II LUKU.

Kuusi viikkoa Janet hoiteli ystävätärtään, auttaen varovasti, mutta samalla varmasti häntä nousemaan epätoivon kuilusta jälleen valoon ja elämään. Hän iloitsi rajattomasti, kun näki vihdoin Sallyn taas hymyilevän niille ylimielisen ilakoiville ja pureville huomautuksille, joihin hän alituisesti sai aihetta elämää tarkastellessaan. Sitten hän koetti uudelleen taivuttaa tyttöä lähteinään Cailshamiin.

"Jos minä olisin sinun asemessasi, niin minä lähtisin opettamaan niitä lapsukaisia," houkutteli hän. "Sinä varmaan pitäisit heistä suuresti, — aivan yhtä paljon kuin jos ne olisivat sinun omiasi. Herttaisia pikku poikia! Ajattelehan! Taivas tiesi, vaikka heidän äitinsä kiusaisivat ja ikävystyttäisivät heitä."

Mutta Sally oli taipumaton. Näihin huoneisiin sisältyi hänen koko elämänsä, sanoi tyttö; hän ei voinut hyljätä niitä.

"Minähän saan pitää näitä hallussani vain kolmen vuoden ajan," hän sanoi lopuksi. "Minusta tuntuu, ikäänkuin yhteyteni Jackiin vasta silloin olisi todella lopussa. Sitten minä lähden, minne sinä vain haluat."

Mutta elämä itse taivutti Sallyn mielen, tarttuen siihen voimakkaammalla otteella kuin mihin Janet pystyi.

Eräänä iltana, kun Sally oli yksin sisällä ja kiinnitti parhaillaan hattua päähänsä, lähteäkseen kaupungille aterioimaan, hän kuuli miehen askeleita porraskäytävässä. Ne sivuuttivat Traillin kerroksen ja nousivat yhä ylemmäksi. Sallyn käsi, joka piteli hattua, alkoi vavista niin, että hänen täytyi laskea hattu takaisin pöydälle käsistään. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Hän pyyhkäisi kädellään märkiä ohimoltaan, ja samassa koputettiin hänen ovelleen. Tytön jokainen jäsen värisi, kun hän meni aukaisemaan, pusertaen huuliaan lujasti yhteen jännityksestä. Kynnyksen edessä hän pysähtyi ja hengähti syvään. Sitten hän työnsi oven auki.

Tulija oli Devenish.

Hän otti hatun päästään ja ojensi tytölle kätensä. Sally, jonka ilmeet kuvastivat pettymystä, tarttui käteen, aprikoiden mielessään, mahtoiko Devenish tietää Traillin ja hänen erosta. Viimein tyttö päätteli itsekseen, että vieraan oli täytynyt kuulla siitä, muuten hän ei olisi tullut näin epäröimättä suoraan hänen ovelleen.

"Häiritsenkö teitä, kun tulin luoksenne? kysyi Devenish."

"Ette, ette suinkaan."

Sally seisoi yhä paikoillaan, kehoitettuaan viittauksella Devenishtä istuutumaan. Hänen mieltään askarrutti kysymys, miksikä Devenish oli tullut katsomaan häntä. Oliko Jack kenties lähettänyt hänet?

Devenish näytti aivan kuin lukeneen hänen ajatuksensa.

"Miss Bishop, minä tapasin Jackin tässä äskettäin. Hän kertoi, että, — että te nyt asutte täällä yksinänne."

"Pyysikö hän teitä käymään täällä?"

"Ei."

"Eikö teillä ole mitään sanomaa häneltä minulle?"

"Ei."

"Sitten —?" Hän ei ymmärtänyt, miksikä Devenish oli tullut hänen luokseen, ja mies näki hänen kummastuksensa.

"Muistatteko illan, jolloin me aterioimme yhdessä?" hän kysyi.

Kuinka Sally olisikaan voinut unohtaa sitä? Hän nyökäytti päätään.

"Sitten te kenties muistatte myöskin, että minä tarjosin teille ystävyyttäni?"

Tyttö nyökäytti jälleen. Hän ei näköjään suinkaan auttanut toisen ponnisteluja. Mutta seuraelämään tottunut mies pystyy voittamaan monia vaikeuksia. Devenish kaivautui sitkeästi edelleen.

"No niin, olen pahoillani, jos loukkaan teitä, sanoessani, että arvelin teidän kenties tuntevan olonne yksinäiseksi. Ja kun minä olen kerta ennenkin aterioinut teidän seurassanne —," hän keskeytti, ja lisäsi hymyillen: "Olitte ehkä juuri lähdössä päivälliselle?⁰

"Kyllä; minä olin."

"Saanko minä sitten tulla seuraksenne?"

Tyttö tunsi kiitollisuutta, ajatellessaan, että mies tahtoi hälventää hänen yksinäisyyttään; mutta mitään iloa hän ei siitä kokenut. Kuitenkin hän sanoi:

"Olen iloinen, jos tahdotte tulla. Mutta varoitan teitä," hän lisäsi hymyillen, — "joudutte ikävään seuraan. Teidän on hoidettava pöytäkeskustelu yksinänne. Te saatte yksin keksiä kaikki sukkeluudet. Minusta ei ole apua."

"Teen minkä voin, ja kernaasti enemmänkin," vastasi Devenish kevyesti.

"Sitten pyydän teitä odottamaan hetken; minä kiinnitän hatun päähäni. Soitelkaa. Tahi ettekö soita pianoa?"

"En, en pysty. Te soitatte?"

"Niin, hiukan."

"Ja laulatte?"

"Toisinaan."

"Ah, sitten minä tiedänkin! Päivällisen jälkeen me palaamme tänne ja te laulatte minulle koko ohjelmistonne."

Tyttö nauroi hänen innostukselleen. "Te pidätte musiikista?"

"Pidän, intohimoisesti. Mutta en ymmärrä sitä ensinkään. Te siis lupaatte suostua? Te laulatte minulle päivällisen jälkeen?"

"Kyllä, mielellänikin."'

Sallyn ajatukset olivat niin keventyneet tämän ajanvieton suunnittelusta, että hän jopa hyräilikin itsekseen, kiinnittäessään makuuhuoneessaan hattua päähänsä. Devenish kuuli sen etuhuoneeseen, ja hän hymyili, näpäytellen ajatuksissaan sormiaan.

He aterioivat eräässä Great Portland kadun ravintolassa, jossa jokainen pöytä oli eristetty toisista puolikattoon ylettyvällä aitauksella. Ja nyt Devenish sai tilaisuuden koetella kykyjään. Seurapiirit pystyvät kasvattamaan miehiä, jotka osaavat valita herkullisen aterian ja kykenevät täyttämään eri ruokalajien väliajat huvittavilla kaskuilla ja kevyellä puhelulla. Devenish oli tämän kehittyneen tyypin miehiä. Hän ei ollut perin älykäs, mutta hän oli hauska. Tosin hauskuus, jota hän sirotteli ympärilleen, ei ollut hänen omaansa; se oli lainatavaraa. Mutta mies, joka osaa kaikuna toistella kuulemiaan sukkeluuksia siten, että ne aina tuntuvat soveltuvan hetken vaikutelmaan, on kieltämättä elämäntaituri — omalla tavallaan. Ainakin täytyy tunnustaa hänen soveliaisuutensa pöytäkumppaniksi. Etenkin silloin, kun hän lisäksi on kauniskasvoinen, soreavartaloinen ja moitteettomasti puettu, kuten Devenish.

Tämä mies, joka collegioaikoinaan oli ollut luokkansa ylpeys, koki nyt parhaansa mukaan huvittaa Sallya heidän aterioidessaan, ja hän onnistui pyrkimyksissään. Kun he olivat ehtineet aterian puoliväliin ja hän näköjään satunnaisesti täytti uudelleen tytön lasin samppanjalla, oli Sally taipuvainen huomaamaan miehen joka sanassa huumorin välähdyksiä.

Tytön mielentila kaikessa hilpeydessäänkin oli kuitenkin vain pingotetun iloinen. Kaiken aikaa hän tunsi pohjalla elämänsä tyhjyyden. Kun Devenish jälleen täytti hänen lasinsa, tyttö nosti kättään estääkseen häntä. Mutta mies ei näyttänyt huomaavan sitä, ja Sally tarttui jälleen lasiin ja kohotti sen huulilleen. Eihän se voinut enää pelastaa hänen tilaansa; se vain kevensi hänen mieltään, ja tyttö tunsi olevansa kevennyksen tarpeessa. Hänhän palaisi jälleen autioihin huoneisiinsa ja kalvavat muistot hyökkäisivät jälleen häntä raatelemaan.

"Oletteko kuullut tätä tapausta," aloitti Devenish kerran toisensa jälkeen, kertoen kaskuja, jotka olivat kierrelleet halki Lontoon klubien. "Sanokaa, jos tämä on teille vanhaa." Ja näin seurasi toinen kasku toistaan, — niitä aivan pyöri hänen kielellään. Hän kertoi niitä omaksi huvikseen. Hän tiesi osaavansa kertoa. Ja se uutuuden viehätys, jolla Sally niitä kuunteli, teki nämä vanhat tarinat uusiksi hänelle itselleenkin. Hän nauroi niille yhtä sydämellisesti kuin tyttö konsanaan. Ja totta onkin, että mikään sukkeluus ei tunnu meistä kenestäkään vanhalta silloin, kun me sen itse kerromme.

"Kas niin," hän sanoi, kun he olivat juoneet kahvinsa. "Nyt tulee teidän laulunne vuoro. Me lähdemme teidän luoksenne heti, kun minä olen saanut laskun."

"Tosiaan, minua peloittaa nyt koko lupaus. Te ehkä kuvittelette minun laulavan hyvin, mutta silloin te petytte. Minä kyllä ajattelin kerta pyrkiä näyttämölle, operettiin, mutta en ajatellut sellaista uraa siksi, että olisin mielestäni musikaalinen."

"Oh, luonnollisesti te saatte epäillä kykyänne. Mutta te ette voi kieltää minua uskomasta, että taitonne riittää tyydyttämään minua. Ja siitä nyt on kysymys."

"Hyvä, minä koetan." Tyttö tunnusteli poskiaan kädellään. "Poskeni ovat kuumat. Punottavatko ne hirveästi?"

"Ei, — eivät erittäin. Täällä sisällä luullakseni, on hyvin lämmin."

Sally koetti uskotella itselleen, että tämä selitys oli oikea. Jos hän olisi katsahtanut peiliin, hän kuitenkin olisi huomannut, ettei tällainen ulkonainen syy voinut selittää hänen kasvojensa hehkua ja silmiensä outoa loistetta.

Kun Devenish oli suorittanut laskun, he poistuivat ravintolasta. Kadulla mies kutsui ajurin, ja kun he olivat sovittautuneet istumaan, nojautui Sally veltosti taaksepäin ja hänen silmänsä pyrkivät sulkeutumaan.

"Minä tunnen itseni kumman uniseksi," hän sanoi.

Devenish vilkaisi tyttöön pikaisesti. Oliko hän yksinkertaisesti vain näin lapsellinen, tahi houkutteliko hän teeskennellen miestä tukemaan itseään käsivarrellaan? Kuinka tyttö voisikaan olla noin viattoman avoin, — hänhän oli ollut kolme vuotta Traillin rakastajattarena.

"Lapsi raukka," sanoi Devenish tunnustellen, — "en ihmettele, vaikka olettekin väsynyt."

Tytön silmät aukenivat ja hän kohottautui suorempaan. Miehen äänessä värähti sävy, joka ei tuntunut merkitsevän pelkkää ystävällisyyttä. Sally tunsi, että se oli ikäänkuin varoituksena hänelle, mutta hän oli liian turtunut, voidakseen miettiä sitä pitemmälti.

Devenish olisi jatkanut, — seuraavassa hetkessä hän olisi pusertanut tytön syliinsä, mutta Sallyn liikahdus sai hänet epäröimään. Nainen ilmaisee aina tiedottomasti, onko hän helposti voitettavissa vaiko ei. Devenish otti vaarin tästä vaikutelmasta, tuntien, että varomaton askel turmelisi kokonaan hänen mahdollisuutensa.

Heidän päästyään Sallyn asuntoon tyttö irroitti hattunsa ja istui pianon ääreen, miehen seistessä huoneen toisessa päässä kuuntelemassa. Kun Sally oli ehtinyt ensimmäisen laulunsa loppuun, hän kääntyi nauraen kuulijaansa ja sanoi:

"Teidän ei tarvitse pakottaa itseänne kiittelemään minun lauluani. Minä tiedän itse, että se oli vallan kamalaa!"

Devenish meni pikaisesti hänen luokseen. "Saatte sanoa," puhkesi hän puhumaan, katsellen tyttöä syvälle silmiin, — "saatte sanoa sitä miksikä haluatte. Mutta minä haluan kuulla enemmän." Hän selaili pianon kannella olevia nuottivihkoja. "Osaatteko te 'Persialaisen Puutarhan' lauluja? Muuan niistä — minä en muista sen sanoja — on ihmeellinen. Tarkoitan Shalimarin laulua."

"'Teitä, valkeat kädet, ma lemmin.' Sitäkö te ajattelitte?" Tyttö kohotti päänsä ja katsahti häneen kysyvästi.

"Niin, laulakaa — laulakaa se!"

"Minulla ei ole sen nuotteja. Pelkään, etten minä osaa soittaa ilman nuotteja."

Devenish hengähti syvään. "Se on vahinko," hän sanoi.

"No niin, minä laulan erään toisen, — kuulkaahan."

Tyttö sovitti nuottivihon jalustalle, ja mies seisoi kumartuneena hänen ylleen, toinen käsi pianotuolin selkänojalla ja toinen pianon kannella. Devenish katseli vuoroin tytön kultaisia suortuvia ja vuoroin hänen huuliaan, kun ne laulaessa aukenivat ja sulkeutuivat. Laulu oli juuri sellainen, mitä Devenish oli pyytänytkin, — se oli täynnään intohimoista ja sairaaloista hentomielisyyttä:

"Juo, elämäni valtias, tää hurma, mi viinin lailla sieluin päihdyttää. Juo loppuun viime pisara, niin turma mun osalleni silloin kaunis jää.

Ja sydämeni valtias, näin tee sä mun elämästäin kalkki puhtahin, mi yksin, tyhjäks' juotuna on eessä näin Iankaikkisuuden alttarin."

Sally katsahti mieheen samalla, kun hänen sormensa tapailivat loppuakordia. Devenish hengitti kiivaasti ja hänen huulensa olivat puristuneet ohueksi viivaksi.

"Miksikä te lauloitte tämän?" hän kysyi.

Tyttö liikautti hämmästellen olkapäitään. "En tiedä; — miksikä en olisi saanut laulaa sitä? Sen sävel on monin verroin kauniimpi kuin sanat, luulisin. Eikö totta, että sanat olivat suorastaan järjettömiä! Niinkuin useimpien laulujen sanat, minun mielestäni."

"Te sanotte tällaista järjettömäksi!" huudahti Devenish. "Se on, tietysti, naisten laulu, — mutta, Jumalani! tiedättekö, että minä voisin laulaa sen teille?"

Sally tunsi hänen käsivarsiensa puristuvan ympärilleen sellaisella kiihkeällä voimalla, jonka hän hyvin ymmärsi. Tyttö taisteli vastaan, läähättäen raskaasti, mutta mies taivutti hänen kasvonsa ylöspäin ja peitti ne suudelmilla.

Silloin tyttö ponnistautui vihan voimalla jaloilleen, kaataen tuolin altaan, ja pääsi vapautumaan miehen käsistä. Hän sipaisi hajalle menneet hiuksensa otsaltaan.

"Kuinka te uskallatte!" hän läähätti.

Lukemattomat naiset ovat sanoneet nämä samat sanat, lukemattomissa tämänlaisissa tilaisuuksissa. Ja useasti he samalla ikäänkuin välähdyksessä ymmärtävät, miksikä mies on uskaltanut; sen ymmärsi Sallykin nyt tällä hetkellä. Hän tiesi olleensa huoleton, varomaton; sydämessään hän soimasi itseään. Hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin. Tunsihan hän yhden miehen, — siitä hänen olisi pitänyt voida arvata, minkälaisia toiset olivat. Mutta vaikka tyttö näin syyttikin itseään, ei hän silti vähemmän vihannut ja inhonnut tätä miestä, joka oli käyttänyt hänen huolettomuuttaan hyväkseen.

"Teidän hattunne on siinä tuolilla", hän sanoi melkein sähähtäen. "Toivon teidän poistuvan."

Devenish otti rauhallisesti hattunsa, — hän oli jo voittanut jälleen mielenmalttinsa.

"Kiellättekö minut tulemasta enää tapaamaan teitä?" hän kysyi, silittäen hattua totunnaisesti hihallaan.

"En enää halua nähdä teitä, — en milloinkaan!" huudahti Sally.

Mies hymyili ystävällisesti. "Ettekö ole nyt suorastaan houkkamainen?"

"Houkkamainen!"

"Kuvittelette, kenties, että Traill palaa jälleen takaisin teidän luoksenne, — niinkö? Vakuutan teille, etten seisoisi nyt tässä, jos sellainen mahdollisuus olisi olemassa."

Tytön polvet vavahtelivat. Hän tunsi mieltään kuvottavan.

"Kehoittiko Jack teitä tulemaan?" hän kuiskasi.

"Taivas! Ei. En usko, että hän voisi koskaan menetellä siten. Mutta minä arvaan, että hän on rakastunut; miss Standish-Roe — kaunis Coralie — on lumonnut hänet. Siksi minä sanoin, että hän ei palaa enää teidän luoksenne."

"Minkätähden te siis tulitte tänne?

"Minä, — miksikä en olisi tullut? Minä uskoin, ilmeisesti väärin, että te melkeinpä piditte minusta. Kun te sallitte minun palata tänne illallisen jälkeen, niin minä olin varma siitä. Ajattelin, että — koska te olette menettänyt Traillin, niin — —. Totisesti, en ymmärtänyt, miksikä te pitäisitte minua häntä huonompana."

Sally kätki kasvonsa käsiinsä ja hänen hartiansa vavahtelivat.

"Oh, niin, — minä huomaan nyt erehtyneeni," jatkoi Devenish kevyesti. Hänen intohimonsa oli nyt tiessään. "Olen pahoillani. En minä tarkoittanut loukata teitä." Hän siirtyi ovelle. "Minä — minä luulin teidän ymmärtävän minun ajatukseni."

Tyttö vaipui tuolille, tohtimatta edelleenkään näyttää kasvojaan. Häpeä — syvin häpeän tunne — riehui hänen veressään.

"Niin, toivon vain teidän antavan anteeksi — minun tietämättömyyteni. Minä ilmeisestikään en ymmärrä naisia, vaikka minun täytyy samalla myöntää, että te olette hiukan erilainen kuin toiset. No, niin, — otaksun, että minun on viisainta toivottaa teille nyt hyvää yötä."

Sally kuuli hänen tulevan lähemmäksi, ja hän aavisti, että mies ojensi kättään häntä kohti. Tyttö ei liikahtanut eikä katsahtanut häneen. Devenish palasi silloin ovelle. Sally kuuli sen avautuvan ja jälleen sulkeutuvan. Hän kuuli miehen hitaasti laskeutuvan portaita alas. Mutta hän istui yhä liikahtamatta paikallaan, kasvot käsiin haudattuina.