I LUKU.

Marraskuinen sumu oli koko iltapuolen väijyskellyt kuin hyppyyn kyyristyvä peto Lontoon jylhäin rakennusten väliin uurtuvissa ahtaissa solissa. Illalla se kohousi ylemmäksi, ikäänkuin odotellen yön tuloa, sitten pimeässä rynnätäkseen saaliinsa kimppuun. Koko ilmakehä tuntui olevan täynnään äreää vihamielisyyttä, joka itsepintaisesti painoi ihmismieliä. Hieno, tihutteleva sade valeli katuja ja peitti usvaisena verhona lamppujen paksuja lasikupuja, tehden valaistuksen himmeäksi ja harmaaksi.

Suurten liiketalojen kaikissa ikkunoissa paloivat sähkövalot. Ulkoa kaduilta saattoi nähdä kuinka apulaiset, miehet sekä naiset, istuivat työpöytiensä ylle kumartuneina, kiireisesti suoritellen päivän viimeisiä tehtäviä. Silloin tällöin nousi joku heistä tuoliltaan, päätettyään työnsä, ja lähti kadulle uneliaana ja väsyneenä. Horrosmaisuus, joka kuvastui heidän kaikissa liikkeissään, peitti melkein tyyten varjoon sen huojennuksen tunnon, jonka työn päättyminen heissä varmaan synnytti. He eivät paiskanneet iloiten kirjoja käsistään eivätkä rynnänneet kilvan tarttumaan hattuihinsa, kuten lapset tekevät koulupäivän päättyessä. He järjestivät huomispäivän varalle paperinsa hitaasti ja huolellisesti lokeroihin ja salkkuihin, sulkivat työpöytiensä laatikot tarkan varovasti ja suojustivat kirjoituskoneet uneliaalla perinpohjaisuudella, ikäänkuin arasti kunnioittaen näitä kiusanhenkiään. Ja sitten he äänettöminä noutivat hattunsa ja sateensuojansa, astuivat ulko-ovelle, kohottivat kasvojaan hetken pilviä kohti tunnustellakseen sateen runsautta, — ja aukaistuaan välinpitämättömästi verhon päänsä ylle suojaksi he yksitellen häipyivät näkyvistä katujen hämärään.

Bonsfield & C:on konttorissa King Streetillä istui nuori naisapulainen vielä toisten poistuttua kauan kirjoituskoneen ääressä. Yksinäisenä hehkuva vihreäkupuinen sähkölamppu loi hohdettaan hänen ylleen, samalla kun huoneen muut osat jäivät varjoon. Naapurissa oli suuri tornikello jo ajat sitten lyönyt kuusi, mutta tytöllä näytti yhä vielä olevan paljon työtä kesken. Hän istui siinä koneen ylle kumartuneena, juoksuttaen sormiaan pitkin sen näppäimistöä kärsivällisesti, vaikkakin samalla väsynein ja ikävystynein ilmein. Lampun valovirta hehkui hänen vaaleilla, kultaan vivahtavilla hiuksillaan, saaden ne kimmeltämään himmeiden päivänsäteiden lailla. Huoneen peräseinän tummaa taustaa vasten kuvastuvina muistuttivat tytön pään ääriviivat tämän vihreähohteisen lampun valossa ikäänkuin omituista maalausta, jota vaistomaisesti täytyy pysähtyä katselemaan, silmän kerta siihen osuessa.

Hämärältä Covent Gardenin aukealta kulki muuan mieshenkilö King Streetille ja silmäsi valaistuun ikkunaan, astuessaan sen sivutse. Hän pysähtyi ja jäi katselemaan tyttöä, koettaen ohikulkijoita kavahtaen käyttäytyä ikäänkuin hän odottelisi siinä jotakuta. Näin kului viisi, ehkä kymmenenkin minuuttia, ja yhä seisoi mies siinä ikkunan takana hämärän suojaamana, silloin tällöin vilkasten ympärilleen, nähtävästi varoakseen, ettei häntä yllätettäisi teossa, jonka hän mielessään punnitsi houkkamaiseksi.

On mahdotonta sanoa, herättääkö tavallisesti juuri nainen itsessään miehen huomion, tahi johtuuko mielenkiinnon syttyminen siitä, että itse nainen ja miestä kohtaamishetkellä vallitseva mieliala sopivasti sulautuvat yhteen ja täydentävät toisiaan. Tässä tapauksessa ainakin oli tällainen yhdistetty vaikutus voitolla. Mies oli matkalla yksinäiseen asuntoonsa, autioihin huoneisiin Regent kadun alapäässä. Häntä painosti yksinäisyyden tunne, — se oli hetken mieliala, — ja tässä oli nainen: nuori tyttö, jonka kasvoista mies selvästi erotti vain kauniit, lapsekkaan pehmoiset ääriviivat vihertävässä valossa sädehtivien kultaisten hiuskiehkurain kehystäminä. Sellainen oli nainen; ja mies seisoi yhä paikallaan häntä katselemassa, nähtävästi ajattelemattakaan omaa kotimatkaansa.

Ympäristössä sammuivat jo kaikkialla suurten konttorien sähkövalot, ja liikkeiden viimeisetkin apulaiset jättivät työnsä, kiirehtien tihkusateen halki asuntoihinsa, ravintoloihin ja lukemattomiin huvittelupaikkoihin. Mutta vaaleahiuksinen tyttö istui yhä koneen ääressä, ja ikkunan takaa katseleva mies tarkkasi hänen liikkeitään itsepäisellä uskollisuudella. Viimein pakottivat tytön sormien yksitoikkoiset, nopeat hypähtelyt miehen kuvittelemaan, miltä hänestä itsestään tuntuisi, näin uurastaessaan tuollaisen pienen, rasahtelevan koneen ääressä päivästä päivään. Hän oli kuulevinaan koneen lakkaamattoman ratinan, tytön sormien takoessa sen näppäimistöä yhäti samanlaisin yksitoikkoisin liikkein. Hän kuvitteli, että tämä pienten metallisten vipuvarsien rasahtelu muodostaisi hänen olemisensa ytimen, ja hän ajatteli tunnossaan:

"Jumalani! Sellaista elämää!"

Jos ajatusten siirto on mahdollinen, — jos tunnetilat ja -mielteet voivat keskitettyinä värähdyksinä kulkeutua sielusta toiseen, on se, mitä seuraavassa kerrotaan, kenties selitettävissä tämän olettamuksen nojalla. Sillä kun mies oli ajatuksissaan purkanut inhonsa tähän sisäiseen huudahdukseen, kätki tyttö hetkeksi kasvot lopen väsyneenä käsiinsä. Mies näki, kuinka hän pusersi sormenpäillään silmäkuoppiaan. Sitten tyttö oikaisihe jälleen, istui suorana tuolillaan ja ojensi käsivartensa päänsä yläpuolelle. Mutta hänen jokainen liikkeensä ilmaisi uupumusta ja tyhjää kyllästymistä. Ja konepöydällä hänen vieressään oli yhä kokonainen pinkka valmistamattomia kirjeluonnoksia.

Tyttö katsahti kelloaan ja penkoi sitten epäröivänä ja arvostelevana vielä kirjoittamattomia paperiliuskoja. Jättäisikö hän nyt työnsä siihen? Mies päätti äkisti itsekseen, että tyttö on lähtevä pois ennenkuin hän ehtii lukea kahteenkymmeneen. Mutta ellei silloinkaan näkyisi merkkejä siitä, että tyttö aikoo lähteä, ei hän itse jäisi enää pitemmälti odottelemaan.

Yksi — kaksi — kolme — neljä —, tyttö nousi hitaasti tuoliltaan. Mies tähysteli häntä vielä tarkkaavana, kunnes näki hänen sovittavan puista suojusta kirjoituskoneen ylle. Silloin katselija poistui kadun toiselle puolelle ja alkoi siellä kulkea käytävää edes ja takaisin, kaiken aikaa varoen päästämästä Bonsfield & C:on ovea näkyvistään. Hän kääntyi aina kahdenkymmenen askeleen päästä takaisin, pysyttäytyen kaiken aikaa tarkkaamansa oven vastapäisellä puolella.

Kului muutamia minuutteja. Vihdoin hän kuuli oven rasahtavan auki ja sitten sulkeutuvan, — läjähdys sai kadun lievästi kajahtamaan. Silloin hän kääntyi pikaisesti ja näki tytön tulevan suoraan vastaansa.

Mies valmistausi puhuttelemaan häntä ja kohotti jo kättään, tarttuakseen hattuunsa. Hän odotti tytöltä pientä, tiedotonta rohkaisua, edes kysyvää silmäystä; mutta tyttö kulki hänen ohitseen alaspainunein päin, ikäänkuin täysin tietämättömänä hänen läheisyydestään. Pienet jalat liikkuivat nopeasti, ja katukäytävä kumahteli hiljaa ja tasaisesti, kun tyttö kiiruhti Bedford Streetille, suunnaten kulkunsa Lontoon länsiosaa kohden.

Tähänkö siis kaikki päättyisi? Suottako hän oli seissyt tällaisessa tihkusateessa runsaan neljänneksen häntä odotellen? Harva päättäväinen luonne jättäisi asian tähän. Mies oli halunnut tavata tytön heti nähdessään hänet, ja se neljännes, minkä hän oli kärsivällisesti seissyt paikallaan kosteassa ja raa'assa ilmassa, oli kypsyttänyt hänen halunsa päätökseksi. Ja vaikka hänen rohkeutensa olikin tilaisuuden tullen hetkeksi pettänyt, niin nyt se seikka yllytti häntä vain sitä kiihkeämmin toteuttamaan päätöstään.

Hän oli kääntynyt vaistomaisesti ympäri samalla hetkellä kuin tyttö sivuutti hänet katukäytävällä. Nyt hän kiirehti askeleitaan ja seurasi epäröimättä tytön jäljissä.