien johtokuntiin."

"Niin toimeliaan elämän pitäisi toki kutistaa hänen ruhoaan," sanoi Traill. "Sinä siis tunnet heidät?"

"Kyllä."

"Kuka tämä tyttö on?"

"Sir Standish Roen tytär. Minä esitän sinut heille illallisen jälkeen, elleivät he kiiruhda teatteriin tahi muuanne."

"Etpä esitäkään," kielsi Traill. "Syöttiansoilla minua ei pyydystetä, olkootpa ne sitten vaikka kuinkakin houkuttelevia."

Näin he puhelivat koko illallisen ajan, arvostellen ja suomien hyvänsuopaisella häijyydellä ympärillään viliseviä ihmisiä. Traillin kirpeä äly terästyi aina hänen sisarensa seurassa. Hän esitti teräviä ja sukkelia "reunamuistutuksia," jotka — kuten hän sanoi — valaisivat näitä korkeampia yhteiskuntapiirejä; ja nauraessaan näille huomautuksille mrs Durlacher usein väitti, että Traill saavuttaisi omituisilla päähänpistoillaan ennenkuulumattoman menestyksen hänen kutsuilloissaan. Traill kielsi häntä edes puhumasta niistä.

"Onko asia ihan toivoton?" kysyi hänen sisarensa.

"Kokonaan! Minä olen sinun iltoihisi yhtä mahdoton kuin ministeristöön."

"Mutta sinusta voisi tulla ministeri, jos innostuisit politiikkaan."

"Oikein. Mutta asian ydin onkin siinä, että minä en koskaan siihen innostu."

Sisar hellitti otteensa hetkeksi, antaen keskustelun liukua sattuman varassa. Sitten hän jälleen kastoi aironsa veteen.

"Metsästeletkö sinä lainkaan nykyisin?"

"Kyllä, lehteni uutismetsästäjänä. Tämän laimean pilan minä olen, muistaakseni, syöttänyt varemmin eräälle toisellekin."

"Tänä vuonna meillä on Aspleyssä ollut onnistuneita fasaanipäiviä."

"Vai niin?"

"On todellakin. Harald ampui eräänä päivänä kuusikymmentäseitsemän lintua."

"Onnen myyrä! Oletko jo päättänyt ateriasi? Hyvä. Kuulehan, nyt me lähdemme minun asuntooni, — tällaisissa paikoissa puheleminen on ikävää. Olen nyt muuttanut ensimmäiseen kerrokseen; sinun ei enää tarvitse kivuta niin monia portaita pimeässä. Juomme kahvin minun luonani."

Mrs Durlacher ei odottanut toista pyyntöä. Hän oli huomaavinaan, että veli oli tänä iltana taipuisampi kuin koskaan ennen, ja hän kuvitteli kenties jaksavansa houkutella hänet mieltymään omaan elämäntapaansa. Sisar, joka itse oli hienojen seurapiirien nainen ohuinta veripisaraansa myöten, tunsi huolestumista tämän bohemi-veljensä tähden. Siinä suhteessahan me olemme kaikki samanlaisia, — me toivoisimme niiden, joita rakastamme, elävän ja ajattelevan kaikessa meidän omaan tapaamme.

"Rohkenen vakuuttaa, että näitä portaita ei monikaan nainen astele juhlapukuisena," huomautti Traill, kun he ehtivät hänen porraskäytäväänsä.

Sisar nauroi. "Ja otaksun, että ne naiset, jotka täällä liikkuvat, kulkevat yksinomaan sinua tavottamassa?"

"Dolly, minä häpeän sinun puolestasi," vastasi Traill.

"Oh, itsehän sinä olet luonut maineesi; älä siis koeta paheksua tahi väistellä sitä."

"Väistellä? Miksikä väistelisin?" Hän vetäytyi ovenpieleen, päästääkseen sisaren edellään sisään. "Minulla ei ole mitään hävettävää. Annan palttua kunnianarvoisuuden verholle, — enkä silti kävele liian alastomana. Joka miehellä on hartioillaan jonkinlainen todellinen tahi teennäinen hyve peitteenä." Hän muisti käyttäytymisensä Sallya kohtaan, ja ajatteli, että siinä ainakin oli todellinen hyve, johon hän oli oikeutettu vetoamaan. "Teillä, sinunlaisillasi ihmisillä, on suuri ja kunniallinen sovinnaisuuden vaippa ympärillänne, mutta toisinaan te ette paljoakaan välitä, millä tavoin te kiinnitätte sen verhoksenne."

Dolly purskahti nauruun. "Tule Aspleyhin jonakin iltana nyt viikon lopulla," sanoi hän, — "minä kutsun sinne erityisesti valikoidun seuran, ja sitten sinä illallisen jälkeen seurusteluhuoneessa alotat nämä häijyt saarnasi. Seisot siinä selin uuniin ja komennat ja ällistytät koko vierasseuraa. Sinusta tulee illan leijona!"

"Sinä puhut kuin jesuiitta," sanoi Traill ja otti piippunsa esille. "'Tarkoitus pyhittää keinot,' tiedäthän. Illan leijona, — kaunis leijona, häh? Haluatko savukkeen?"

"Kiitos. Miksikä sinä olet meitä kohtaan näin ankara?"

"Ankara! Mitä ankaruutta tämä on?" Hän raapaisi tulen tikkuun ja sytytti sisarensa savukkeen, katsellen samalla tulen valossa hänen puuteroituja ja taidokkaasti punattuja poskiaan ja silmäripsiä sekä kulmakarvoja, jotka oli kevyesti sivelty mustiksi. Nämä kaunistelukeinot oli suoritettu niin taiturillisesti, että ne saattoi huomata vain näin likeisen valonloimun heijastaessa suoraan hänen kasvoilleen. Traill hymyili, ja sisar, jonka silmät tähtäsivät veljeä, samalla kun hän puristi savukkeen huuliensa väliin, näki hänen myhähdyksensä.

"Miksikä hymyilet?" hän kysyi pikaisesti.

"Miksikä? Oh, kunpa tietäisin sen tarkoin. Luullakseni johtui mieleeni eräänlaisia vertailukohtia. Kaikki naiset ovat taiteilijoita, niin erilaisia kuin he muuten ovatkin. Älä nyt välitä tästä; minä en puhu sinusta. Jos minä tarkoittaisin sinua, niin minä vaikenisin mieluimmin."

Mrs Durlacher tunsi itsensä epävarmaksi nyt ensimmäisen kerran tämän keskustelun kuluessa. Hänen itsetietoisuutensa aurinko peittyi pilveen. Hetkeksi hänen silmänsä näyttivät kauhtuvan sinisistä harmaiksi.

"Mitä sinä tarkoitat — vertailulla?" kysyi hän. "Ja miksikä sanot, että me olemme taiteilijoita? Mitä taiteilijoita, — millä tavoin? Luulen sinun mielelläsi puhuvan arvoituksia. Sekin yhä lisäisi sinun menestystäsi. Ihmiset pitäisivät sinua hirmuisen terävänä. Mutta sanohan, — mitä sinä tarkoitit vertailulla?"

Traill sytytti piippunsa huolellisesti ja istui sitten mielipaikalleen pöydän kulmalle, heilutellen jalkojaan ilmassa kuin koulupoika.

"Vertailu, — niin, vertailu tarkoittaa sitä, että on tietty yhtäläisyys sinun asemassasi olevien naisten ja niiden tyttöjen kesken, jotka ammatikseen kuljeksivat Lontoon kaduilla."

"Jack!"

Mrs Durlacher ojentautui suoraksi ja jäykäksi tuolillaan, hänen silmänsä leimahtivat ja sieraimensa värisivät.

"Niin, Dolly?"

"Kuinka sinä rohkenet puhua minulle näin?"

"Sanoinhan, etten tarkoita loukata sinua. Hyvä Jumala, olethan sinä sisareni!"

"Niin, mutta sinä ajattelit tämän katsellessasi minua, ja sinä hymyilit, kun sytytit minun savukettani." Sanat ryöppysivät kiireisesti hänen huuliltaan, ja hänen äänessään oli kova, metallinen sointi.

"Tiedän, mutta" — hän laskeutui pöydältä lattialle seisomaan. "Kuulehan, Dolly; ei kannata puhua tähän tapaan. Minä en sano enää puolta tavuakaan, jos sinä väität, että minä haluan loukata sinua."

"Hyvä on; minä alistun. Mutta joka tapauksessa sinun täytyy selittää, miksikä sinä ajattelit siten juuri katsellessasi minua."

"Siksi, että sinun kauneudessasi on jotakin keinotekoista, — taidetta, niinkuin minä vihjasin. Minä en olisi kai milloinkaan huomannut sitä, ellen olisi nähnyt sinua näin läheltä, valaistessani tulitikulla sinun kasvojasi. Nyt minä huomasin, ja se johti mieleeni vertailukohdan. Siksi minä sanoin, että naiset ovat taiteilijoita, mikä heidän yhteiskunnallinen asemansa sitten liekään."

Dolly nousi seisomaan, ja hänen koko olennossaan kuvastui järkkymätöntä arvokkuutta. "Sinä siis pidät sopivana puhella minulle tällaisia, Jack?"

"En tiedä, onko se sopivaa. Tässä maassa inhotaan jokaista, ken näkee asiat sellaisina kuin ne todella ovat —"

"Jack!"

"Dolly, moni mies on tätä ennen puhunut sinulle — vertauskuvallisesti. Sinä olet kuunnellut heitä. Et ole pahastunut ensinkään; et ole sanonut heille, että he puhuvat sopimattomia. Minussa vain on se vikana, että minä puhun samoista asioista ivaillen. Iva on aina epämiellyttävää — kauheata —, silloin kun se on samalla totta. Istu jälleen, Dolly; en puhu enää näistä asioista. Minä lörpöttelen sinulle suoraan korvaan kaikkein suloisimpia joutavuuksia. Kuulehan, ystäväni, — istu. Mehän sovimme jo, ettei kannata otaksuakaan minun tarkoittavan loukata sinua. Mutta minä näen sinun seurapiireissäsi paljon sellaista, mitä sinä et huomaa. Ja senvuoksi ne eivät miellytä minua. Ymmärräthän, että minä olen sinun veljesi; mutta, katsos, minä en voi kuulua laumaan, joka sinua ympäröi."

He olivat kauan vaiti. Sitten katkaisi äänettömyyden yhtäkkiä ovelta kuuluva koputus. Se oli hiljainen, arka; mutta tässä äänettömyydessä se tuntui melkein väkivaltaiselta. Traill nousi tuoliltaan. Hän näytti miettivän, kuka tulija mahtoi olla; ja sisaren katseet tarkkasivat häntä herkeämättä, vaanien hänen hullunkurisen jännittyneitä ilmeitään.

Koputus toistui.

"Kuka siellä lienee?" kuiskasi Dolly. Häntä melkein jo pelotti ajatella, että jokin nainen — ja taivas tiesi, minkälainen! — pyrkii tapaamaan hänen veljeään. Traill erotti tämän epäilyksen sisarensa äänessä, ja hän sanoi hymyillen:

"Ole huoletta. Minä en päästä sisälle ketään, jonka läsnäolo loukkaisi sinun säädyllisyyden vaistojasi. Pysy rauhallisena."

Hän meni ovelle ja aukaisi sen. Dolly ei enää voinut tarkata hänen ilmeitään, mutta hän kuuli veljensä hämmästyneen äännähdyksen, joka tuntui ilmaisevan, että tuhannet ihmettelevät ajatukset olivat samalla haavaa heränneet hänen aivoissaan.

"Te!" huudahti Traill.

"Niin," vastasi naisääni, jonka sävyyn kätkeytyi arkaa ja hermostunutta jännitystä. "Tulin katsomaan, — katsomaan, oletteko te kotona. Minä — minä halusin tavata teitä."

"Tietenkin; oh, ymmärrän. Tulkaa sisälle. Sallikaa minun esitellä teidät sisarelleni. Ei, teidän täytyy! Tulkaa sisälle, olkaa hyvä. Sisareni ja minä olimme yhdessä illallisella ja tulimme tänne juomaan kahvia."

Hän piti ovea käskevästi avoimena, ja Sally tuli epäröiden huoneeseen.